Siltala oli pistäytynyt tapaamaan isäänsä.
Puheli yhtä ja toista, josta kaikesta Mäntylä alkoi uumoilla, että
rahaa se junkkari on taas kärkkymässä. Mutta odottakoonpas!
Lopulta Siltala johtuikin pääasiaan.
— Pitäisi rakennuttaa uusi navetta entisen lahon tilalle, sanoi hän. —
Ei kehtaisi enää katsella tuommoista röttelöä taloisessa paikassa.
— No rakenna, rakenna! kehotti Mäntylä.
— Mutta siihen tarvitaan rahaa, vastasi Siltala epäröiden. —
Ja metsärahat ovat menneet muihin tarpeisiin, kuten siihenkin
asuinrakennukseen.
Mäntylä rypisti kulmiaan.
— Kun eivät olisi menneet oman ruumiillisen rakennuksesi paikkailuihin,
ärähti hän. — Kuulut — tai olenhan sen nähnyt itsekin — ratkenneen
jälleen.
Siltala yritti nauraa.
— Mitä se isä niistä joutavista. Kerrankos mies erehtyy.
Mutta Mäntylä sanoi tulistuneena:
— Vai kerrankos! Häpeä, että aikamies, jolla jo on kohta täysi-ikäinen
tytär, kehtaakin aina kerjäillä rahaa. Olisit säästänyt tai pannut
maahan, niin nyt olisi mistä ottaa.
Siltala mietti hetken, ennenkuin uskalsi lausua:
— Onhan minulla nytkin mistä ottaa. Ja jos ei vielä, niin ainakin
joskus.
Mäntylä hätkähti. Noin julkeaksi ei hän sentään ollut poikaansa uskonut.
— Älä ole siitä niin varma, sanoi hän jäykästi. — Saattaa käydä
niinkin, että jäät pennittömäksi.
Siltala älysi lausuneensa tyhmyyden ja koetti väkinäisesti naurahdellen
korjata erehdystään.
Mutta Mäntylä virkkoi kuivasti:
— Suotta siinä kieräilet. Käsitin kyllä vihjauksesi.
— Isä ei siis anna? kysyi Siltala.
— En, kuulithan sen. Olet saanut yllin kyllin. Ja sitäpaitsi ei uuden
navetan laittaminen ole tarpeellinen. Taloudessasi on monta muuta
välttämättömämpääkin korjattavaa, jos mielit menestyä.
— Mutta se laitetaan, ylvästeli Siltala. — Ja komea sittenkin.
— Kenties, virkkoi Mäntylä yksikantaan. — Mutta ei minun rahoillani.
Olisihan hän voinut antaa, jos uusi navetta olisi ollut välttämätön.
Mutta sitäpä se ei ollut, sen hän tiesi. Ja tiesi hän senkin, että
Siltala vain rakenteli enemmän komeuden kuin tarpeen vuoksi. Olihan
mukavampaa ja helpompaa komennella rakennusmiehiä ja itsekin näperrellä
siinä mukana kuin tonkia pelloilla ja niityillä.
Tästä hän johtui ajattelemaan omiakin kotiasioitaan. Ne olivat yhä
entisellään. Mari puuhaili taloudessa, hän itse tuumi ja tuumi. Käsi
käski, toinen kielsi. Arvelutti vähän ikäkin, jota jo oli pari vuotta
yli kuudenkymmenen. Mutta elleivät asiat valkene muulla tavoin, niin
sitten, sittenpä.
Näitä miettiessään hän pani saunankin lämpiämään.
Jospa tuota sekin auttaisi jotain. Ainakin ajaisi pakosalle pikku
hirtehiset, jos niillä oli sormensa tässä pelissä mukana.
— Että puhdistuisi ja nuortuisi vanhakin mies, oli hän sanonut Marille,
jonka lähetti kutsumaan Suonpään akkaa, Tiinaa, hieromaan häntä. —
Onhan tänään Viattomain lasten päivä.
Sattuikin juuri olemaan mainittu päivä.
Mari läksi naurellen.
Mäntylän hoitaessa saunaa tuli Maiju jostain kylältä ja pysähtyi, kun
vaari alkoi jutella.
— Vieläkö on äitiäsi ikävä? kysäisi Mäntylä tutkivasti. — Vai miksi
olet alakuloinen?
Maiju olikin tavallista hiljaisempi ja vastaili jos mahdollista entistä
harvasanaisemmin.
— Vielähän sekin kalvaa, puhkesi hän vaarin tiukkaamana puhumaan. —
Mutta on siinä muutakin.
