Kustaa ei kostunut paljoakaan Maijun kirjeestä.
Siinä ei mainittu sanallakaan asiasta, joka oli hänelle tärkein; ei
ollut siinä viittaustakaan siihen, minkä tähden Maiju lähti jättäen
hänet yksin.
Kustaa oli johtunut ajattelemaan sitä keväällistä ehtoota, jonka
jälkeen Maiju oli kuin muuttunut toiseksi ihmiseksi ja alkanut puuhata
lähtöä.
Olisiko syy etsittävissä juuri tuosta hetkestä? Ja mitä oli voinut
tapahtua tuolloin?
Hän muisti, että Siltala ja Hellman olivat ryypiskelleet koko päivän
ja, kuten myöhemmin Maijulta kuuli, pitkälti yötäkin.
Mutta mitä tekemistä tällä seikalla oli Maijun äkillisen päätöksen
kanssa? Olihan tuontapainen elämä sangen jokapäiväistä Siltalassa,
etenkin Hellmanin käydessä talossa.
Eihän Siltala tiennyt mitään erikoista tapahtuneen silloin, vaikka
Kustaa oli koettanut kysellä häneltä.
— Ryypättiin ja väsyttiin, murisi Siltala. — Ja kun aamulla herättiin,
alettiin sama peli.
Siinä sitä oltiin.
Tätä edemmäksi hän ei voinut tunkeutua.
Oleili vain itsekseen ja hautoi hedelmättömiä aavistuksiaan.
* * * * *
Kerran syyskesällä, kun kylän nuori väki tanssi ja leikki sillalla,
käveli hänkin lähemmä pysähtyen sillan päähän ja nojaillen kaidepuuta
vasten seurasi välinpitämättömänä toisten iloja.
— Tule mukaan! kehotti Jussi palaten ehtoolliselta. — Pieni polkan
kiemura karistaa sydämen ja ruumiin pahoinvoinnin.
Kustaa hymähti katkerasti, mutta nähdessään Hellmanin astelevan
metsästä käsin, missä tämä oli käynyt tarkastelemassa Punkan myytävänä
olevaa lohkoa, jäikin paikalleen umpimielisenä.
Hellman pysähtyi juttelemaan hänen luokseen, kun hän siinä nojaili
sillankaiteeseen vähän matkaa toisista. Suonpää, joka oli ollut
oppaana, poikkesi Töykkälään.
— Sitä rupesi janottamaan, sanoi Hellman Kustaalle. — Koko päivän
rämmimmekin metsiä.
Kun Kustaa ei vastannut, vaikeni Hellman vedellen tyytyväisenä savuja
paperossistaan.
— Sillä Punkalla on metsää runsaasti, alotti hän tovin kuluttua. —
Ja hyvin on näkynyt kasvaneen se teidänkin metsä. Ensi talvena se on
kaadettava. Vuoden päästähän menee sen hakkuuaika umpeen.
Kustaa liikahti kiukkuisesti.
Hellman huomasi sen ja kiintyi katselemaan nuorten kisailua.
Harmonikka kimisi ja rämisi, siltapalkit tömähtelivät ja joskus kaikui
sekaan kimakka naurun remahdus ja villi hihkaisu.
— Komeapa se on yhä vieläkin tuo Suonpään tyttö, ihasteli Hellman, kun
muuan poika tanssinsa kruunuksi keikautti Olkan käsillään ilmaan, niin
että hameet heilahtivat.
Kustaa näki, millä nautinnolla Hellman katseli tyttöjä, kuuli hänen
hohottavan naurunsa, ja hänen vastenmielisyytensä Hellmania kohtaan
kasvoi. Siihen liittyi jonkinlaista epämääräistä vihaa, jonka syytä
hän ei tajunnut. Mutta korvalle hänen teki mieli sivaltaa sitä, kun se
siinä huuteli tytöille ruokottomuuksia ja nauraa hörötteli.
Mutta hän pysyi alallaan. Ei tullut lähdetyksi poiskaan, vaikka
halutti. Oli kuin olisi odottanut jotain, joka jänne pingotettuna.
Kun Hellman kääntyi häneen aikoen sanoa nähtävästi jotain sukkelaa,
hymyili hän halveksuvasti.
Hellman huomasi sen ja virkkoi pirullisesti:
— Mutta missäs se on tämän Töykkälän nuoren isännän henttu?
Silloin oli nuorukaisen maltti mennyt ja mitta täysi.
Läjähti kaikuva korvapuusti, ja Hellman kierähti pitkin pituuttaan
sillalle kaiteelta, jolla oli istuskellut jalkojaan heilutellen.
Jotkut tanssijoista näkivät tapauksen, mutta eivät kiinnittäneet siihen
sen suurempaa huomiota. Peli rämisi edelleen ja palkit tomahtelivat.
