Oli jälleen tullut kevät.
Sen laskettiin tulevan näille maille heti, kun jäät joesta olivat
lähteneet, ei ennemmin eikä myöhemmin.
Kauan olikin keikkunut sillä välillä, ettei oikein tiennyt, kumpi
kulloinkin oli voitolla, talvi vaiko kahleitaan helistävä kevät.
Päivisin tosin oli aurinko sulatellut sen, minkä yöllä pakkanen
jäädytti, mutta kun tätä kamppailua oli kestänyt kotvan ja jäät
pysyivät itsepintaisesti liikkumattomina nostaen vain vitkaan selkäänsä
keskiuomassa, kyllästyivät ihmiset ja puuhailivat töitään murjottaen,
harvasanaisina.
Nyt vihdoinkin oli kevät tullut: eilen illalla olivat jäät rymisten
lähteneet.
Myöskin taloihin ja torppiin oli tullut iloisempi, vapaampi tuulahdus
talvellisen kankeuden ja jurnuttamisen sijaan. Ihmiset tervehtivät
poluilla vastaantullessaan ystävällisemmin toisiaan, ja se virkeys ja
onnen odotus, minkä kevät oli herättänyt heidän rinnoissaan, liekehti
silmissä tai puhkesi iloiseksi, vapauttavaksi sanaksi.
* * * * *
Päivä kallistui ehtooseen.
Vaikka oli sunnuntai, olivat tukkilaiset kohta aamusta alkaen ruvenneet
vierittämään tukkeja jokeen suurista, rannantäyttävistä kasoista.
Jokiahteet kuhisivat miestä mustanaan. Heitä olikin siihen ilmestynyt
yhtäkkiä kuin kärpäsiä ensimäisen kevätlämmön vaikutuksesta, heti
aamulla, ennenkuin joki edes ehti täysin puhdistautua likaisenharmaista
jäämöhkäleistä.
Keksit ja kanget heilahtelivat, huudot kajahtivat ja vesi pärskyi
somasti, joka kerta kun valtava tukki vierien pitkin teloja vauhdilla
molskahti jokeen.
Siltalan tanhualta katselivat tukkimiesten hommia Maiju ja Kustaa
hiljaa jutellen.
Kun Maiju pistäytyi navettaan katsomaan Mansikkia, jonka odotettiin
poikivan, seurasi Kustaakin sinne.
— Niin se on, virkahti hän lujasti. — Tänä suvena sen pitää tapahtua,
vielä keväällä. En jaksa odottaa enää kauemmin.
— Enkä minä, yhtyi Maiju, jääden seisomaan Kustaan rinnalle. —
Mennään vaan piakkoin kuulutuksille ja sitten samaa kyytiä vihille.
Ei se näy odottamisesta paranevan. Saa tässä vain raataa ilottomana,
isän piikana. Nytkin olen niin väsynyt, että jalkojani kolottaa
kuin jäsentautisella. Isä ei raski ottaa tähän apuihmistä, ja piika
juoksentelee kylällä, minkä ennättää, varsinkin nyt tukkimiesten
jäljissä, joten minun täytyy rehkiä ylenmäärin, valvoa öitäkin tuon
Mansikin ja Hertan takia, tiedäthän.
— Tiedän. Ja jo senkin, työn paljouden takia on meidän kiirehdittävä.
Mieluummin sitä huhtoo ja väsyy, kun tietää sen tapahtuvan oman kodin
hyväksi.
Hän kiersi kätensä Maijun uumille ja taivutti häntä taaksepäin, mutta
Maiju irrottautui lempeästi vastustellen hänen käsistään.
— Ei, ei, Kustaa. Odotetaan vielä siihen asti, kunnes päästään yhteen —
jaksammehan me kyllä tämän ajan, kun kerran tähänkin saakka.
He läksivät ulos, ja kun Maiju kutsui Kustaata pirttiin vielä hetkeksi
tarinoimaan, ei tämä voinut kieltäytyä.
Pirtin sivulla olevasta kamarista kuului äänekästä laulunrenkutusta,
ja kotvan kuluttua työntyi ovesta pirtin puolelle isännän partainen,
punottava naama.
— Tuoppas, Mai-juu, ka-kahvia lisää! änkytti isäntä.
Isännän olan takaa hehkuivat Hellmanin viinasta verestävät silmät.
— Luulenpa, piru vieköön, että siellä pirtissä kuherrellaan, kuului se
sanovan selvällä, hieman pilkallisella äänellä.