— Arvaan mitä aiot sanoa, virkkoi Mäntylä. — Se se painostaa minuakin.
— En tahdo jaksaa kärsiä jokapäiväistä rähjäämistä siellä kotona.
Väsyn, vaari, liian nuorena.
— Mutta onhan sinulla piika apulaisena. Mitä hän tekee?
Maiju hypisteli esiliinaansa.
— Työtä hänkin. Mutta kun illat ja yöt viipyy kylässä, niin mitä se
jaksaa muuta kuin välttämättömän. Suurin taakka on minulla. Jos ei asia
muutu, lähden vaikka kotoa pois.
Mäntylä katsoi kummissaan häneen.
— Mitä sinä hassuttelet, lapsi. Poisko kotoa?
Maiju ei voinut olla hymyilemättä vaarin hämmästykselle. Mäntylä
huomasi sen ja jatkoi leikillisesti:
— Jos oikein kova paikka tulee eteesi, niin asetu tänne meille.
— Suur' kiitos, vastasi Maiju. — Mutta kuka on sanonut, että haluaisin
teille enkä jonnekin muualle.
— Ymmärrän sinut, sanoi Mäntylä silmää vilkuttaen. — Eikä minulla
puolestani ole mitään sitä vastaan. Reilu ja suora mieshän se on Kustaa.
Maiju punehtui ja purskahti nauramaan.
— Voi voi tuota vaaria! Kun vain ei olisi itsellä purjeet sinnepäin,
että on hankkeissa teille joku toinen.
— Mene matkaasi! torui Mäntylä painuen saunaan, joka jo oli hiiloksella.
Mutta Tiinan vanuttaessa ja vatkatessa, sivellessä ja puristellessa
Mäntylän ajatukset pyörivät yhä samassa asiassa.
Että jos sittenkin tekisi asiasta toden. Olisi ainakin vaalija
vanhoilla päivillä, kun ei pojasta kuitenkaan näy olevan siksi. Mitä
hän välittäisi Siltalan vihastumisesta. Eihän tuollainen kunnioitus ja
hoivaaminen, jota Siltala ehkä rahojen toivossa tulisi osottamaan häntä
kohtaan, ollut tyhjää lämpimämpi. Ja tuskinpa se viitsisi vaivautua
senkään vertaa. Nytkin jo melkein uhkailee.
Ja ihmisten ihmettely ja mahdollinen nauru se taas katoaa ennen pitkää.
Kyllä ilmaan ääntä mahtuu. Eikä murru terve oksa, vaikka vanhakin,
tuollaisista pikku puuskista.
Niin, se terveys olikin hänellä luja. Siitä kai johtuivatkin nämä
nuoren ilot ja mietteet.
— Mutta ei sitä enää jaksa niinkuin takavuosina, sanoi hän ääneen
Tiinalle. — Pakkaa jo hieman väsyttämään tällainen pikku voitelu.
Annas, kun vähän henkäisen välillä.
— Vai pikku voitelu? morisi Tiina istuutuen penkille ja vääntäen
vettä hameensa helmoista. — Mies voittaa vielä monen nuoremmankin
kestämisessä.
— Mitä maar! tenäsi Mäntylä. — Toista oli ennen. Mahtanet muistaakin.
— Muistan kyllä itsekin vähän ja lisää olen kuullut muilta. Mutta eipä
tunnu tyvi vieläkään laholta, koska noin kestää kämmeköimistäni.
Tiina kuivaili hikeä otsaltaan. Mäntylä ähisi ja puhisi tyytyväisenä.
— Olenkin monasti tuumaillut, jatkoi Tiina äskeistä ajatustaan, — että
miksei se herrastuomari mene naimisiin, kun on tuommoinen terveys ja
muutakin oltavaa.
Mäntylä naurahti.
— Vai on se Tiinakin ajatellut sitä. Kaikissa senkin ajatukset
askartelevat.
— Mitäs kummaa siinä, puolusteli Tiina. — Se asiahan on ihmiselle
miltei sama kuin jokapäiväinen leipä.
— Niinhän se taitaa olla, myönteli Mäntylä hytkyen. — No, kenen kanssa
sitä sitten menisi?
Tiina nousi, ryyppäsi kaljakannusta pitkän siemauksen ja alkoi
uudestaan hieroa.
— Hä, ettäkö kenen kanssa? puheli. — Kaikkea se kyseleekin. Onhan se
tässä käden ulottuvilla.
— Niin, Mariko?
— Sepä justiin. Mitäs sitä merta edemmä kalaan. Onhan siinä
vaimoihmistä, hommaava ja näköisäkin.
