Kustaa oli matkalla kaupunkiin.
Hän tahtoi ehtiä Maijun luo, ennenkuin tieto tapauksesta joutuisi hänen
korviinsa vieraita teitä myöten.
Hän oli ensin aikonut kirjottaa, mutta tunsi kohta mahdottomaksi saada
paperille kaikkea, mikä liikkui mielessä ja sydämessä.
— On kaikin tavoin parempi, että lähden itse kertomaan hänelle,
päätteli hän mielessään. — Helpompi sekä Maijulle että minulle.
Ja niin istui hän junassa, joka kohisten kiidätti häntä päämääräänsä,
jonne vieläkin nopeammin lensivät hänen ajatuksensa. Hän muisteli sitä,
mikä oli mennyt, ja mietiskeli sitä, mikä oli tuleva. Eikä hänestä
tuntunut enää lainkaan yhtä helpolta kuin kotoa lähtiessään selittää
kaikkea Maijulle juuri niin, kuin sydän oli jo valmiiksi sommitellut.
Siinä oli monta pulmaa, joista oli vaikea suoriutua niin, ettei Maiju
käsittäisi häntä väärin.
Ensiksikin: miten saada Maiju katselemaan elämää valoisin silmin, kun
omakin mieli pyrki toisinaan masentumaan?
Toiseksi: tulisihan taloa ja sen asukkaiden sydämiä painamaan isännän
onneton kohtalo. Jaksaisikohan Maiju astua tuollaiseen tulevaisuuteen
hänen rinnallaan, ja jos jaksaisi, kestäisivätkö hänen voimansa ja
uskonsa lannistumatta kuolemaan asti?
Kolmanneksi — ja tämä tuntui hänestä kaikista arkaluontoisimmalta ja
samalla vaikeimmalta —: millä tavoin voisi Maijua loukkaamatta ja
tuottamatta hänelle lisää kärsimyksiä ja sieluntuskia, joita hänellä
on mahtanut olla liiaksikin, saada hänet ymmärtämään, että hän tietää
hänen salaisuutensa? Sillä Kustaa aavisti, ettei Maiju suostuisi hänen
vaimokseen, ennenkuin heidän välinsä olisivat täysin selvät, ja ettei
Maiju puolestaan alistuisi antamaan minkäänlaisia selityksiä, siitä hän
oli varma. Tämän takiapa juuri Maiju olikin paennut kotoaan.
Mutta Maiju oli jo lehdestä lukenut isänsä teosta.
Molemmat vanhat naiset olivat neuvottomina.
He istuivat salissa keskustellen hiljaisella äänellä, ettei Maiju, joka
itki keittiössä, kuulisi.
— Tämä nyt vielä puuttui!
— Että isästä tuli murhaaja.
Voisivatko he enää pitää Maijua? Mitä sanoisivat naapurit ja muut
kaupunkilaiset kuultuaan, että heillä oli murhaajan tytär palvelijana?
— Ss! sanoi toinen ja tassutteli tohveleissaan keittiön ovelle, jossa
olevasta pienestä ympyriäisestä lasiruudusta tirkisti sisään.
— Ei se enää itke niin rajusti kuin alussa, virkkoi hän puoliääneen,
istahtaessaan sisarensa viereen sohvalle. — Tyttö parka.
— Koko aamupäivän onkin raukka ollut niin surunsa vallassa, että on
ollut vaikea katsella, jatkoi toinen.
Vihdoin nousi vanhempi sisar päättävästi.
— Emme me henno panna kiveä kuorman päälle, virkkoi hän. — Jos Maiju ei
itse halua lähteä luotamme, niin pidämme hänet kernaasti.
— Niin, sen me teemme, yhtyi nuorempi. — Pidämme hänet, vaikka ihmiset
puhuisivat mitä hyvänsä.
— Vaikka, vahvisti toinen. — Mitä me välitämme ihmisten juoruista.