Kustaa ei ollut älyävinään toisen ivaa, tähyili vain äänetönnä joelle,
ja kun Maiju ryhtyi lämmittämään kahvia, veti isäntä oven kiinni
selittäen Hellmanille:
— He ovat ku-kuin kihloissa, na-naimista vailla vain.
— Vai sillä lailla, hörähti Hellman. — No, heitetäänpäs pohjaan sitte
heidän onnekseen.
— Koko päivän ovat ryypiskelleet, isä ja tuo toinen juopporatti,
tuskitteli Maiju. — Isä on jo täynnä kuin mäkäräinen, mutta lisää sitä
vain pitää saada. Ja tuo toinen hyväkäs, joka tyrkyttää — ilkeääkin
ikämiehelle, joka ei itse tiedä määräänsä. Lisää kahvia, lisää
viinaa! Ei huoli kiellostanikaan Hellmanni, nauraa ja lepertelee vain
jonkinjoutavia. Kumma kyllä se ei itse tunnu humaltuvan nimeksikään.
Kustaa naurahti.
— Se on niin tottunut.
— Sitä se kai lienee.
He vaikenivat. Kamarista kuului epäselvää puheensorinaa.
Kun Maiju oli saanut kahvin valmiiksi, nousi Kustaa lähteäkseen.
— Joisit nyt vielä kupin kuumaa, koetti Maiju estellä.
— En minä enää. Pitää rientää kotiin valmistamaan hevosille
ehtooruokaa, isä kun ei aina muista tehdä sitä minun poissaollessani.
Isän näyttää olevan kovin vaikea päästä entiselleen. Ja kyllä tuo
pannullinen menee heillekin — Kustaa vilkaisi hymähtäen kamariin, josta
kuului korkin paukahdus —, jos riittääkään.
Maiju saattoi hänet pihaveräjälle, kävi sitte noutamassa kamarista
tyhjät kupit ja täyttäen ne puolilleen vei takaisin pöydälle miesten
eteen. Kantoi yksin tein sinne koko pannun.
— Taitaa olla parasta näin, arveli hän asettaessaan sitä kamarin
uuniin. — Ettei tarvitse joka hetki juosta kuppejanne täyttämässä.
Hellman nipisti häntä käsivarresta ja lausui jonkun sukkeluuden, jolle
isä tylsästi nauraa hohotti.
Maiju paiskasi kamarin oven kiinni ja istahti väsyneenä penkille.
Ei, tästä ei tule tämän parempaa. On viisainta, kuten äsken olivat
päättäneet Kustaan kanssa, ryhtyä muuttopuuhiin. Eikä tästä pitkälle
tarvitsekaan muuttaa. Tuonne vain naapuriin, nyt ensi aluksi. Työtä
kyllä saa tehdä sielläkin, mutta onhan aina rakas rinnalla. Tulkoon isä
toimeen parhaansa mukaan.
— Hiton sievä tytär onkin tuosta Maijusta paisunut, kuuli hän Hellmanin
sanovan isälle.
— Mitä se sinua liikuttaa, varotteli isä. — Pysytä sinä, He-hellmanni,
vaan nä-näppisi siitä loitolla.
— Kippis vaan! vastasi Hellman kankeasti nauraen.
Maiju ei kuullut enempää, sillä miehet alkoivat pärpättää hiljaisemmin,
vain silloin tällöin rähähtäen katkeilevaan naurunhohotukseen, joka
omituisen vastenmielisesti hytkäytti Maijun sydäntä.
Hän nousi väsyneesti ja meni lypsylle. Palattuaan hän laittoi
ehtoollisen, ja molemmat miehet söivät lujaan ja kauan vetäytyen
jälleen kamariin kuppiensa ääreen.
Hän ei uskaltanut vaipua sikeään uneen, sillä hänen täytyi tavantakaa
käydä katsomassa Mansikin tilaa.
Hän jätti lampun hiljalleen palamaan ja oikaisihe vaatteissaan
vuoteeseen. Hän oli torkkunut ehkä tunnin tai kaksi, se ei ollut
oikeata unta, vaan jonkinmoista horrostilaa, kun hän äkkiä alkoi tuntea
olonsa piinalliseksi.
Koetti arvailla, mistä se johtui, sai vihdoin silmänsä auki ja näki
Hellmanin istuvan sängyn laidalla ja katselevan häntä verestävin silmin.
