Toisen vahinko, toisen hyöty.
Töykkälän metsäkaupasta koitui voitto ensi kädessä tietysti
Vesterbergin liikkeelle, mutta hyötyivätpä siitä vähin erin muutkin,
likiseutujen manttaalimiehet, jotka eivät enää myyskennelleet metsiään
ummessa silmin.
He tulivat varovaisemmiksi kaupoissaan. Kirjoihin alettiin vähitellen
vaatia tarkkoja määräyksiä kaadettavien puiden luvusta, suuruudesta ja
hinnasta.
Eikä ollut pelkoa, ettei kauppoja olisi tehty. Oli ilmestynyt
tanterelle pari kolme ostajaa entisen yhden lisäksi. Jos ei ostanut
tämä, osti tuo.
Nousipa pientä kilpailuakin.
Töykkälä seurasi syrjästä tätä menoa apeilla mielin.
Olisipa hänelläkin myydä, kyllä osaisi pitää puolensa!
Mutta mitäpä hänellä.
Kuluu vielä vuosia, ennenkuin hänellä on asiata metsäänsä.
— Omaan metsääni! naurahti hän synkästi.
Saa vain kasvattaa puita vieraalle. Munia toisen pesään.
Ja odottaa, odottaa.
Mutta etenkin keväisin, kun joki oli tulvillaan vieriviä tukkeja,
joita joka vuosi kuljetettiin milloin oman kylän mailta, milloin joen
yläjuoksun varsilta, kalvoivat vihan mietteet miehen rintaa.
Niitä yllytti tavallaan emäntäkin, joka ei voinut olla valittelematta:
— Voi voi, että kävi näin hullusti! Toiset kasaavat nyt rahoja, me
saamme vain katsella. Ettäs annoitkin metsän mennä ihan ilmaiseksi.
— Itsehän sinä olit mukana kaupanteossa, puolusteli isäntä.
— Mitäs minä, vaimoihminen, ymmärsin sellaisia.
Äitimuori, jonka mieltä lähenevä vanhuus ja taloa kohdannut onnettomuus
olivat alkaneet sulatella, rupesi sovittelemaan:
— Tulihan siitä sentään raha, mikä tarvittiinkin. Saivat lapset osansa.
Ja tehtyä ei saa tekemättömäksi.
— Ei saa, lohduttautui isäntäkin.
Nousi sitten siitä akkunapielestä penkiltä, jossa usein istuskeli
tuijotellen joelle, ja läksi rantaan.
Siellä hän leppien piilosta katseli tukkeja, jotka hiljalleen soluivat
virtaa alas maailman markkinoille kankeina ja keltaisina kuin ainakin
vainajat.
Ja alinomaa asui mielessä muisto omasta metsästä. Mitä sanoisivat
lapsetkin tästä tultuaan täysikäisiksi? Alkanevatko yrmiä häntä? Kustaa
jo rupeaakin olemaan asioista selvillä.
Näin hän hautoi ja hautoi, niin että oli toisinaan melkein sekapäinen.
Kirottua!
Eikö hän jaksa vapautua tästä mielen karvaudesta ja masennuksesta.
Hän loi harhailevan katseen ympärilleen ja hätkähti huomatessaan, mihin
oli ajatuksissaan päätynyt: metsään kuten tavallisesti.
Maassa mätänivät yhä edelleen katkotut latvat ja oksat, joita ei hänen
ollut tullut korjatuksi pinoihin, vääntelehtivät tuulessa kaadosta
silpoutuneet pienemmät puut.
Ehtoohämärässä ne ojentelivat häntä kohden oksiaan moittien, tuomiten.
Hänen sekava katseensa pysähtyi lopulta läheisen kuusen oksaan, joka
näytti kyllin tukevalta. Hän jäi kuin noiduttuna tirkistämään sitä;
näytti siltä, että se viittoili hänelle kutsuvana, velvottavana.
— Taitaisi ollakin paras tehdä loppu tästä yhdellä nykäisyllä, ajatteli
hän puoliääneen.
Tuuli tohisi pimenevässä metsässä. Oli kuin jossain lähellä olisi
nyyhkytetty.