He astuivat hiljaisina keittiöön, selittivät päätöksensä Maijulle ja
vetäytyivät tyytyväisinä takaisin saliin.
Mutta Maiju tuijotti yhä jäykästi eteensä pöydälle, missä oli levällään
sanomalehti. Hän oli moneen kertaan lukenut siitä murhaa koskevan
uutisen, ajatellut ja itkenyt.
Uutisessa mainittiin, että murha, joka törkeydessä ja raakuudessa haki
vertojaan, oli tehty luultavasti äkillisen, juopumuksen aiheuttaman
raivonpuuskan vallassa.
Voihan se olla niinkin, mietti Maiju kyynelettömin silmin.
Itse asiassa hän sentään aavisti syyn olleen toisen, paljoa syvemmän.
— Kunpa saisi puhella Kustaan kanssa! juolahti silloin hänen mieleensä.
Näin orvoksi ja tuskalliseksi hän ei ollut ennen tuntenut oloaan.
— Saisi puhella hänen kanssaan. Tai edes nähdä häntä. Sekin jo
lohduttaisi ja virkistäisi.
Ja hän syventyi niin tähän ajatukseen, joka kuljetti hänet kotikylään
ja Kustaan luokse, ettei hän kuullut, kun ovi avautui ja Kustaa astui
hiljaa sisälle.
Hän oli unohtanut isänsä ja tämän sielussa mahdollisesti parhaillaan
käyvät taistelut; hän oli unohtanut omankin viheliäisyytensä ja nautti
vain näystään.
Kustaa seisoi pitkän aikaa ovensuussa silmät hellittämättä luotuina
Maijuun, joka tähyili kauas yli kaupungin ja metsien. Hän näki
lehden pöydällä ja arvasi, mihin tytön katse kantoi, aavisti hänen
hartioittensa ajoittaisista värähtelemisistä, mitä hän näki ja tunsi
sielussaan.
Syvä hartaus valtasi nuorukaisen. Tyttö huokasi hiljaa muutaman
kerran, ikäänkuin tuo näky, mikä kajasti hänen silmiinsä, olisi ollut
haihtumaisillaan tai muuttumaisillaan toiseksi, rumaksi ja musertavaksi.
Nuorukainen ei hennonut hievahtaakaan peläten häiritsevänsä tyttöä.
Vihdoin tämä liikahti hiljaa ja kääntyi hitaasti ovensuuhun päin. Mutta
hän oli vielä niin näkynsä vallassa, ettei ollut uskoa tuota todeksi.
Kotvan he katselivat toisiaan suoraan silmiin ääneti ja hievahtamatta,
nuorukainen vakavana, liikutettuna, tyttö epäilen, ihmetellen. Kohta
kuitenkin levisi nuorukaisen kasvoille lämmin hymy, joka saattoi tytön
ilosta punehtumaan.
— Kustaa! puhkesi silloin Maijun huulilta niin välittömästi, että tuo
yksi sana ilmaisi nuorukaiselle kaiken, minkä hän halusikin tietää.
Hän ojensi kätensä Maijulle ja istuutui tuolille hänen viereensä.
Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan.
Lopulta osuivat Kustaan silmät pöydällä olevaan sanomalehteen, ja hän
katsahti kysyvästi Maijuun.
— Tiedän jo kaiken, vastasi tämä.
Kustaa epäröi hetken, mutta kysyi sitten vakavasti:
— Kaikenko?
Maiju säikähti ja ujostui yhtäkkiä. Niin, hän oli unohtanut, että
heidän välillään oli vielä selvittämättä se, mistä varmasti oli
aiheutunut tämä isän epätoivoinen tekokin, mutta katsahdettuaan Kustaan
avomielisiin silmiin, joista ei voinut erehtyä, hän tiesikin tietävänsä
kaiken.
Hän nyökkäsi myöntävästi, sillä hän ei olisi jaksanut sanoa sitä. Riemu
siitä, että Kustaa, vaikka tiesi hänen salaisuutensa, yhtäkaikki istui
tässä hänen rinnallaan, herpaisi hänen voimansa.