Hän kavahti kiivaasti istualleen ja yhtä tietä lattialle asti.
Kello löi yksitoista.
Lampun himmeässä valossa hän näki muutamien tukkilaisten makaavan
oljilla permannolla, kuorsasipa eräs höyläpenkilläkin lämpimän muurin
kupeessa. Uunin reunalla ja koukuissa riippui heidän märkiä, likaisia
jalkariepujaan kuivamassa, ja lattialla muuria vasten seisoi rivi
vettävaluvia pitkävartisia saappaita.
Kamarin ovi oli auki, ja sen toisessa sängyssä maata retkotti isä
raskaasti kuorsaten.
Hellman naurahteli.
— Isäntä väsyi miltei kesken, ja minä nostin hänet tuohon lepäämään.
Ukkeli nukkuukin sikeästi.
— Oli hyvä, että nostitte, vastasi Maiju lyhyesti, haki
tulitikkulaatikon muurin olalta kintaiden joukosta ja sytytti lyhdyn.
— Isäntä nukkuu kuin tukki — tukkilaisen kanssapa on hummannutkin,
haukotteli Hellman, vaikkei vielä näyttänyt uninen olevan, vihelteli
vain hiljaa ja tähyili terävin katsein Maijun liikkeitä.
Maijun jo ollessa ovella kysäisi hän vihdoin:
— Tuonne kai minäkin kamarin sänkyyn? Rupeaa jo raukaisemaan.
— Sinne, siihen toiseen.
Maijua vaivasi yhä sama vastenmielinen tunne kuin äsken. Sulkiessaan
pirtin oven hän näki miehen hievahtamatta istuvan sängyn laidalla ja
tunsi hänen imevien katseittensa riippuvan kiinni ruumiissaan.
— Aivan kuin saalistaan kyräävä kissa! juolahti äkkiä Maijun mieleen,
ja epämääräinen pelko valtasi hänen sydämensä.
Hän ehti parhaaseen aikaan Mansikin avuksi. Laitettuaan kaiken kuntoon
ja vasikan emineen pehmeille, puhtaille oljille hän tunsi itsensä niin
raukeaksi, että päätä rupesi pyörryttämään.
Häntä puistatti.
Kävi varmaankin veto. Kenties hän oli unohtanut sulkea oven. Aivan
varmaan, koska se oli raollaan.
Äkkiä hän säpsähti.
Hän oli kuulevinaan raskaan ihmishengityksen lähellään. Ymmällä mielin
hän vilkuili ympärilleen ja nosti lyhtyä ylemmäksi paremmin nähdäkseen.
Silloin hän huomasi oven äänettömästi sulkeutuvan, ja oven pielessä
seisoi mies hehkuvin, viinasta verestävin silmin.
Kauhuissaan hän aikoi huutaa, mutta ennenkuin hän ehti tehdä sen, oli
mies yhdellä hyppäyksellä hänen vierellään, voimakkaat kädet tempasivat
lyhdyn häneltä, se sammui, ja hän tunsi puristuneensa lujaan, henkeä ja
ruumista ahdistavaan syleilyyn.
He kaatuivat pimeässä nurkassa olevalle heinäkasalle, ja hänen
sieraimiinsa lehahti ilettävä viinan lemu huumaten, pyörryttäen.
Äkkiä korahti hänen kurkustaan pari lyhyttä, katkonaista avunhuutoa,
mutta mies tukki nopeasti kädellään hänen suunsa, niin että hän oli
tukehtumaisillaan.
Hän kiemuroi, kynsi, repi, mutta nuo väkevät kädet eivät hellittäneet
otettaan.
— Älä... älä...! kuuli hän käheän äänen huohottavan suoraan korvaansa.
Oli kuin olisi tuossa supatuksessa huudettu hänen korvaansa maailman
kaikki riettaudet ja solvaukset.
Hän teki viimeisen epätoivoisen ponnistuksen. Mutta väsymys, joka
oli seuraus liiallisesta työstä ja valvonnasta, tuli hänelle
ylivoimaiseksi. Hän ei tajunnut enää muuta kuin sydämensä ja
ohimoittensa raskaan, huumaavan jyskytyksen.
Hän tunsi kuin putoavansa jonnekin alas, hyvin pimeään ja likaiseen...
* * * * *
Mies oli mennyt.