Hellman kömpi kalpeana jaloilleen kirahtaen hiljaa hampaittensa raosta,
niin että vain Kustaa kuuli sen:
— Minäpä tiedän, miksi kyyhkysi lensi muille maille.
Kustaan silmissä iski kipinöitä. Kamala aavistus lennähti hänen
mieleensä. Yhtäkkiä, salaman nopeasti, hän tajusi miehen koko olennosta
jotain hirveää tapahtuneen.
Pyrynä karkasi hän Hellmanin kaulukseen ja vyötäisiin paiskaten hänet
ilmasta siltapalkeille.
Kuului kauhunhuudahduksia, jotka kantautuivat Töykkälään asti. Sieltä
riensi juosten paikalle Suonpää.
— Älä kurista! vikisi Hellman.
Mutta Kustaa painoi kätensä yhä lujemmin hänen kurkkuunsa kähisten:
— Vastaa, vastaa, miksi?
— Maiju... korisi Hellman hiljaa. — En tiennyt mitä tein...
juovuksissa...
Kustaan rinnasta pääsi karjaisu, joka lopultakin sai lähellä-olijat
toimimaan nopeammin. He vapautuivat jähmetyksestä, johon tapaus oli
heidät voivuttanut, juoksivat taistelevien luo ja saivat väkivalloin
Hellmanin irrotetuksi Kustaan suonenvedontapaisesta syleilystä.
— Voi sinua perhanan poikaa! kiroili Suonpää paikalle ehdittyään ja
rupesi virvottamaan Hellmania, joka näkyi menneen tainnoksiin.
Saapuivat sillalle Töykkälän isäntä ja emäntäkin, säikähdyksissä,
neuvottomina tästä rajusta kohtauksesta.
Kohta kuitenkin tuli Hellman tajuihinsa ja katseli silmät harrillaan
ympärilleen.
— Olisi saattanut syntyä vaikka miesmurha, sanoi Suonpää, — jollemme
olisi ajoissa ehtineet apuun.
Hellman nousi hitaasti pystyyn ja sähisi Kustaalle:
— Tämän saat vielä kalliisti maksaa!
Hänen lähdettyään Suonpään seuraamana vitkalleen astelemaan Punkalle
vallitsi sillalla tuskallinen hiljaisuus.
Kustaa seisoi kalpeana ja läähättäen paikallaan tuijottaen synkästi
eteensä. Hän ei tuntunut edes kuulleenkaan Hellmanin uhkausta eikä
näyttänyt huomaavan ympärillä-olijoita.
Äiti nyyhkytti hiljaa. Nuoret, jotka olivat vetäytyneet yhteen
joukkoon, supattelivat ja loivat ihmetteleviä katseita Kustaaseen.
Mutta Kustaa seisoi liikkumatta; ainoastaan silmät räpyttivät,
ikäänkuin hän olisi kärsinyt katsoa eteensä näin äkkiä avautuneeseen
maailmaan.
Isä kosketti kädellään Kustaata olkapäähän.
— Tule! sanoi hän hiljaisella, lujalla äänellä. — Mennään kotiin.
Kustaa totteli astellen pää alaspainuneena isänsä rinnalla. Heidän
jäljessään käveli äiti pyyhkien esiliinalla silmiään.
— Voi poikani, miksis teit tämän? valitteli hän. — Mikä se sokaisikaan
järkesi niin, että iskit tuohon mieheen noin armottomalla kouralla?
Sitä ihmetteli itsekseen isäkin. Kustaa, hiljainen, rauhallinen mies,
menettää malttinsa ja riehuu kuin villitty. Totisesti on siinä täytynyt
tapahtua jotain vakavaa sitä ennen hänen ja Hellmanin välillä.
— Älä tuossa siunaile ja vaikeroi! sanoikin hän senvuoksi emännälle. —
Tottapa pojalla oli syynsä.
Kustaa oikaisi vartaloaan.
— Niin olikin, vastasi hän synkästi. — Surettaa vain, etten heittänyt
sitä mäsäksi.
Äiti hyrähti uudestaan itkuun sanoen sen lomasta:
— Sinä puhut kauheita, Kustaa. En ole tuntea sinua enää omakseni.
— Kiitä onneasi, virkkoi isäkin värähtäen, — ettei käynyt sanojesi
mukaan. Sillä kauniistipa joutuisit silloin linnaan, vaikka kukaties jo
tästäkin saat marssia sinne joksikuksi viikoksi.
Samaa asiaa pohdittiin sillallakin.
Mistä oikeastaan oli syntynyt riita miesten kesken?
Lausuiltiin monenlaisia arveluita.
