Seuraavana päivänä, kun Punkka ja Hellman jo olivat päättäneet
kauppansa, viipyivät he vielä moniaita tunteja höyryävien lasien
ääressä.
— Kuten puhe oli, saan talosta sitte kyydin asemalle, sanoi vihdoin
Hellman punottavin naamoin.
— Sitä vartenhan istuskelee Suonpää tuolla pirtissä, vastasi Punkka. —
Sen mieli teki kovin lähteä kasööria kyytiin. Mutta ei ole kiirettä.
Hellman kierteli viiksiään.
— Onkin mukava mies, se Suonpää. Olen tuuminut tehdä hänestä
päällysmiehen kylän ensitalvellisia tukkitöitä varten.
— Mukava, mukava, myönsi Punkka käsiään hykerrellen. — Meidän torppari.
Hyvää tekee hänelle, kun pääsee vähän rahottumaan.
— Mutta poikkeaa kai kasööri Siltalaan, muisti hän sitten. — Se kun
odottelee.
Hellman mietti hetkisen kulmat rypyssä.
— Mitäs minä siellä? Ei sillä ole enää metsääkään muuta kuin omiksi
tarpeiksi. Eikä sitä viitsisi poikkeilla suotta aikojaan.
— Ähää. Vai on se jo kaluttu niin tyystin.
— On, sanoi Hellman. — Ja sinne on vähän vaarallistakin pistäytyä.
Punkka katsoi kysyvästi häneen.
— Niin, melkein vaarallista. Siellä nähkääs tulee pakostakin juoduksi
puolikuoliaaksi. Ja minä kun en enää pidä oikein sikahumalastakaan.
— Kuulutte takavuosina mekastaneenkin siellä hiivatinmoisesti,
virkkoi Punkka silmiään siristellen. — Mutta taitaa jo ruveta vanhuus
pitelemään kasööriakin.
— Se ja yleinen haluttomuus, mikä sitten lieneekin syynä, vastasi
Hellman vältellen. — Niin että, kuten sanottu, en mielelläni mene
sinne. Enkä Töykkäläänkään. Molemmissa taloissa murjotellaan ja
kyräillään kuin mitäkin pahantekijää, joten niissä liikkuu henkensä
kaupalla minunlaiseni mies.
— Onhan tuossa perää, arveli Punkka.
Ja saadakseen jotain valaistusta eiliseen tapaukseen, jonka illalla oli
jäänyt hänelle käsittämättömäksi, koetti hän urkkia:
— Oli se merkillinen, se Kustaan silmitön raivostuminen, sen sanon
minäkin, vaikka olen sen sukumanni. Mistä se mahtoi johtua?
Hellman pudisteli päätään, ikäänkuin ei itsekään olisi tiennyt sitä.
— Hitto ne käsittää tuommoiset mulkoilevat jukuripäät. Mutta taitaa
olla myrtynyt siitä isänsä metsäkaupasta, josta tulin huomauttaneeksi
hänelle, että ensi talvenapa kaadetaan sekin.
Punkka aikoi kysyä jotain enempää, mutta Hellman sanoi, ettei häntä
huvittanut jauhaa tätä asiaa pitemmälti. Sen saa tehdä oikeus, johon
hän sanoi vetävänsä jutun.
Punkka katsoi epäillen häneen, mutta unohti kohta koko asian, kun
Hellman rupesi kertomaan, että piakkoin on heidän liikkeellä suuri
juhlapäivä. Silloin näet täyttää konsuli Vesterberg 60 vuotta. Hänenkin
pitää joutua sinne, joten ei senkään takia ehdi tässä aikailemaan eikä
poikkeilemaan.
— Olenkin jo palvellut konsulia pian viisitoista vuotta, lausui hän. —
Ja se merkitsee jotain konsulin tapaiselle rehdille miehelle.
— Saatte varmaankin suuria lahjoja, arveli Punkka. — Sellainenhan
kuuluu olevan tapa herrojen kesken.
— Vaikka sen itse sanon, olisi se oikeus ja kohtuus, sanoi Hellman, kun
huomasi toisen älyävän hänen tärkeytensä.