Maiju nousi vaivalloisesti pystyyn ja hoiperteli ovelle, sysäsi sen
auki ja jäi pihtipieleen nojaten haukkomaan raikasta yöilmaa. Hänen
sydämensä hakkasi vieläkin pakahtuakseen.
— Näinkö, näinkö, näinkö sen pitikin käymän? Kustaa parka, minä parka!
Yö oli tyyni ja hiiskumaton.
Joki kohisi hiljaa, ja sen vastaisella rannalla hieman viistoon
tuikutti puominvahdin vaivainen nuotio. Vahti itse lojui sen ääressä
ja hyräili ajatuksissaan jotain, jota säesti virrassa vastakkain
hankautuvien tukkien surullinen, yksitoikkoinen kitinä.
Maiju havahti, kun vasikka hiljaa rupesi yrisemään, haparoi lyhdyn
lattialta ja astui veltoin, horjuvin askelin pirttiin, jossa rentonaan
heittäytyi vuoteeseen nukkuen vihdoin itkuunsa ja väsymykseensä.
* * * * *
Aamu valkeni niinkuin monet muutkin aamut sitä ennen.
Rannat kuhisivat miestä mustanaan, huudot kajahtelivat raikkaaseen
ilmaan, ja keksit ja kanget heiluivat.
Kamarissa pirtin sivulla tekivät isä ja se toinen puolkuppisia
parannellen kohmeloaan.
Maiju palasi aamulypsyltä.
Aivan kuin eilen.
Ja isä pisti taasen päänsä kamarin ovesta pirtin puolelle virkkaen:
— Tuoppas, Maiju, kahvia lisää, kun Hellmanni tahtoo vielä tarjota näin
uiton alkajaisiksi.
— Höyli mies olet yhtäkaikki, kuului isä jatkavan Hellmanille. —
Äh-häh! Hyvää tekee ravistuneeseen ruhoon.
— Kippis vaan! vastasi toinen hieman väkinäisesti nauraa hörötellen.
— Se on poikaa ihmisen ruumiille, koetti isä edelleen kehittää
ajatustaan. — Sillä kun voitelee sisuksiaan, ei ole pelkoa ruumiin
ruostumisesta eikä sielun sairastumisesta.
— Että mitenkä... sielunko sairastumisesta?
— Niin, vastasi isä innostuneena toisen tyhmistymisestä. — Sielu
saa humalassa siivet alleen, kohmelossa se tosin menettää ne, mutta
päästyään siitä se on taas paljon vireämpi entistään.
— Jassoo, vai sillä lailla. Eipä hullummin, myönsi Hellman haukotellen.
— Niin...
Maiju, joka pani kahvia tulelle, kohautti ylenkatseellisesti
olkapäitään miesten lörpöttelylle.
Käski sitten suurusta syövän piian hoitaa pannua ja viedä sen kamariin.
Itse hän vetäytyi saliin raskaine ajatuksineen. ... Niin, aivan kuin
eilen.
Ja kuitenkin.
Mutta hän oli tehnyt päätöksensä aamun hiljaisuudessa.
Heidän aikomuksestaan, Kustaan ja hänen, ei nyt tietysti voinut tulla
mitään.
Hänellä oli ollut kova taistelu, ennenkuin hän jaksoi alistua tähän.
Olihan hän ollut melkein varma onnestaan. Ja niin likellä kuin se jo
tuntui olleen eilen!
Ja tiesi hän senkin, ettei hänessä olisi voitu huomata mitään
erikoista, ellei ottanut lukuun tuskin näkyvää, hieman kovaa ja
katkeraa piirrettä, joka yön ja aamun kuluessa oli syöpynyt hänen
suupieliinsä.
Olkoonpa, että se kenties jäisi siihen ainiaaksi, mutta sitä ei
huomaisi kukaan, ei ainakaan aavistaisi, mistä ja minkä tähden se oli
tullut siihen.
Ei edes Kustaa.
Näin hän oli taistellut.
Mutta oli voittanut kiusauksensa, vaikka se tuntuikin ylivoimaiselta.
Yhtä hän ei sentään jaksaisi: jäädä paikoilleen kotiinsa, missä joka
päivä joutuisi näkemään Kustaan ja muistelemaan entisiä.
Hänen täytyi lähteä muualle. Eikä hän epäröinyt lähteä, sillä hän tiesi
voivansa elää kättensä työllä vieraissakin.
Hänellä ei mielestään ollut muuta tietä, ei muuta toivoa kuin tämä:
Pois kotoa!