— Mutta miehen heitto se oli, siitä ei päästä mihinkään, kehui Jussi
renki. — En ihmettelisi tuota niin kovin, jos Kustaa olisi ollut
viinapäissään, mutta kun ei ollut. Eihän se juoda osaakaan.
— Oli se kyllä roima tempaus, vaikka taitaa tulla kalliiksi poika
paralle, tuumaili joku joukosta.
— Mikä parka se on! puuskahti Olka. — Hyökkää keskellä tietä
rauhallisen ihmisen kimppuun kuin mikäkin metsänpeto.
— Taitaa tuo Olka toivoa vielä pääsevänsä Hellmannin armoihin, pisti
muuan pojista ilkeästi.
— Koska alkaa puolustella kuin ainakin omaansa, lisäsi toinen.
Muutamat nauroivat näille pistoksille, jotka osuivat maaliinsa. Olka
nakkasi kiukuissaan niskojaan tehden samassa ruumiillaan rivon liikkeen
noille irvileuoille.
— Mutta ei suinkaan se karannut syyttä suotta Hellmannin kimppuun,
arvaili Jussi. — Hellmanni mahtoi ensin loukata sitä. Mitä se lienee
sanonut Kustaalle, kun tämä sitä kuristeli. Olin kuulevinani sen
valittavan jotain, ikäänkuin puolustaakseen itseään, mutta se puhui
niin heikosti, ettei korvani erottanut mitään selvää.
— Niin tosiaan, muisti joku muukin nuorista.
— Jotain sentapaista minäkin olin kuulevinani.
— Ja Kustaan käheä huuto: »vastaa, miksi!» Kuulittekos sitä?
— Kyllä se kuultiin, vastattiin useasta suusta.
Mutta sitten vaiettiin taas pitkäksi aikaa.
— Mitä se mahtoi tarkottaa? arveli vihdoin joku. — Ja mitä vihoja lie
ollut heillä keskenään?
Kun ei kukaan osannut vastata, tuumi Jussi viimein hitaasti:
— Vihoja niillä oli ja on, se on varma. Ja ohrasestipa olisi tainnut
Hellmannia lykästää, jollei olisi sattunut olemaan ihmisiä lähellä.
Suonpää tuli samassa sillalle palaten Punkalta.
— Haasteen saa poika, että paukahtaa, virkkoi hän toimeliaana. —
Vähemmästäkin sitä istutaan käräjissä ja linnassa. Painakaa mieleenne,
jos sattuisitte joutumaan todistajiksi.
— Kaikilla teillä tekin liikutte. Vai todistajiksi? En tiedä kertoa
mitään, kieltäytyi Jussi.
Moni muu kannatti häntä.
— On tässä ollut näkijöitä tarpeeksi, vastasi Suonpää. — Minä ainakin.
Satuin juuri katsomaan tuolta Töykkälän pihalta, kun Kustaa iski
kaiteella rauhallisesti istuskelevaa kasööria korvalle ja ennenkuin
tämä ehti kunnolleen kohota jaloilleen, karkasi uudestaan hänen
kimppuunsa kuin äkäinen marjaskarhu.
— Te tietysti, pisteli Jussi. — Taidatte päästä päällysmieheksi ensi
talven tukkitöihin?
— Joko vihdoinkin? yhtyi muuan toinen poika kiusantekoon.
— Sepä nähdään sitte, kivahti Suonpää. — Perhanan näsäviisaat
renginvetelykset.
Ja pää pystyssä läksi Suonpää astelemaan kotiinsa mielessä hykähdyttävä
tunne siitä, että ensi talvena, kuten Hellmanni oli luvannut, hän
pääsee valvomaan metsätöiden suoritusta.
Vähitellen läksivät nuoretkin sillalta hajaantuen hiljaisina eri
tahoille mietiskellen äskeistä kohtausta.
Olihan tapahtunut jotain, jota he eivät ymmärtäneet: tappelu ilman
syytä, niinkuin näytti, ja ihan vesiselvien miesten kesken.
Niin. Mutta ilmanko syytä?
Sitä kysymystä pohti Siltalakin, joka oli kuullut melun sillalta ja sen
houkuttelemana tullut paikalle joutuen siten kuulemaan nuorten puhelua
ja arveluita.
Hän istui rannalla sillan varjossa ja päästyään selville siitä, mitä
oli tapahtunut, vaipui raskaisiin, sekaviin ajatuksiin.
— Mikä mahtanee piillä tämän takana? koetti hän selvitellä itsekseen. —
Jotain pirullista siinä täytyy olla.
Ja vitkalleen alkoi ajatus askarrella eteenpäin, saaden kiinni säikeen
sieltä, toisen täältä, kutoutuen vähitellen yhtenäiseksi rihmaksi.
Mikä pahus sitä Hellmannia oikein vaivannee? Ei ole käynyt heilläkään
pitkään aikaan, vaikka kyllä on kylässä liikuskellut. Punkalla pitää
kortteeria, vaikka ennen aina makaili heillä vuorokausikaupalla.