— Tietysti, tietysti, kiiruhti Punkka. — Onhan kasööri epäilemättä
tehnyt puhdasta jälkeä konsulin hyväksi.
— Niin no, leikki sikseen! vastasi Hellman. — Mutta oikeaksi kädekseen
tuo on toisinaan maininnut minua.
— Vai ihan oikeaksi. Ja siellä juhlassa virtailee sitten konjakki ja
samppanja, kuvitteli Punkka kieltään lipaisten.
— Eiköhän, vaikka konsuli itse onkin ollut jo monet vuodet sangen
kohtuullinen, nauroi Hellman.
Heidän näin puhellessaan astui kamariin Siltala.
— Päivää pitkästä aikaa! tervehti hän lyhyesti Hellmania.
— Miten niin: pitkästä? kummasteli tämä. — Keväällähän viimeksi
hummattiin.
— Mutta et ole tullut meille, vaikka kyllä olet kylässä juoksennellut,
virkkoi Siltala luihusti. — Ennen aina olit monipäiväinenkin vieras.
— Kas kun ei ole ollut asiaa, selitti Hellman vilkaisten epäluuloisesti
Siltalaan. — Eikä sitä oikein ehdi poikkeilla vartavasten
ryypiskelemään.
— Poikkeilitpa ennen, virkkoi Siltala.
Syntyi kiusallinen äänettömyys.
Punkka rummutteli sormin keinutuolin kaidetta, ja Hellman heitti
lasinsa tähteet suuhunsa.
— Täällä sitä vaan koolaillaan, huomautti Siltala katsoen karsaasti
pöytää.
— Naapuri käy istumaan tähän lähemmäksi, kehotti Punkka. — Minä käyn
tuvasta vettä ja lasin.
Siltala istahti raskaasti.
— Teehän nyt sinäkin pikkunen, sanoi Punkka palattuaan.
— Kiitoksia! murahti Siltala, valmisti lasinsa ja horaisi sen yhdellä
imaisulla. — Vaikka en minä tullut tätä varten.
— Eipä se siltä näytäkään, huomautti Hellman kuivasti.
Siltala käännähti kiivaasti päin.
— Häh! Mitä sinä tuossa pyrstöilet?
— Otetaanpas mekin pohjaan, että pysyisimme mukana, sovitteli Punkka. —
Ja laitetaan uusi.
— Kuten ma jo sanoin, en tullut tätä varten, jatkoi Siltala. — Tulin
tuon Hellmannin vuoksi.
— Oikeinko minun? ihmetteli tämä.
— Niin, sinun. Kun sinä et enää mahdu meille, täytyi minun pistäytyä
hakemaan sinua, kun minulla on asiaakin, vaikkei sitä olisikaan sinulla.
Hellman naurahti hämillään.
— Mitäs se sitten lienee? kysyi hän epävarmana.
— Arvatenkin jotain kauppaa koskevaa, josta äsken puhuimme, virkkoi
Punkka.
— Niin juuri, vahvisti Siltala kylmästi. — Kauppaa se koskee.
Hellman hengähti helpotuksesta.
— Vai kauppaa. Mutta mitä se Siltala sitten möisi?
— Oletpa sinä nyt olevinasi tietämätön, puuskahti Siltala äkämystyneenä
toisen ivallisesta äänenpainosta. — Mitäkö möisin? Vaikka koko talon
metsineen ja muine höskineen, jos vain hinnoista sovitaan. Osta pois!
Hellman rähähti nauramaan. Siltala heitti häneen kiukkuisen katseen.
Punkka puolestaan töllisteli Siltalaa epäillen tämän laskeneen leikkiä.
Myydä talonsa, saakuri!
— Mitä nauramista siinä on? tiukkasi vihdoin Siltala.
Tiesihän hän, ettei hänen metsänsä enää ollut niitä parhaimpia, mutta
olihan siellä sentään yhä vieläkin puuta runsaasti ja kaadetut lohkot
koko lailla hyötyisiä.