X
Siltala ei ollut uskoa korviaan.
Mitä hän, Maiju?
Kaupunkiin ja vaikkapa piiaksi?
— Niin, vastasi Maiju. — Onhan minulla tottumusta siihen toimeen. Sillä
mikäpä muu olen ollut kotonakaan kuin piika.
Isä kirosi ja ihmetteli.
— Ja siksi toiseksi: pääsen rauhaan — näkemästä tätä kotoista
surkeutta, jonka loppu ei mahda olla hyvä.
— Mene sitten, tulistui isä, — vaikka hornan tuuttiin, jos kehtaat.
Piiaksi talontytär! Mutta äläpäs koetakaan enää sen jälkeen avata
meidän talon ovea.
Kun Maiju ei vastannut, lisäsi isä:
— Mitä sanoo Kustaa tästä päähänpistostasi?
Niin, helppohan Maijun oli eritä isästä. Toista oli Kustaan suhteen.
Teki kipeätä selittää asia hänelle. Eikä Kustaa ottanutkaan uskoakseen
sitä yhtä kevyesti.
— Lasket leikkiä, sanoi hän kuultuaan Maijun aikomuksen. — Kohtahan
meidän piti mennä kuulutuksille.
— Mutta siitä ei nyt tulekaan mitään, yritti Maiju hellästi estellä.
— Ja minnekäs me perustaisimme kodin. Ei sovi meille eikä teillekään,
jossa isäsi ja äitisi isännöivät vielä monta herran pitkää vuotta.
Kustaa ei käsittänyt, mistä tämä äkillinen mielenmuutos johtui.
— Kaksi nuorta ihmistä, rohkaisi hän Maijua. — Kyllä me tulemme toimeen
missä hyvänsä. Asetumme ensi aluksi vaikka johonkin Töykkälän torppaan,
jos et halua äidin ja isän lähettyville. Siitä sitten ponnistamme
paremmille oloille.
Maijun oli vaikea horjumatta kuunnella Kustaan suunnitteluja. Olihan
se niin, ettei heille tulisi hätäpäivää, asuisivatpa sitten taloa tai
tölliä. Mutta toiselta puolen oli hänen mahdoton selittää Kustaalle
juurta jaksain kieltäytymisensä syitä ja vaikuttimia.
— Ei, ei, sanoikin hän siis vain yksikantaan. — Olen luopunut noista
tuumista. Tee sinä samaten!
Kustaa katseli ymmällä mielin häntä. Hän ei ymmärtänyt tästä kaikesta
rahtuakaan. Ainoastaan sen, että Maiju oli vakavasti päättänyt mitä
sanoi ja aikoi, hän näki selvästi.
Mutta minkä tähden?
— Kyllä sinäkin vielä kerran myönnät, että näin on paras, virkkoi Maiju
lohdutellen, huomatessaan hänen tuskansa. — Erota, ainakin toistaiseksi.
Hän oli aikonut sanoa: iäksi, mutta ei jaksanut, sillä hänenkin oli
vielä raskas tottua tuohon ajatukseen, että he todella eroaisivat
ikipäiviksi.
Kustaa istui ääneti.
Maiju, joka pelkäsi omaa heikkouttaan, tahtoi tehdä kohtauksen niin
lyhyeksi kuin mahdollista.
— Älä ole vihainen minulle, sanoi hän puristaen Kustaan kättä. — En
voi toisin. Ja ajattele, että aika parantaa sen, minkä väliltämme nyt
täytyy särkyä.
Kustaa nosti katseensa häneen.
— Täytyy? virkkoi hän synkästi. — Mutta miksi? Sanohan edes, minäkö se
olen vikapää?
Tämä nyt vielä puuttui, että hänen syynsä! Maiju painautui hänen
käsiinsä, joiden suojeluksessa olisi tietänyt olevansa varmassa
turvassa, ja suuri, lämmin kyynel putosi tuolle leveälle, voimakkaalle
kämmenelle.
Kustaa tunsi sen ja veti hänet hiljaa syliinsä, mutta Maiju riistäytyi
väkivaltaisesti irti, sillä hän tunsi menettävänsä rohkeutensa, jos
viipyisi hetkeäkään kauemmin.
— Sinun syytäsi ei tässä ole, sanoi hän hätäisesti. — Et saa edes
ajatellakaan sellaista.
