Siltala oli rakennuttanut uuden asuinrakennuksen. Vanha olikin jo
käynyt kovin rujaksi ja hataraksi.
Mutta samoihin aikoihin, kun he muuttivat tuohon uuteen rakennukseen,
loppuivat emännän voimat. Hänen heikko sydämensä tuntui olevan
uupumaisillaan.
Maiju hänet lopultakin oli saanut suostumaan makuulle. Hän oli silloin
jo lopen väsynyt, vaikka alussa vähän vastustenkin sänkysairaaksi
rupeamista.
Itse hän kyllä tunsi, ettei loppunsa enää ollut kaukana.
— Koetahan sydäntäni, sanoi hän kerrankin Maijulle. — Se läpättää kovin
epätasaisesti.
He sattuivat olemaan kamarissa kahden. Tällöin äiti, joka tavallisesti
oli umpimielinen, avasi Maijulle sydämensä puhellen hiljaa ja lempeästi.
Maiju painoi kätensä hänen rinnalleen.
— Läähättää kuin linnunpoikanen.
Äidin pää lepäsi raukeana tyynyllä.
— Kuin linnunpoikanen, kertasi hän hiljaa. — Sepä oli kauniisti
sanottu, Maiju. Samoin läähättää ja värisee sielunikin, se ikäänkuin
tahtoisi hypähtää pois rinnasta.
— Älkää puhuko noin! esteli Maiju, ja silmiin kiertyi kyyneleitä.
Mutta äiti jatkoi hymyillen:
— Tunnen, että se pian lähteekin matkalle. Mutta mitä sinä pelkäät,
Maiju? Hän, jonka tahtomatta ei sammu viheliäisinkään elämä, tietää
kyllä, mikä on meille parhaaksi.
Maiju kuunteli sumein silmin. Isäntä tuli ulkoa kamariin istuutuen
vaiteliaana sairaan jalkopäähän.
— Ja koska se paras on ollut, niin se tuska ja vaiva on ollut, puheli
emäntä katsoen mieheensä.
Tämä painoi päänsä alas. Emäntä, joka huomasi isännän liikutuksen,
lohdutti:
— Ihminen ei saa syyttää toista eikä itseään. Elämä kerta kaikkiaan on
nyt sellaista, pettymistä ja kärsimistä.
Isäntä liikahteli levottomana. Maiju silitteli äidin laihaa kättä.
— Minulla on vain yksi toivomus teille: että sinä ja Maiju olisitte
hiukan onnellisempia kuin minä olen ollut eläissäni. Ja että teillä
olisi, kuten on aina ollut minulla, usko parempaan tulevaisuuteen.
Isännän leuka järähti hänen kysyessään:
— Haluaisitko kenties pappia?
Emännän katse muuttui iloiseksi. Näytti siltä, että isännän sanat,
joita hän ei ollut odottanut, virkistivät häntä.
— Suhteeni elämään ja jumalaan on kyllä selvä, vaivaisen
ihmiskäsityksen mukaan, vastasi emäntä vakavasti. — Mutta milloinpa
syntinen ei kaipaisi lohdutusta ja vahvistusta. Kun nyt rovasti tulee
meille, haluaisin hänen vaivaantuvan muidenkin, ei vain itseni takia.
Isäntä katsoi kummastuneena häneen.
— Niin, sanoi emäntä. — Pyytäisin sinulta, että hän saisi pitää meillä
pienen hartaushetken. Se olisi samalla ikäänkuin jonkinlainen siunaus
tälle uudelle rakennukselle, että tulisi asumaan onni ja rauha tämän
katon alla. Eikä siitä suinkaan olisi vahinkoa kyläläisillekään.
Isäntä pelkäsi heltyvänsä liikoja, lupasi käydä noutamassa rovastin ja
poistui kiireisesti lähteäkseen heti matkalle.
Olikin vasta aamupäivä.
— Sinä saat mennä ilmoitelemaan kyläläisille, kehotti äiti Maijua. —
Tulisivat siinä kuuden ajoissa ehtoolla. Siksi arvelen rovastin ehtivän.
Maiju toimitteli sanoja taloihin ja torppiin.
Ja väkeä täynnä oli Siltalan uusi pirtti jo paljoa ennen kuutta.
Ihmiset puhuivat hiljaisella äänellä. Tiedettiinhän, että kuolema teki
talossa työtään. Jos jonkun ääni karahti vähän kovemmin tai jalka
kolahti lattiaan, katsoivat toiset kohta nuhtelevasti häneen.
Töykkälän Kustaa istui sairaan viereisessä kamarissa muutamien muiden
vieraiden keralla. Hän seurasi surullisin katsein Maijua, joka
levottomana kulki paikasta toiseen. Tiesihän hän, kuinka kovasti
koskisi tyttöön äidin kuolema.