— Pirujakos me tekisimme sinun talollasi, vastasi Hellman
pilkallisesti. — Hyvät rakennukset kyllä, navettakin, mutta vain joku
laiha lehmä kykkimässä siellä täällä. Vaan kuinka lienee itse pääasian,
metsän laita?
— Onhan sitäkin. Ja olettehan ostelleet taloja ettekä ainoastaan
metsiä, kuten olen kuullut.
— Kyllä, kyllä, myönsi Hellman. — Mutta ne ovatkin olleet erilaisia
kuin tämä Siltala. Paljasta metsää, vartevaa, tiheää, että niihin kun
mies maanantaina eksyy, saa kiittää onneaan, jos lauvantaina osaa
ihmisten ilmoille.
— Heh! Vai sellaisia aarnioita! ihmetteli Punkka. — Maistetaan, ettei
eksyttäisi oikealta tieltä.
Siltala ryyppi ahkeraan, ei puhunut enää paljoa, kuunteli vain toisten
pärinää ja hautoi samalla omia ajatuksiaan. Rinnassa karvasteli.
Tähän asti hän siis oli joutunut. Selvää pilkkaa työnsi Hellmanni
hänelle vasten silmiä, kun hän vakavissaan tarjosi taloaan. Jumalauta,
Hellmanni!
Hänen päässään kiehui ja kuohui, mutta hän tajusi kaiken ihmeen
selvästi. ... Hellmanni, Hellmanni, jyskyttivät hänen aivonsa, —
paljonpa sinä uskallatkin. Ensin sinä puijaat ja sitten sinä ivailet.
Ja etkö ole mahtanut kehdata vieläkin enemmän. Kunniaton roisto
taidat olla. Kuinkahan lienet palkinnut vierasvaraisuuteni. Melkein
pääsemättömissä olin sinusta ennen, nyt livahdat kuin koira talon sivu
häntä koipien välissä ja silmät pälyillen. Varo itseäsi...
Hellman nousi lähteäkseen. Punkka meni pirttiin sanomaan Suonpäälle,
että valjastaisi hevosen. Kasööri lähtee.
— Hittojakos siinä suret! sanoi Hellman lyöden olalle Siltalaa, joka
istui tuolilla nojaten ääneti polviinsa.
Siltala mulautti häneen kohoten verkkaan seisoalleen.
— Kaupoistamme ei siis tule mitään? kysyi hän.
— Ei, hyvä mies, vastasi Hellman. — Monta kertaa sinulle näkyykin
tarvitsevan selittää noin yksinkertaista seikkaa.
— Olisit kuitenkin voinut tulla meille sanomaan sen, kun kerran panin
sanan, tivasi Siltala. — Vai häpeätkö käydä talossa, jonka olen
hävittänyt sinun avullasi?
Hellman naurahti.
— Sinäpä otat nokkaasi joutavasta, niinkuin tuosta, etten ole ehtinyt
teille. Ja olenko minä hävittänyt taloasi? Rahaa olet saanut jokaisesta
tikusta, joka metsästäsi on viety. Eikä talosi suinkaan ole häviöllä,
vaikkemme me, kuten käsität, haluakaan ostaa sitä. Ja muuten: on
järjetöntä myydä taloaan, sen sanon sinun etuasi silmällä pitäen.
— Joko sinä kauankin olet harjottanut tuota isällistä neuvojatointasi?
kysyi Siltala karmivasti. — Vai vasta viime keväästäkö saakka, josta
alkaen olet ruvennut karttamaan minua kuin pahantekijää?
Hellman kalpeni hiukan, mikä ei jäänyt Siltalalta huomaamatta.
— Muistaakseni et sinä ennen juuri välittänyt pitää silmällä toisten
parasta, jatkoi Siltala. — Minusta tuntuu, että joko minä olen tehnyt
jonkin rikoksen tai sitten olet johonkin konnantyöhön syypää — sinä.
Hän katsoi suoraan Hellmania silmiin. Tämä peräytyi pari askelta
tuijottaen kauhuissaan Siltalaa, jonka tuhkanharmailla kasvoilla asui
hirvittävä tyyneys.