Ja nähdessään Kustaan silmissä toivottoman tuikahduksen hän jatkoi
vavahtavin äänin:
— Eikä minunkaan syytäni.
* * * * *
Maijun pannessa vähiä kapistuksiaan kokoon tuli Mäntylä Siltalaan.
— En ottanut todeksi taannoista uhkaustasi lähteä kotoasi, sanoi hän. —
Mutta matkaan lähtevältä näytät nyt.
— En minä itsekään sanonut sitä ihan vakavissani silloin, vastasi Maiju
surullisesti hymyillen. — Mutta leikistä tulikin tosi.
Mäntyläkin koetti estellä. Puhui kiusauksista ja vastuksista, jotka
maailmalla väijyvät ihmistä ja varsinkin tyttölasta. Sanoi, että
koti on sentään aina koti, vaikkei se olisi mieleinenkään, ja että
kärsivällisyydellä ja pitkämielisyydellä päästään pisimmälle tässä
vaivan alhossa.
Mutta huomattuaan yrityksensä tehottomaksi hän luopui kieltelyistään ja
kaiveli hetkisen liivintaskuaan aprikoiden ja arvostellen.
— Isäsi näkyy olevan vihapäissään, puheli hän sitten. — Antaneeko
sinulle edes pennin pyöryläistä, jos liikeneekään häneltä.
— Eipä tuosta ole väliäkään, tuumi Maiju. — On itselläni hiukan säästöä.
— Vähätpä ne lienevät tyttörievun säästöt, myhähti Mäntylä. — Ja kaiken
varalta sitä pitäisi sentään olla hieman runsaanlaisesti. Otapas tästä
matka-avuksi.
Hän ojensi setelitukun Maijulle.
— Olisi hyvä olemassa, jos et heti sattuisi saamaan ansiotakaan,
selitti ukko.
— Kiitoksia, vaari! vastasi Maiju heltyneenä.
— Teitä minun tulee ikävä, se on varma.
Ukko kohotti silmiään katsoen tiukasti Maijuun.
— Minuako vain? Eikö ketään muuta — nuorempaa?
Maiju punehtui, ja syvä huokaus nousi rinnasta, mutta vastausta ei
häneltä tullut.
— Niin no. Mitäpä minä niistä, tuumi Mäntylä kulmiaan rypistellen. —
Omat ovat asianne.
Isä kuului kolistelevan eteisessä, tulossa sisään.
— Mutta jos ei luonnista maailmalla, niin tule sitten vaikka meille,
virkkoi Mäntylä lähtiessään. — Jos nimittäin et mieluummin asetu
jonnekin muualle meidän kylässä. Meillä on tilaa kyllä kahdellekin
Maijulle.
* * * * *
Ja varsinkin kyläläisissä herätti Maijun lähtö huomiota ja arveluita
puoleen jos toiseenkin.
Talon tytär ja pakenee maailmalle!
Mutta ihmiset uskoivat löytäneensä oikean syyn: ei ollut tyttöparalla
hyvä olo kotona.
Ainoa pulma, joka kauemmin askarrutti heidän aivojaan, oli: mutta
Maijuhan oli miltei kihloissa sen Töykkälän pojan kanssa!
Miten ne välit nyt katkesivat noin yhtäkkiä? — Sanokaas muuta.
— Sellaisia ne ovat nykyajan nuoret, äkkäsi muuan akka. — Kuherrellaan
ja erotaan.
— Hyvässä sovussa kumpaakin, päivitteli toinen.
Ja kun he näkivät Kustaan raskasmielisyyden, arvelivat tytön vain
lystikseen huvitelleen pojan kanssa.
— Tuommoistakin, joka jättää toisen suruun ja ikävään! siunaili kolmas
kämäleuka. — Kuka olisi uskonut sellaista Maijusta.
— Niin oli olevinaan vakavamielinen... — ja niin luotettavan ja
uskollisen näköinenkin, että...
— Mutta eipäs vaan!
— Ei, ei viihtynyt kotona eikä jaksanut kiintyä yhteen mieheen.
— Pois piti maailmalle ja oikein kai valikoimaan niitä miesten parhaita.
— Vaikka olisi tuossa Kustaassa ollut enemmänkin kuin tarpeeksi hänen
laiselleen.
— Olisipa, mutta mitä se hänestä. Maailmalla on vapaampaa.
— Muka ansiollaan elämään.
— Äläpäs.
— Hihihii...
