Maijua onnisti kaupungissa paremmin, kuin hän oli rohjennut toivoakaan.
Hän pääsi heti palvelijaksi vanhalle, varakkaalle leskirouvalle, joka
ollen lapseton asui yhdessä sisarensa kanssa.
Työteliäisyydellään ja hiljaisella olennollaan hän voitti alusta alkaen
heidän suosionsa.
He elivät rauhallista, eristettyä elämää. Eivät käyneet vieraisilla,
eikä heidänkään luonaan monesti näkynyt vieraita.
Ensi päivinä he kyllä olivat udelleet, miksi Maiju, talon tytär,
viitsi ruveta palvelukseen, mutta kun huomasivat hänen karttavan puhua
tästä ja arastelevan sanoa syitänsä, jättivät hänet rauhaan. Pitäköön
salaisuutensa. Mitä he tekisivätkään sillä tiedolla.
— Hyvä ihminen hän on joka tapauksessa, sanoi rouva sisarelleen. — Mikä
sitten lieneekin syynsä ja surunsa, sillä sellainenkin hänellä on.
— Oletko sinäkin huomannut sen? kysyi toinen.
— Jo toki. Ja mieleni on paha, kun en osaa lohduttaa.
— Niin, kun ei tiedä surun syytä. Mutta kysytäänpäs vielä kerta,
varovasti, ettei tyttö pelästy.
Molemmat vanhat koettivat parhaansa saadakseen selville, mikä Maijua
painoi.
— Sillä jokin murhe sinua kalvaa, sanoivat he. — Se helpottaa, kun
useampi on sitä jakamassa.
Maiju katsoi säikähtynein silmin heihin. Hänen mieleensä muistui
äitinsä. Olisiko hän paljastanut itseään edes hänelle? Ei, sitä hän ei
olisi tehnyt. Miksi siis kertoa vieraille, olkoonpa, että he ovatkin
ystävällisiä, ymmärtäviä ihmisiä. Tätä he eivät kuitenkaan käsittäisi.
— Olen jo maininnut, että kotona ei ollut hyvä ollakseni, virkkoi hän
viimein hidastellen, sillä mielellään hän ei puhunut pahaa isästään,
varsinkaan kun tämä ei ollut pohjimmaisena syynä hänen lähtöönsä.
Ja hän kertoi kotioloistaan sen, minkä katsoi välttämättömäksi.
— On sitä siinäkin kylliksi surua, myönsi rouva kahdenkesken
sisarelleen. — Isä näkyy kaikesta päättäen olevan kelvoton mies.
— En minäkään enää ihmettele tytön menettelyä, vastasi toinen. — Mutta
kuten sinä jo sanoit, on tyttö tullut hyvään äitiinsä, josta hän kertoi
niin kauniisti.
— Niin, sillä ei hän muuten voisi olla noin ahkera ja ymmärtää
tehtäviänsä jo pelkästä viittauksestamme, täydensi rouva sisarensa
ajatuksen.
Ja tämän jälkeen he eivät enää vaivanneet Maijua kyselyillään, vaan
alkoivat lohduttaa häntä.
— Kyllä aika pyyhkäisee tuommoisen surun, sanoivat he. — Ja kenties
isässäsikin tapahtuu muutos parempaan päin. Sulaapas kirsikin, vaikka
talvi olisi kuinka pitkä ja raskas.
Mutta tämä tällainen kiusasi Maijua melkein yhtä paljon kuin heidän
utelemisensa ensi aikoina, kiusasipa toisinaan enemmänkin, kun
todellinen syy ja suru asuivat koskemattomina, muilta salassa hänen
rinnassaan.
Vaikka olisi kuinka koettanut unohtaa kohtalonsa, palasivat ajatukset
kuitenkin alituisesti siihen, tai oikeammin sitähän ne hautoivat aina.
Etenkin ehtoisin, kun hän yksin istui keittiön pöydän ääressä poski
käden varassa katsellen ulos, painoi ja kirveli mieltä. Kauas
kotikylään, minne oli jäänyt rakkain, lensivät silloin ajatukset.
Hän muisteli kaikkea, mitä hänen osalleen oli tullut siellä, aina
lapsuudesta lähtien, mutta kun ehti tuohon yhteen yöhön, havahtui hän
äkkiä, ikäänkuin eteensä olisi pimeästä kohonnut jokin musta, kauhea
kummitus.
Ja sehän se olikin murskannut hänen kaikkensa.
Viha, jota hän vaistomaisesti oli alusta alkaen tuntenut tuota miestä
kohtaan, oli sen yön jälkeen kasvanut päivä päivältä ja kohosi nyt
hänen kurkkuunsa raskaana ja tukahuttavana.
Mutta mitä hän voi tehdä?
Oli kyllä aikonut kertoa kaiken Kustaalle tai isälle, mutta ei ollut
jaksanut.
Ja mitä hyötyä siitä saattaisi olla enää?
Lisäksi oli hän heikkona hetkenään ajatellut niinkin, että antaisi
asian mennä menojaan, tekisi niinkuin jo oli päätetty: kävisi vihillä
Kustaan kanssa, tuli sitten mikä tuli.