— Sinä olet humalassa, sopersi Hellman. — Tai sitte näet näkyjä
keskellä päivää.
Mutta Siltala, joka huomasi Hellmanin hämin ja pelon, astui uhkaavana
pari askelta lähemmäksi. Kiukkuun, joka kiehui hänen rinnassaan,
sekottui mustana, polttavana laavana kostonvimma. Vaikkei hän tiennyt
mitään varmaa, ainoastaan aavisti ja päätteli omista johtopäätöksistään
ja Hellmanin esiintymisestä, niin hän tunsi kumminkin olevansa oikeassa
tuon miehen suhteen.
— Näkyjä, sanot sinä, puheli hän nopealla, matalalla äänellä. — Mutta
ne näyt ovatkin todellisia ja sinä näet itsekin ne, jos tahdot olla
rehellinen.
Ulkoa kuului Punkan askeleita, jotka lähenivät kamaria, kuuluipa hänen
äänensäkin, kun hän määräili miehet päivällistunnilta töihin.
Hellman heräsi äkkiä lumouksestaan ja puhkesi rajuun nauruun.
— Retku! karjaisi hän tarttuen tuoliin ja heiluttaen sitä päänsä
päällä. — Itse hävität taloasi ja syyn panisit toisten niskoille.
Siltala ponnahti kuin vietereiltä Hellmanin eteen, ja puukko välähti
hänen kädessään.
Samassa astui Punkka kynnykselle, mutta pysähtyi siihen suu ammollaan.
— Auttakaa! huusi Hellman.
Hän yritti iskeä tuolilla, potkaistakin, mutta Siltala viskautui koko
painollaan hänen kimppuunsa. Tuoli lensi kappaleiksi permannolle, ja
molemmat miehet kaatuivat vimmatusti painiskellen.
Vasta nyt tajusi Punkka, mitä oli tekeillä, ja riensi notkuvin polvin
huutamaan renkejä pihalta.
Mutta Siltala pureutui kuin iilimato Hellmaniin ja upotti raivokkaalla
iskulla puukon hänen rintaansa, josta raskaan ähkäisyn mukana tunkeutui
punainen, paksu verisuihku.
Sitten hän yhtäkkiä kavahti pystyyn, hieroi silmiään syvään hengähtäen
kuin pahasta unesta heräten ja jäi hievahtamatta seisomaan paikoilleen.
Siinä hän seisoi yhä, kun Punkka palasi renkeineen, seisoi synkkänä ja
täysin selvinneenä.
Emäntä, joka muiden mukana oli tullut sisään, koetteli Hellmanin
sydäntä, jonka kohdalla puukko yhä törrötti. Lyödyn suupielistä pursui
veristä vaahtoa, ja jalat potkivat suonenvedontapaisesti lattiata.
Kädet kouristuivat ja ojentuivat vähä väliä. Kohta kuitenkin jäykistyi
kaikki, matala köhinä päättyi pitkään, tärisyttävään korahdukseen, ja
emäntä nousi säikähtyneenä jaloilleen virkkaen itkien:
— Kuollut.
Näkiväthän sen toisetkin huoneessa-olijat. Naiset itkeä nyyhkyttivät
kalpeina, ja miehet katsoivat totisina vainajaa seuraten samalla
syrjäsilmin Siltalaa, joka liikkumatta, ääneti tähyili ulos taivaalle,
missä syyssuven aurinko liekehti kuparinvärisenä.
— Sinua kurjaa! sanoi Punkka hätääntyneenä katkaisten painostavan
äänettömyyden. — Tapoit miehen.
— Ja hyvän miehen, liitti Suonpää, joka mykkänä oli seurannut Hellmanin
kuolinkamppailua. — Ja minkä tähden? Hyviä ystäviähän olitte.
Sitä toisetkin ihmettelivät ja siitä supattelivat keskenään. Vaimot
huokailivat ja miehet pälyilivät kierosti Siltalaa, ikäänkuin odottaen
häneltä vastausta. Mutta hän sanoikin karskisti:
— Mitä siinä vetistelette ja ruikutatte? Menkää noutamaan vallesmannia.