Mutta renki Jussi, joka yhä palveli Töykkälässä, äsähti lujasti,
kuultuaan akkojen panettelua:
— Ei se tyttö lähtenyt ilkisten ilojaan kotoaan. Mahtoi hänellä olla
syynsä, joiden perille ette te, pirun aisankantajat, pääse koskaan.
Monen mieli tosin kääntyi Maijua vastaan, vaikka kukaan ei osannut
sanoa mitään varmaa.
* * * * *
Mäntylän ja Töykkälän väet eivät tienneet mitä ajatella.
Ihmisten juorut koskivat kipeästi heihin. Eihän ollut heilläkään
selvillä, mistä tämä kaikki oli alkuisin.
Piti tyytyä Maijun omiin sanoihin, joilla hän oli perustellut
poistumistaan.
Olihan, se täytyi myöntää, tytöllä ollut kotona liian kova komento ja
iloton olo.
Toiselta puolen ihmetytti heitä tosin se, ettei Maiju turvautunut
siihen tiehen, joka jo oli valmiiksi suunniteltu nuorten kesken: lyönyt
hynttyitään yhteen Kustaan kanssa.
Siinä oli aita, jonka eteen heidänkin täytyi arveluineen pysähtyä.
Kustaalta ei kannattanut kysellä. Se vain vaikeni ja murjotteli
yksikseen. Samoin Siltala.
Heillä kummallakin oli omat ajatuksensa ja aavistuksensa, jotka eivät
kuitenkaan tuntuneet johtavan mihinkään selvään tulokseen.
Siltala alkoi vainuilla Maijun lähdön syitä, jos sellaisia ylimalkaan
saattoi löytyä, toisaalta kuin Maiju oli sanonut.
Kenties Kustaa tietää.
Tämän tavattuaan hän alkoi kautta rantain udella, olisiko heidän
välillään tapahtunut jotain. Eripuraisuutta, eroa tai muuta sen
tapaista?
— Sattuuhan sitä sellaista.
Mutta kun sai selville, ettei ainakaan Kustaan tieten ollut tapahtunut
mitään tuommoista, niin siihen töksähti kuin seinään.
Jäi samoille jäljille, mistä oli lähtenytkin, aprikoimaan, vainuamaan.
Olisiko tyttö sittenkin paennut vain ilotonta kotiaan?
Mutta vieläkin epäselvemmissä, pimeämmissä aavistuksissa ja arveluissa
kuin Siltala hamuili Kustaa.
Hän ei saanut edes pienintäkään valoa tähän ongelmaan.
Että siinä piili jotain, sen hän aavisti. Jotain muuta kuin se, minkä
Maiju oli selittänyt päätöksensä syyksi.
Hän muisti kaiken tuiki selvästi: Maijun hädän, joka tuntui nousseen
sielun pohjalta asti, kovan äänen, jolla hän lähtiessään puhui, mutta
jota hän ei kuitenkaan ollut jaksanut tyystin estää särähtämästä
itkunsekaiseen värinään, ja tuon levottomuuden, joka vivahti
jonkinlaiseen pelkoon. Hänestä oli heti silloin tuntunut, että Maiju
ikäänkuin pakeni jotain. Eikä vain toistaiseksi, kuten sanoi häntä
lohduttaakseen, vaan iäksi — sen hän tunsi vaistomaisesti kaikesta
siitä, mikä hänen sieluunsa oli syöpynyt Maijusta tuona erohetkenä.
Maiju pelkäsi jotain, jota tahtoi paeta.
Mutta mitä?
Siinä oli ongelma.
Ja toinen tässä:
Mikä tai kuka oli aiheuttanut sen?
Ettei se ollut hän, siitä hän oli vakuutettu. Eihän hän ollut tehnyt
mitään, joka olisi järkyttänyt Maijua sydänjuuria myöten, niinkuin
Maiju tuntui olleen. Ja olihan Maiju sanonut, ettei hän ollut vikapää
eikä ollut sitä Maiju itsekään.
Sen täytyi siis olla joku toinen. Vieras.
Mutta kuka?
Ensin hän ajatteli Siltalaa.
Mutta kohta hän luopui tästä luulosta huomattuaan Siltalan olevan
asiasta yhtä ymmällä.
Ja toiseksi:
Olisihan Maiju milloin hyvänsä voinut vapautua isästään ja kotoisesta
ikävästään tavalla, josta he jo olivat sopineetkin, Maiju ja hän:
menemällä naimisiin.