Kustaa kertoi sitten matalalla äänellä tapauksen sellaisena kuin sen
tiesi ja tunsi.
— Isä parka! havahtui Maiju ajatuksistaan, joihin Kustaan kertomus oli
vaivuttanut hänet.
Hän painautui Kustaan leveätä rintaa vasten ja purskahti hiljaiseen,
vapauttavaan itkuun.
Näin he istuivat kauan ja tunsivat uskaltavansa rinnan astua elämään,
vaikkei se ensi alussa olisikaan heille suopea.
Kustaankin äskeiset epäilykset, jotka junassa olivat piinanneet häntä,
hälvenivät. Olihan ollut tyhjää sekin, mitä hän oli pelännyt Maijun
uskon ja voimien suhteen.
Ja hän uskoi käsittävänsä nyt vasta oikein Siltalankin ajatuskannan
ja kohtaloonsa alistumisen: Siltala oli rikkonut Jumalaa, elämää
ja itseänsä vastaan ei ainoastaan tällä tihutyöllään, vaan koko
elämällään. Mutta hän ei tahtonut väistää rikkomuksensa rangaistusta,
ei maallisen oikeudenkaan tuomitsemaa, kaiken sen sisäisen tuomion ja
kärsimyksen lisäksi, jotka raatelivat hänen sieluaan.
Niin sen täytyi olla, ainakin jotenkin tähän suuntaan, ajatteli Kustaa.
Ja hänen huomautettuaan tästä Maijulle — hän ei osannut, sanoi hän,
lohduttaa häntä sen paremmin — arveli tyttö hänen olevan oikeassa.
— Sillä minä, virkkoi Maiju, — olen itsekseni selvitellyt sitä samalla
tavalla vaikka hämärämmin.
Tietystikään ei heidän elämänsä tulisi kevyeksi, mutta sitä lujemminhan
he olisivat pakotetut liittymään toisiinsa, samalla kun heidän
sieluissaan alati vahvistuisi tietoisuus elämän vääjäämättömistä
voimista, jotka eivät salli ihmisen tinkiä velvollisuuden ja
kunniantunnon vaatimuksista.
* * * * *
He päättivät lähteä kotiin vielä samana päivänä iltajunassa.
Vanha rouva ja hänen sisarensa, jotka olivat ihmeekseen kuulleet
keittiöstä miehen ääntä, ilmestyivät uteliaina kynnykselle.
Mutta kuultuaan Maijun aikomuksen ja nähtyään Kustaan, joka
seisoi siinä vakavana ja uskollisena, autellen Maijua tavaroiden
kuntoonpanemisessa, he älysivät kaiken ja toivottivat nuorille
parhainta menestystä elämässä.
— Sillä jos kukaan tarvitsee lähimmäistensä hyviä toivotuksia matkalle
lähtiessä, sanoivat he rohkaisevasti, — niin ainakin te, joita näin
kovasti koetellaan.
Junassa Kustaa virkkoi Maijulle:
— Sinä muutatkin meille siksi, kunnes saamme asiamme niin pitkälle,
että voimme yhdessä siirtyä Siltalaan?
— Niin, vastasi Maiju kiitollisena tapaillen hänen kättään. — En
mielelläni asettuisi yksin kotiin, missä ei ole isäntää.
Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:
— Milloin ovat käräjät, joissa isä tuomitaan? Kustaa silitteli suurella
kämmenellään hänen vavahtelevaa kättään vastatessaan:
— Vallesmanni sanoi niiden olevan jo ensi viikolla.
He istuivat hiljaisina koko matkan ja astuttuaan Syrjäjoen asemalla
junasta läksivät ajamaan yhtä äänettöminä kohden kotikylää, joka
kuutamoyössä uneksi rauhattomia uniaan monen peninkulman päässä
asemalta, kaukana keskipitäjän vainioiden ja metsien takana.