— Se on totta, havahtui Punkka. — Sinä, Suonpää, saat sillä hevosellasi
lähteä tuomaan sitä paikalle.
Suonpää läksi, mutta palasi kotvan kuluttua takaisin kädessä luja köysi.
— Jos kumminkin pantaisiin ensinnä näihin, varmuuden vuoksi, arveli hän
lähestyessään varovasti toisten miesten etunenässä Siltalaa.
— Tyhjää pelkoa, vastasi tämä ojentuen täyteen pituuteensa. — En minä
liiku tästä mihinkään.
Mutta he sitoivat hänet kuitenkin, ja hän alistui siihen
välinpitämättömän näköisenä.
* * * * *
Murha!
Se sana lennähti tuossa tuokiossa kylän joka asuntoon leviten ennen
pitkää laveammallekin, oman kylän ja pitäjän ulkopuolelle.
Ihmiset painoivat päänsä alas vaiteliaina, umpimielisinä.
Ei tiedetty mitä ajatella.
Myrkyllisinkin, kärkkäin kieli ikäänkuin jäykistyi kantimiinsa,
lamaantui jo ensimäiseen liikkeeseensä.
Olikin jo kulunut vuosia siitä, kun kylässä viimeksi oli mies murhattu:
nitistetty muutamalta reppuryssältä pää mäsäksi kylän takaisella
kankaalla, missä vieläkin kohosi puolilaho risti. Murhaajaa ei saatu
kiinni, vaikka kohistiinkin yhtä ja toista eräästä vissistä henkilöstä.
Mutta kun tämä jyrkästi kielsi eikä ollut todistajia, niin voimatonhan
siinä oli laki ja oikeus. Vapaalla jalalla kulkee mies edelleen, vaikka
kerrotaankin sen öisin heittelehtivän tuskissa ja aina, milloin vain
osuu näille maille, jo kaukaa kiertävän murhapaikan, jossa tuo harmaa
risti ojentelee kankeita käsivarsiaan ikäänkuin avuton ihminen huutaen
sovitusta ja armahdusta.
Mutta tämä murhaaja, tämä Siltala, ei kiellä eikä kierrä.
Ja kuinka se voisikaan tehdä sitä, kun oli näkijä, tuo Punkan
rusthollari. Mutta oli sekin näkijä: seisoo toljottaa vain ja antaa
toisen rauhassa painaa kylmää terästä toisen rintaan, niinkuin minkäkin
härän.
— Taisivat olla juovuksissa kaikin, suhahti muuan akka salaa, kun
ensimäinen hämmästys oli mennyt ohi.
— Eihän muulla tavoin voisi käsittääkään koko murhaa, sihisi toinen
varovasti vilkuillen ympärilleen. — Parhaita viinaveikkoja olivat
Siltala ja murhattu.
Mutta pelästyneinä vaikenivat hekin kohta, kun saivat osakseen vihaisia
katseita ja sanoja.
Järkyttihän tapaus jo sinänsäkin mieliä siinä määrin, ettei uskallettu
eikä kehdattukaan ruveta erikoisemmin panettelemaan ketään yksityistä.
Kullakin oli omat arvelunsa ja aavistuksensa murhan syistä, mutta niitä
ei sentään päästetty muiden kuuluville.
— Mahtoi hänellä olla syynsä, murahdeltiin vain itsekseen.
Kustaa oli parastaikaa kaurapellolla, kun sai tiedon murhasta.
Hän ja isä härvelöivät Heikki veljen ja piian sidellessä.
Näkivät silloin äidin juosta lönkyttelevän peltotiellä heitä kohden.
— Mikäs hätä sillä äidillä on? tuumaili isä rauhallisena nojautuen
härvelinsä varteen. — Lieneekö kotona sattunut joku vahinko? Vai
olisiko äitimuori ruvennut tekemään loppuaan?