— Ei sovi kieltää, tuumi Mäntylä. — Mutta Tiina ojentaa minullekin tuon
kaljakannun; janottaa niin vietävästi.
— Niin se on, jatkoi Tiina Mäntylän juodessa. — Jano ei sammu ilman
kaljaa eikä tuontapainen meininki ilman naimista.
— Saattaa olla Tiina oikeassa, pärskäytti Mäntylä ojentaen kannun
takaisin. — Mutta jätetäänpäs se asia jo hautumaan tähän... Taitaa
ruveta väsyttämään Tiinaakin tämä hankaaminen. Mutta kohtapa lähestyy
loppuansa toimitus. Niin että jos Tiina vielä vähäisen venyttäisi
ja puristelisi noita sivuja, vallankin noita ristiluita, niissä kun
toisinaan puree ja pistelee kuin peijakas... Kas niin, sillä lailla,
äh-häh, hyvää tekee, vaikka koskeekin — hui-ui. On sillä Tiinalla
lujat hyppyset yhtäkaikki. No niin, no niin, Tiina saa nyt lopettaa
ja mennä sisälle. Käskee siellä Marin kiehauttaa kahvit. Kohtapuoleen
ehdin minäkin täältä. Otanpa vain päälle pienen löylyn, jotta varisevat
ruumiista nuo synnin roskat ja lusteet.
Tiina nakkasi kiukaalle pari kolme kiulullista vettä. Kivet sihisivät
ja sähisivät, paukahtipa muutama halkikin, mutta lauteilla pärskyi ja
ähisi Mäntylä voidellen vihdalla maallista majaansa.
Tiina pusersi alhaalla hameensa kuivaksi, veti päällyshameen ylleen ja
kietoen saalin ruumiinsa ympäri aina päätä myöten asteli rantapolkua ja
pihan poikki sisään.
Mutta kului tunti, toistakin jo puolille, ja Tiina ehti Marin kanssa
hörppiä yhden pannullisen, ennenkuin saunan ovi aukeni ja Mäntylä astui
talviseen ehtoo-ilmaan kookkaana ja punottavin naamoin.
Pysähtyi hetkeksi siihen keskelle pihaa höyryämään ja hengittämään,
kunnes puhkuen käveli kamariinsa.
Mari vei hänelle kahvin sinne. Mäntylä käski hänen tarjota vielä
Tiinalle ja ottaa itsekin.
— Niinkuin sanoin, supatti Tiina Marille. — Pidä sinä vain puolesi.
Kyllä siitä jotain syntyy.
— Jotain?
Mari katsahti epäluuloisesti Tiinaan.
— Niin, jotain, niin, vastasi Tiina merkitsevästi ja pää kekassa
silmäillen Maria.
— Mitä Tiina tarkottaa tuolla? kysäisi Mari punan noustessa poskipäihin.
— Sitä vain, että vaimoihminen saa miehen tekemään mitä hyvänsä,
vallankin vanhan miehen.
Marin sydämessä kuohahti. Että Tiina, ikäihminen, ilkeääkin vihjailla
tällä tavalla!
— Ei näy saavan. Eipä voinut sekään naapuripitäjän tyttö, joka tässä
tuonaan kävi Hellmannia kyselemässä, pitää hänestä kiinni, vastasi Mari
tuikeasti. — Vaikka oli raukka viimeisillään.
— Mitäs hänestä ja muista letukoista, jotka eivät älyä ajallaan käyttää
järkeään. Mutta ethän sinä enää ole noin lapsellinen, tuumaili Tiina. —
Ja se Hellmanni onkin oikea otus sillä alalla!
Mari ei voinut pidättäytyä kauempaa. Pitäisikö hänen tunkeutua
Mäntylälle, josta oli tottunut pitämään ja joka aina oli kohdellut
häntä ystävällisesti? Siihen ei hänen luontonsa taipuisi ikänä.
— Eikä paremmin käynyt teidän Olkankaan, sanoi hän katkerasti. —
Pääsipäs sekin kettu livistämään.
Tiina purskahti itkuun. Säälittihän häntä Olkan kohtalo, jonka lapsi
oli heillä, vaikka omistakin oli tarpeeksi ristiä.
— Sinäkin veisaat samaa virttä, sanoi hän moittien Marille. — Sinun
parastasi minä tarkotin neuvoillani. Olisihan sinun tässä hyvä olla.
Mari katui kohta pahoja sanojaan ja koetti sovitella:
— Juuri sentakia en voikaan menetellä toisin. Meidän alhaisten ihmisten
on viisainta hillitä itseämme tullessamme tekemisiin näissä asioissa
ylempiemme kanssa.