Kenties kaikki päättyisikin hyvin, suloiseen rauhaan ja perheonneen.
Mutta hän tunsi kuitenkin kohta, että vaikka mitään ei pääsisikään
päivän valoon, tuo salaisuus painaisi häntä kuolemaan asti.
Hän ei tahtonut uhrata rauhaansa onnen takia, joka ei tulisi olemaan
todellinen.
Ja eiköpä se olisi väärin Kustaatakin kohtaan.
Näin hän ajatteli ja taisteli itsensä kanssa.
Kello saattoi osottaa jo puolta yötä, ennenkuin hän raukeana laskeutui
vuoteeseensa.
Mutta uni ei tahtonut tulla vielä sittenkään.
Levoton mieli ei suostunut antamaan lepoa väsyneelle ruumiille.
* * * * *
Maijun palatessa kerran torilta tuli Hellman häntä vastaan kadulla.
Maiju koetti sivuuttaa hänet huomaamatta, mutta Hellman ryhtyi
puhelemaan.
— Vai täällä sinä hommailet? sanoi hän äänessä jonkinlainen
anteeksipyytelevä sävy. — Mikä kumma sinut lennätti kaupungin
ryökkinäksi?
Maiju nosti maahan käännetyt silmänsä häneen. Niissä oli uhmaa ja
ihmettelyä.
— Mikäkö?
Hellman tuli hieman noloksi kadottaen tavanmukaisen röyhkeytensä.
Perhanan naiset, kirosi hän itsekseen, ne ovat hulluja kaikki tyynni.
— Ei suinkaan sinun olisi tarvinnut lähteä sen takia, yritti hän
väkinäisesti hymyillen puolustautua. — Olisit vain mennyt Töykkälän
Kustaalle ja sillä hyvä. Eihän tästä tiedä kukaan, ja seurauksista on
liian ennenaikaista puhua ja valitella.
Maijun valtasi sellainen viha ja inho tuota miestä kohtaan, ettei hän
saanut sanaa suustaan. Käsi, joka kantoi koria, tärisi, ja sydänalaa
kouristi. Että kehtaakin noin julkeasti!
— Mutta miten vain tahdot, jatkoi Hellman. — Siellä kotikylässäsi
kuuluu Kustaa olevan ikävissään, pelkäävätpä hänen laitansa olevan
hullusti. Muutaman viikon päästä joudun matkustamaan sinne Punkalle.
Saan kai viedä terveisiä, vaikka kai sitä kirjotellaankin sinne tuolloin
tällöin.
Mutta nyt ei Maiju enää jaksanut kestää kauempaa.
— Menkää, huusi hän. — Menkää!
Ja vedet silmissä hän vaikeroi hiljaa:
— Miksette anna minun olla rauhassa? Mitä te siinä jaarittelette ja
neuvoilette mukamas?
Joku ohikulkija pysähtyi lähelle ihmettelemään itkevää liinapäistä
tyttöä ja herrasmieheltä näyttävää henkilöä.
— Tapahtukoon tahtosi, sanoi Hellman kiireisesti. — Hyvästi sitte vaan!
Häntä hermostutti koko kohtaus. Mikä hänet panikaan puhelemaan tytön
kanssa? Itsehän se tuntui karttaneen kohtaamasta häntä. Mutta ikävä
juttu joka tapauksessa se keväällinen. Tuollainen vakava, hiljainen
tyttö kuin Maiju lienee sitä sorttia, joka leikistä suuttuu ja koettaa
tehdä oikein sekä itselleen että muille. Kuuluu niitä olevan sellaisia
hassuja. Eipä hän olisi uskonut, jollei olisi itse kokenut sitä Maijun
kohdalta.
— Saat kyllä olla rauhassa minulta, puheli Hellman itsekseen. — Se
sopii hyvin minunkin aiheisiini.
Mutta Maijun mieleen, sitten kun se oli tyyntynyt äskeisestä
järkytyksestä, jäi kytemään vain se, että Kustaa ikävöi häntä.
Kyllä hän oli aavistanut sen koko tämän kaksikuukautisen ajan,
minkä oli ollut poissa kotoa, mutta ettei olonsa kävisi vieläkin
raskaammaksi, oli hän koettanut kitkeä sellaisen ajatuksen pois.
Nyt se valtasi hänet tykkänään.
Ja ihmeekseen hän tunsi tuosta tiedosta, jota hänen ei ollut syytä
epäillä, se kun kävi yhteen hänen oman ikävöintinsä kanssa, virtaavan
sieluunsa voimaa ja riemua, joskin tuskallista.
Kustaa ikävöi häntä!
Hän tahtoi kirjottaa hänelle kirjeen, sanoa hänelle oman ikävänsä ja
omat toiveensa.
Mutta sitten jysähti aivoihin tuo synkkä kummitus kuin raskas
kivilohkare.
Teki kipeätä päässä ja sydämessä.
— Se olisi turhaa kuitenkin, valitti hän hiljaa.
Ja niin tulikin siitä kirjeestä hyvin tavallinen ja lyhyt.
— Mutta sekin sentään hieman helpotti mieltä.
Saahan Kustaa edes tiedon siitä, missä hän on ja mitä puuhailee.