Kustaa näki äidin väsyneenä juoksevan ja vähä väliä painelevan käsin
rintaansa, aivan kuin olisi henkeä ahdistanut, mutta kun muisti, ettei
ainakaan hänen osalleen ole voinut enää sattua entistä pahempaa, jatkoi
hän ääneti työtään.
Perille päästyään äiti oli niin hengästynyt, ettei kotvan aikaan saanut
sanaa suustaan. Huohotti vain ja katseli älyttömästi miestään. Tämä
odotti levollisena.
— No, puhallapas jo esiin joku sanakin! virkkoi isä vihdoin, kun äiti
hiljaa oli vaipunut pyörtänölle istumaan.
— Se Hellmanni on mu-murhattu, tuli lopulta äidin suusta vavahtelevalla
äänellä.
Kustaa pysähtyi kuin lyötynä paikalleen.
— Murhattu? Hellmanniko? kysyi isä venyttäen.
— Nii-in, vakuutti äiti, joka jo oli ehtinyt hieman tyyntyä. — Siltala
sen äsken murhasi Punkalla.
— Siltalako? sanoi Kustaa säpsähtäen ja astui äidin luo istuutuen
hänkin pyörtänölle.
Äiti kertoi mitä tiesi, lopettaen:
— Ja Suonpää on parhaillaan noutamassa vallesmannia.
Pitkän aikaa he istuivat äänettöminä. Lopulta isä sanoi katkerasti:
— Veihän se vainaja meiltäkin, mutta vielä enemmän se riisti
Siltalasta: isännän talostaan ja järjestään. Minä puolestani olen jo
jaksanut antaa sille anteeksi sen vähän, minkä minua vahingoittikin,
mutta kuinka lienee Siltalan laita. Hänelle varmaan se on vaikeampaa,
sillä ilman vakavia syitä ei tehdä tällaisia töitä, jotka vievät
miehensä linnaan.
He jättivät työnsä siltä päivältä ja läksivät hiljaisina kotiin.
Jumalan sormi, ajatteli Kustaa kävellessään Punkalle kuulemaan
poliisitutkinnon pitoa.
Kuulustelu, johon Kustaa pääsi nimismiehen suostumuksella, ei kestänyt
kauaa.
Siltala tunnusti rehellisesti työnsä, vaikkei sanonut syitänsä.
— Teitte sen luultavasti humalapäissänne? koetti nimismies autella.
Siltala mietti hetken vastaten sitten vakavasti:
— Olin kyllä humalassa, mutta muistan kaiken selvästi ja toimin
tajussani. Se olkoon jo sanottu vastaista oikeudenkäyntiäkin varten.
Mutta syytä tekoon, sitä en katso tarvitsevani mainita. Voitte merkitä
kirjoihinne tämän kaiken.
Nimismies katseli hämillään Siltalaa.
— Vai niin. Siis selvin päin ja täydellä järjellä, puheli hän
hiljaisella äänellä. — Sitten todistajia?
Kun Punkka alkoi arkaillen kertoa mitä tiesi, kehotti Siltala tyynesti:
— Puhu pelkäämättä vaan, naapuri, niinkuin tiedät ja näit.
Tutkinnossa ei ilmennyt mitään varsinaista, pakottavaa syytä murhaan.
Nimismies pureskeli ymmällä mielin kynänsä vartta ja sanoi vihdoin
melkein kuin anteeksi pyydellen:
— Pannaanpas sitte nämä koristukset käsiin, koska Siltala on itse
tunnustautunut syypääksi ja todistajainkin puheista asia on päivänselvä.
Hän napsautti käsiraudat Siltalan ranteisiin.
Siltala vavahti hieman, mutta katse, jonka hän samalla loi Kustaaseen,
ilmaisi tälle yhtäkkiä sen, mitä hän oli koko ajan aavistanutkin: syyn
ja aiheen tuohon tekoon, sen, joka oli tiedossa vain heillä, Siltalalla
ja hänellä.
Mäntylä, joka istui Kustaan vieressä sohvalla, mutisi tolkuttomana:
— Selvä murha. En olisi osannut uskoa, että poika paran huonon elämän
loppu olisi sentään ollut näin kurja. Elinkautinen vankeus siitä tullee.