Maijun oli siis turha lähteä sen takia, paeta kauas kotoaan ilotonta
elämää.
Hän oli paennut jotain muuta.
Siitä oli Kustaa varma.
Mutta ketä hän olisi paennut?
Kustaa ei voinut ymmärtää muuta, kuin että Maiju oli lähtenyt hänen
tähtensä.
Oli paennut häntä.
Häntä? Häntäkö?
Päästyään näin pitkälle Kustaa oli sekaantunut vieläkin
monimutkaisempaan verkkoon kuin alussa.
Tämähän oli sulaa järjettömyyttä: Maiju pelännyt häntä!
— Mutta, jatkoi hän ajatuksissaan aina uudestaan ja uudestaan
päädyttyään tähän asti, — jos kerran Maiju on lähtenyt minun vuokseni,
niin täytyy totisesti olla olemassa joku syy, painava ja pakottava,
joka on minulle vieras.
Mikä se mahtoi olla?
Sitä hän pohti ja punnitsi.
Äiti koetti lohduttaa häntä. Mutta Kustaa vastasi:
— Antakaa olla, antakaa olla. En tarvitse surkuttelujanne.
Vanhemmat vaikenivat pahoilla mielin, kun eivät osanneet paremmin.
Vihdoin ei äiti kestänyt kauemmin poikansa äänetöntä kärsimistä.
— Ei kannata surra itseään hourupäiseksi, sanoi hän kerran Kustaalle. —
Ei ole Maiju sen arvoinen. Että raskitsikin niin tehdä!
Mutta silloin Kustaa melkein huusi äidille:
— Älkää! Alatteko tekin puhua pahaa hänestä.
Äiti pillahti itkemään. Juuri kun oli alettu toipua onnettomuudesta,
jonka metsäkauppa aiheutti, tuli taloon toinen ja kahta vaikeampi,
tämä Kustaata kohdannut. Raisumpikin luonto pehmenee tällaisissa
koettelemuksissa.
— Sinun parastasi minä vain, sanoi äiti hiljaa.
Kustaa katui heti töykeyttään.
— Mutta te ette kuitenkaan käsitä tätä, kun en minäkään. Antaisitte
minun olla rauhassa.
Äitimuori mutisi kääntyessään vuoteessaan seinään päin:
— Ahneus, ahneus. Siitä on tullut tähän taloon kaikkinainen paha ja
onnettomuus. Poikani sen toi meille Punkalta.
Emäntä poistui hartiat kyyryssä navettaan. Olihan turha ruveta
riitelemään lapseksi tulleen vanhuksen kanssa.
Mutta äitimuori, joka ei enää jaksanut olla jalkeilla, vaan makaili
päivät yöt, jatkoi sängystään, josta seuraili talon elämää:
— Kun kerran on olemista omiksi tarpeiksi, ei pitäisi enempää ahnehtia,
vaan anteeksiantaen tyytyä siihen, mitä ei ole, vaikka voisikin olla.
Hän kuunteli hetken odottaen jonkun vastailevan, mutta kun pirtissä ei
enää ollut ketään, höpisi hän edelleen:
— Maailma tulee päivä päivältä kummallisemmaksi. Niinkuin siinäkin,
että nuoret eivät mene naimisiin kuten minun aikanani oli tapana.
Maijukin jätti tuon Kustaan siihen paikkaan haikailemaan ja
töllistelemään. Eikä tainnut ansaitakaan sen parempaa kohtaloa
poika parka, kun ei ymmärtänyt pitää lujemmin kiinni. Mutta senpä
ymmärsi tehdä Mäntylän vaari, hehee, meni kankeilla säärillään papin
puheille. Nurin narin on nykyään järjestys, kun vanhat naivat, nuoret
haikailevat. Mutta sääli tulee Kustaata.
* * * * *
— Äiti raukka! ajatteli isäntä jouduttuaan toisinaan kuuntelemaan hänen
puheluitaan. — Hän ei eläne enää pitkiä aikoja.
Koskipa häneenkin Kustaan kohtalo, kun hän näki pojan liikkuvan
toimissaan umpimielisenä ja harvasanaisena.
Usein hän keskellä kiireisintä niittämistään salaa vilkaisi poikaansa,
joka toisinaan liikutti viikatettaan hitaasti ja veltosti, toisinaan
taas heilutti sitä niin, että mättäät ilmassa tuoksahtelivat.