Kunpa hän kykenisi lohduttamaan.
Aivan kuin aavistaen Kustaan ajatukset tuli Maiju istumaan tuolille
hänen viereensä, tuli kuin turvaa etsivä lintu.
Kustaan teki mieli sanoa, että tämä koskee häneenkin ja että kyllä hän
suojelisi, jos vain osaisi.
Mutta sanomatta se jäi. Ääneti he vain kuuntelivat, kun toiset kehuivat
uutta rakennusta. Hyvin tehty ja tilava.
— Totta kyllä, virkkoi Mäntylä. — Olisihan hän voinut panna rahansa
hullumpiinkin reikiin.
— Mahtaa sinunkin olla hauska asua uudessa, siistissä talossa?
kysyi Kustaa Maijulta. — Meidän isä on myöskin aikonut ruveta
rakennuttamispuuhiin, mutta ei vaan ole päässyt alkuun. Painaa mieltä
yhäti se metsäkauppa ja vie työhalun.
— Tuskinpa on tästä iloa minullekaan, vastasi Maiju. — Äiti kun ei
kuitenkaan enää nousse tautivuoteeltaan.
Kustaa aikoi lausua jonkun lohdullisen sanan, mutta samassa tuli
rovasti sairaan luota mennen suoraa päätä pirttiin. Maiju vetäytyi
kiiruusti äitinsä luo, eikä Kustaa saanut toista tilaisuutta puhumiseen.
Rovasti oli tavallista hiljaisemman ja miettivämmän näköinen
alkajaisvirttä veisattaessa. Puhelu sairaan kanssa kamarissa,
keskustelu isännän parissa matkalla ja metsät, joiden läpi oli
ajettu, olivat antaneet hänelle päänvaivaa. Hän tunsi, että tätä
kuolemaakin, joka näkyi olevan tulossa, joudutti jollain tavoin metsien
myynnistä aiheutunut epäjärjestykseen mennyt elämä. Eivät osaa myydä
järjellisesti eivätkä säästää.
Eikö olisi pappien velvollisuus valistaa kansaa sekä henkisesti että
maallisesti? Oikeampi järjestys olisi kenties: ensin maallisesti,
sitten vasta henkisesti. Ensin opettaa heidät elämään niin, etteivät
sortuisi tietämättömyyden ja puijauksen ansoihin, vaan ymmärtäisivät
maailman menoa.
Virsi oli jo hetki sitten loppunut, ja väki katseli rovastia odottavin
silmin.
Mitä hän puhuisi noille?
Hän tiesi heidän kaipaavan lohdutusta, tunsi tilaisuudenkin siihen
velvottavan, mutta hän ei voinut.
Siitä tuli merkillinen saarna.
Se oli enemmän ruoskimista kuin lääkitsemistä, enemmän talouden kuin
sielun asioita koskevaa, ja rakkauden tuoksua ei siinä tuntunut
vähintäkään.
Ihmiset kuuntelivat alaspainunein päin ja vilkuilivat salaa toisiinsa
nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanat tekivät näihin. Kyllä he tiesivät
rovastinsa ankaraksi järjestyksen valvojaksi, mutta mitä se nyt hosuu
noin olan takaa? Luulisi kostuvan vähemmästäkin, syntisen ihmisen.
— Se oli kuumaa löylyä, virkkoi Koivunen Suonpäälle pihalla.
— Oli, vastasi tämä. — Mutta me torpanväet saimme sen syhymättä. Ilman
aikojaan. Manttaalimiehille se kuului.
— Ei siitä ainakaan sielu sulanut, yhtyi Suonpään vaimo.
Suonpää purskahti raakaan nauruun.
— Sielu? Ei köyhällä ole varaa pitää semmoisia kuin tuotakin sielua.
— Hillitse kielesi! varotteli Koivunen vakavasti. — Eihän saarna tosin
ollut hunajainen, mutta sietää sitä ihminen toisinaan tuollaistakin.
— Ei ainakaan pitäisi pilkkailla näitä korkeita asioita, vahvisti
Koivusta Töykkälän muori.
Mutta ei kukaan ollut ihan tyytyväinen saarnaan.
Eikä ollut itse rovastikaan. Asia kyllä oli oikea, mietti hän
paluumatkallaan, mutta olisi pitänyt esittää se hieman toisella tavalla
ja toisessa tilaisuudessa.
Kustaa, joka oli kyydissä Siltalan puolesta, pohti samaa seikkaa.
Hänenkin mielestään oli rovasti ollut liian tuikea. Hän oli monasti
ajatellut, että tuontapaiset onnettomuudet, kuin heitäkin kohdannut,
eivät tulisi mahdottomiksi ennen kuin ihmiset saavat oppia. Oppia
myymään ja ostamaan, sanalla sanoen elämään järjellisesti.