Kustaakin värähti johduttuaan äkkiä ajattelemaan, että hän, jollei
sattuma olisi tullut eilen väliin, olisi nyt tuossa asemassa kuin
Siltala: kahleisiin lyötynä lähdössä synkkien muurien taakse Kakolan
kalliomäelle.
Kun nimismies poistui kamarista Siltalan astuessa edellä, virkkoi
Siltala oven suussa seisovalle Kustaalle matalalla äänellä:
— Kun tapaat Maijun, sano terveisiä — jos ne kelpaavat hänelle.
Kustaa puristi mieli järkyksissä hänen kättään.
— Niin no, kiirehti nimismies hyväntahtoisesti. — Alkakaahan jo mennä
siitä, että pääsemme taipaleelle, ennenkuin pimeä yllättää.
— Hyvästi, isä, virkkoi Siltala ja ojensi raudotetut kätensä
Mäntylälle. — Ette te kuitenkaan jaksa saapua näille käräjille.
— En luule, vastasi Mäntylä särähtävin äänin.
— Hyvästi vaan.
Hän tarttui vapisevalla kädellä Siltalan kouraan pyyhkäisten vasemman
kätensä selkäpuolella silmänurkkaansa.
Nimismies sytytti yskähdellen paperossin.
— Hoitelette sitte mielenne mukaan taloani, sanoi Siltala vielä
isälleen. — Puhun sen valmiiksi jo nyt, ettei tarvitse käydä siellä
luonani sitä varten.
Mäntylä kohotti päätään.
— Älä huolehdi sellaisista, virkkoi hän hiljaa. — On sinulla nyt
muutakin ajateltavaa. Mitä pyyntöösi tulee, koetetaan tehdä parhaamme.
Ehkä tämä Kustaakin ottaa avustaakseen siinä nuorempana ja taitavampana
miehenä.
Siltala katsahti kysyvästi Kustaaseen.
— Kunpa hän ottaisikin, lausui hän verkkaan ja epäröiden.
Kustaa älysi, mitä toinen näkyi tarkottavan, mutta hän oli jo tänä
lyhyenä aikana valinnut osansa. Hän tiesi vain kaipaavansa Maijua ja
Maijun aavisti hän tekevän samoin. Lisäksi oli hän oppinut tuntemaan
ihmisen mitättömyyden kohtalojen ohjaajan kourissa. Tämä tunne ei
aiheutunut mistään säälistä Maijua kohtaan, siitä hän oli varma, vaan
se pohjasi johonkin syvempään ja kestävämpään hänen sielussaan. Se
oli, niin hänestä tuntui, oikeastaan sama tunne, joka häntä aina oli
vetänyt ja liittänyt Maijuun, mutta se oli nyt ikäänkuin kirkastunut ja
voimistunut kärsimyksissä. Eikä siihen vaikuttanut sääli Siltalaakaan
kohtaan, sillä näkihän hän, ettei tämä ollut sellaisen tarpeessa, vaan
tahtoi yksin, omin voimin, sovittaa sen, minkä oli rikkonut, ja kärsiä
kohtalonsa itse napisematta ja suomatta muidenkaan tehdä sitä.
— Kyllä minä yritän parhaani, sanoi hän vakavasti. — Ja uskonpa, että
Maijukin palaa kotiinsa vuorostaan auttamaan minua.
Siltalan synkkä katse vaikeni hieman.
— Sitte ei ole hätää, virkkoi hän. — Tiedän talon joutuvan parempiin
käsiin kuin entisen isännän.
Ja kohtaloonsa alistuvan miehen tyyneydellä hän seurasi nimismiestä,
joka oli mennyt eteiseen odottelemaan.
Kohta lähtikin kartanolta murheellinen kuorma ajaa jyryyttelemään
kirkonkylää kohden.
Mutta Punkan kuistilla istuksivat vielä Mäntylä ja Kustaa muutamien
muiden miesten kanssa mykkinä kuunnellen rattaiden yhä loittonevaa
jyrinää.