Sinnepä on mennyt nytkin. Ja hän juuri oli lähettänyt sille
nimenomaisen sanan, että tulisi heille. Tehtäisiin taas kauppoja,
oli selittänyt, hän möisi heille koko höskän, Siltalan talon maineen
metsineen. Kuuluvat näet ostelevan kokonaisia talojakin.
Mutta eipäs vaan mahtunut asettumaan Siltalaan, Punkalle pujahti.
Siellä ne nyt maistelevat parastaikaa.
Ja maistelkoot hänen puolestaan!
Mutta mikä siinä on, että se ikäänkuin karttelee häntä. On kuin
sillä olisi paha omatunto. No, se sillä onkin, tietäähän sen, kun on
koiran virka: petkuttaa ja puijata yksinkertaisia. Mutta se sillä on
ollut aina, se huono tunto, eikä se kuitenkaan ennen hävennyt yöpyä
Siltalassa.
— Ja mitäpä olisikaan hävennyt? hymähti Siltala. — Enhän ole pappi,
että olisi tarvis pelätä minun alkavan kolkutella toisen syntiaitan
ovea.
Mutta hymy kuoleutui huulille, kun hän muisti Kustaan ja Hellmanin
tämänpäiväisen yhteenoton.
Hän aavisti, että oli vain yksi asia, mikä voi saattaa Kustaan
tuommoiseen raivoon.
Ja se yksi oli: joko oli loukattu hänen kunniaansa tai sitten jonkun
muun, hänelle läheisen.
Ja Kustaalla taas ei ollut muuta niin läheistä kuin Maiju.
Maiju. Ja Maijun kunnia!
Hän säpsähti, kun ajatuksensa pysähtyivät tähän.
Siitä hänen oli vaikea päästä eteenpäin, mutta kun oikein ponnisteli ja
muisteli, rupesi selviämään.
Sen jälkeen kuin Hellmanni oli viimeksi heillä, oli Maijukin lähtenyt
maailmalle päätäpahkaa. Eikä ole Hellmanni käynyt heillä sen koommin,
sivuuttaa talon kuin häpeissään tai peloissaan.
Se lurjus on mahtanut tehdä konnantyön, josta Kustaa sai selvän
jollakin ihmeen tavalla ja siitä kimmastuneena olisi vaikka tappanut
hänet.
Ja tuo konnantyö on voinut Hellmannin tapaiselta mieheltä kohdistua
tässä tapauksessa vain yhteen:
Maijuun.
Hän nousi kiivaasti seisoalleen, ja kourat puristuivat nyrkkiin, niin
että nivelet naksahtelivat.
— Jumaliste! Olisiko se roisto uskaltanut? Silloin hänet perii piru.
Hän läksi nopeasti astelemaan kotiin, ja jalkojen alla narskahteli
vihaisesti karkea hiekka.
Pimeässä jokitöyräällä kitisi hiljaa tuulimyllyn siipi, jonka ympäri
kierteli suhisten pari yökköä.
* * * * *
Surullisena kului ehtoo Töykkälässäkin.
Istuttiin enimmäkseen vaiti. Jokaisella oli rinnassa sellainen raskas,
pusertava tunne, joka usein valtaa mielen lähenevän onnettomuuden
edellä.
Emäntä koetti saada puhelua aikaan, mutta hänkin vain siksi, ettei
hiljaisuus olisi tuntunut niin ahdistavalta.
— Menisit puhelemaan sille kauniisti, sanoi emäntä muun muassa. — Ehkä
sopisi vielä. Ei ole hauska joutua käräjiinkään.
Isäntä katsahti kysyvästi Kustaaseen, ja äitimuori yhtyi sängystään
emännän mielipiteeseen.
Mutta Kustaa vastasi lujasti ja ylpeästi:
— Ei sitä kehtaa ruveta hieromaan sovintoa rengin kanssa, vaikka
herrankin rengin. Ja toisekseen: parempi selvä riita kuin laiha sovinto.
Isännän katse välähti, eikä hän voinut olla lisäämättä:
— Se on talonpojan luonto sellainen.
Emäntä pysyi ääneti, mutta äitimuori vaikeroi:
— Sanoinhan jo, että kun talosta mennään käräjiin yksi kerta, mennään
sinne kohta toinenkin. Ensin isä, sitten poika.
Kustaa mietti hetkisen.
— Tuli mitä tuli, en väistä, sanoi hän lopuksi. — Ja minkä tein, sen
tekisin uudestaankin, vaikka, pelkään mä, perusteellisemmin.
Vanhemmat kuuntelivat liikutettuina, mutta yhtä hämäräksi jäi heille
asian ydin.