— Saarna oli oikein ajateltu, kääntyi hän yhtäkkiä rovastiin.
Tämä katsahti kysyvästi nuoreen kyytimieheensä. Kustaa joutui tästä ja
omasta rohkeudestaan niin hämilleen, ettei osannut jatkaa.
— No? kysyi rovasti vihdoin kehottavasti. — Sinulla näkyy olleen halu
lisätä jotain.
Kustaa selitti verkalleen ajatuksiaan. Rovasti kuunteli ja myönteli.
— Se on paikallaan, mitä puhut. Sitä tahdoin itsekin esittää, virkkoi
hän mietteissään. — Mutta meiltä papeilta tuskin riittäisi aikaa tuohon
kaikkeen. Eikä taitaisi olla sitä lajia oppiakaan jokaisella.
He ajoivat juuri kirkonkylän kansakoulun ohi, joka oli perustettu pari
vuotta sitten. Rovasti viittasi kädellään siihen sanoen:
— Mutta ehkä tuontapaiset laitokset pystyvät täyttämään tehtävänsä
siinäkin suhteessa.
Ja hyvästellessään Kustaata hän vielä mainitsi koulusta:
— Kirkko keskelle kylää — niin ajattelimme, kun puuhasimme sen tuohon.
Ensin ikäänkuin koetteeksi, ettei se vain ala järkyttää tuota vanhaa
kirkkoamme. Ja jos se kelpaa johonkin, niin sitten pitäjän joka
kulmalle noita pieniä, uudenaikaisia kirkkoja.
Iloisin mielin lähti Kustaa kotimatkalle, mutta perille päästyä odotti
häntä surullinen viesti: Siltalan emäntä oli kuollut.
— Nukahti hiljaa, huomaamatta, kertoi Maiju hänelle itkien.
Kustaan mieli muuttui totiseksi.
— Ei ehtinyt paljoa puhumaan, ennenkuin vaikeni tajuttomaksi, vaikka
näkyi hänellä olleen sydämellä jotain muutakin sanottavaa kuin se,
minkä jaksoi puhaltaa heikosta rinnastaan.
Kustaa olisi halunnut kysyä, mitä emäntä sanoi, mutta katsoi sen
sopimattomaksi. Maiju kuitenkin jatkoi rauhallisella äänellä:
— Sanoi näinikään isälle: »ala karttaa huonoa seuraa, varsinkin sen
Hellmannin, sillä...» Enempää hän ei jaksanut.
Kustaa puristi Maijun kättä. Tyttö ymmärsi hänen ajatuksensa ja kohotti
itkettyneistä silmistään kiitollisen katseen häneen.
Hetken kuluttua Maiju huoahti:
— Kyllä nyt alkaa koti tuntua tyhjältä.
Mutta Kustaa, joka pelkäsi heltyvänsä uudelleen, koetti lohdutella:
— Saat nyt ryhtyä yksin emännöimään. Onhan siinä oma hauskuutensa.
— Jo äidin eläessä sain tottua siihen, vastasi Maiju. — Äiti kun oli
pitkät ajat perin heikkona. Ja enempi lienee siitä vaivaa kuin hupia,
varsinkin meidäntapaisessa talossa.
Kustaa aavisti mitä toinen tarkotti.
— Isä kun on sellainen. Vaikka eihän pitäisi pahentaa omaa isäänsä.
Mutta tiedäthän sen sinäkin. Ja sitä kai tarkotti äitikin viimeisillä
sanoillaan, neuvoa isää.
Kustaa nyökkäsi.
— Muuten kyllä menisi elämä hiljalleen, lopetti Maiju. — Vaikka vaikea
onkin tottua äidin poissaoloon.
Kustaa muisti nyt rovastin sanat ja aikomukset kertoen ne Maijulle,
jotta voisi sytyttää edes yhdenkin iloisen pilkahduksen hänen
sydämessään.
— Kunpa se olisi tapahtunut jo vuosia ennen, virkahti Maiju, kun Kustaa
oli lopettanut. — Olisi ehkä kaikki nyt toisin.
Töykkälän väki saapui katsomaan vainajaa.
Äitimuori laahusti viimeisenä toisten perässä mutisten:
— Paremmille oloille pääsi Loviisa emäntä. Milloinka tulee kutsu
minulle?
— Me olemme sentään onnellisemmat kuin isoäiti, joka jo on melkein
haudan partaalla, virkkoi Kustaa. — Me saatamme toivoa näkevämme tuon
uuden ajan.
— Niin, havahtui Maiju. — Olet oikeassa. Koetetaan odottaa ja toivoa.
Ehkä kaikki kääntyykin parhain päin.