— Niinhän se on, myönsi Tiina huoahtaen. — Mutta sitä on vaikea aina
muistaa, vaikka raamattukin siitä varottelee, vallankin jos mieluinen
mies hyppäilee hännillä, kuten tapahtui Olkan kohdalla.
Mari vaikeni. Mitäpä olisi hänellä ollut tuohon huomautettavaa.
Olihan se oikein puhuttu.
Vaikealta tuntui hillitseminen, kun vielä lisäksi hyvät päivät
houkuttelivat.
* * * * *
Mutta kun siinä sitten oli tarpeeksi tuumailtu ja punnittu, myhähdelty
ja velhoiltu, naksahti asia lukkoon.
Parhaalla rekikelillä palasivat Mäntylä ja Mari kuulutustaan kuulemasta
ja vihiltä yksin tein.
Mari istui hiljaisena ja arkailevana vällyjen alla, joihin Mäntylä oli
hänet hellävaroen peitellyt hymyilevän kirkkoväen töllistellessä.
— Että olisi emännyytesi ensi päivänä lämmin ollaksesi, oli virkkanut.
— Niinkuin toivon olevan pitkien vuosienkin kuluessa.
Kulkuset kilisivät hauskasti, reki keinahteli hiljalleen, ja hohtavan
valkoisena loisteli luminen maa.
Kumpikin oli omissa mietteissään, jotka sentään kulkivat samoja teitä:
kiertäen tätä päivää ja pitkiä taipaleita ajassa eteenpäinkin.
Mari vilkaisi silloin tällöin syrjäsilmällä Mäntylään, jonka posket
pakkanen oli pannut punertamaan. Se istui siinä ohjissa niin toimeliaan
ja onnellisen näköisenä, että Mari ei voinut olla hymyilemättä.
Kun he ajoivat Siltalan ohi, seisoi siellä pihalla isäntä ja Hellman,
joka jälleen oli ostanut Siltalalta metsää.
Siltala rähähti nauramaan tuntiessaan ajajat ja huusi pilkallisesti:
— Onnea nuorelle parille!
Mutta Mäntylä ei edes vilkaissutkaan sinne, vaan nosti päänsä
pystympään ja viuhauttaen ruoskaa pani hevosen juoksemaan tulista ravia.
— Olipas se ylpeä pari, nauroi Hellman.
— Uljaasti pihaan, vaikka tiellä kontattaisiin, tuumi Siltala hieman
nolona.
— Sinulle se voi tehdä hallaa, sanoi Hellman heidän sisälle mentyään. —
Ei olisi uskonut ukon enää uskaltavan ottaa tätä askelta.
— Se uskaltaakin enemmän kuin sinä, murahti Siltala. — Ethän sinä,
raukka, tohdi koskaan mennä matkan perille asti. Narrailet vain naisia
ja sitten pujahdat pellolle.
— Tykkään enemmän sellaisesta, vastasi Hellman kiusottavasti.
— Sen kyllä arvaan, ärähti Siltala.
Meni sitten tupaan ja komensi piian keittämään kahvia.
— Missä lienee Maijukin? kiukutteli palatessaan. — Saisi ruveta
laittamaan ehtoollista.
Hellman seisoi akkunassa puhellen selin isäntään:
— Tuolla näkyy kävelevän naapuriin, sen Kustaan kanssa.
— Vai sinne se taas livahti, sanoi Siltala.
Mutta huomattuaan toisen itsepintaisesti seuraavan katseillaan
menijöitä kimmahti:
— Antaa hänen mennä. Vai mitä pirua se sinua liikuttaa?
Hellman kääntyi nauraen päin.
— Lakkaa tuossa irvistelemästä? kehotti isäntä. — Minä en kärsi sitä.
— Sinäpä olet tänään huonolla tuulella, vastasi Hellman heittäytyessään
sänkyyn pitkälleen.
— Enkä ainoastaan tänään. Olen ollut sellainen jo monet viikot, sanoi
Siltala. — Sitä kai sinäkin tarkotit.
— Vaikkapa sitä, haukotteli Hellman. — Ja tiedän syynkin siihen.
— Mitäs sinä et tietäisi ja mistä et välittäisi, äkeili Siltala.
Jätti Hellmanin lojuilemaan sänkyyn ja meni kahvia odotellessa
viskaamaan heiniä vieraan hevoselle, nakkasipa sylellisen omillekin,
jotka nälkäisinä hamuilivat niitä suuhunsa.