Hän huojutteli kankeasti päätään, ja käsi tapaili jo vyöhihnaa auki.
— Herra, ole minulle armollinen! pusertui hänen jäykiltä huuliltaan.
Silloin kuului joelta tukkilaisten hoilaus, johon sillalta vastasi
kylän nuorison naurunremahdus.
Hän heräsi lumouksestaan.
— Saatana! kirahti hampaitten raosta.
Ja hän pakeni metsästä kuin vainottuna, astuen vinhasti ja
taakseen katsomatta. Otsalla helmeili kylmä hiki, ja kourat olivat
suonenvedontapaisesti puristuneet nyrkkiin.
* * * * *
Varsinkin oli hänen vaikea tavata Hellmania. Kiukku pakkasi
purkautumaan raivoksi ja suuntautumaan tuohon mieheen, jota hän piti
pääsyyllisenä.
Teki mieli iskeä se mäsäksi. Saada edes jonkinlainen korvaus
vahingostaan ja katkeruudestaan.
Tyynellä mielellä punnitessaan asemaansa hän kuitenkin älysi, että
sellainen omankäden oikeus olisi lopullinen tuho. Kaiken häviö.
Mutta kovin vaikea oli hillitäkin itseään. Etenkin kun joutui näkemään
sen ryökäleen, Hellmannin, tämän tästä, sen käydessä kauppamatkoilla ja
aina ollessa kortteeria tuossa naapurissa, Siltalassa.
Ja se vielä päälle päätteeksi oli niin perhanan olevinaan ja ivallisen
näköinen.
»Mitenkäs se meidän metsä kasvaa?» kyseli toisinaan.
Leikkiä tuo mahtoi olla, mutta kipeästi se viilsi.
Ja kerran ollessaan rannassa venettään tervaamassa Töykkälä oli vähällä
tehdä suuren tyhmyyden.
Ajoivat siitä näet ohitse Punkka ja Hellman.
Pysäyttivät, kun huomasivat hänet.
— Nyt sitä möin minäkin metsää, kehaisi Punkka.
Töykkälä vilkaisi heihin. Olivat pienessä humalassa.
— Siltä näyttää, vastasi hän katkerasti.
— Vai näyttää? virnaili Hellman. — Oikeinko se Töykkälä näkee sen
päältäpäin?
— Sen haistaa, sanoi Töykkälä ivallisesti. — Kuten haistaa sian
läsnäolon.
Punkan suu vetäytyi leveään hymyyn.
— Siitä saitte, virkkoi hän Hellmanille. — Osaapas se lankomies olla
toisinaan teräväkin.
— Mutta vain nokastaan ja muiden asioissa, pisti Hellman väliin.
Töykkälän silmät pienenivät. Tervasuti liikkui vihaisin vedoin.
— Mitä Hellmanni sillä tarkottaa?
— Kysy itseltäsi, vastasi tämä. — Kai se älyää tuon verran.
Punkka, joka oli ohjissa, tyynnytteli levotonta hevosta puhellen:
— Sinunkin olisi pitänyt myydä samalla tavalla kuin minä myin.
— Miten sitte? kysyi Töykkälä välinpitämättömästi.
— No, tulin saamaan viidettä markkaa kannolta, tokaisi Punkka taputtaen
povitaskuaan. — Nyt ne viedään kaupungin pankkiin. Mitä siinä tönitte,
Hellmanni?
Hellman oli koettanut saada Punkkaa vaikenemaan, mutta kun asia nyt oli
alustettu, antoi mennä edelleen:
— Totta puhuu Punkka. Mutta ne ovatkin eri miehet, joille maksetaan
semmoisia summia.
Töykkälän rinnassa myllersi ja pisteli. Rikas mies saa tavarastaan
paremman hinnan kuin köyhä, sitten kun tämä köyhä ensin on pakotettu
käymään varottavana esimerkkinä edellä. Niinhän se on.
— Kyllä me jaksamme maksaa, jos vain osaa pyytää ja myyjä on minkään
arvoinen, jatkoi Hellman.
— Hehee! naureskeli Punkka mielissään. — Mutta mitäpäs me tässä
viivytellään lankomiestä turhanpäiten. Noh, orhi, alappas mennä.
Mutta ennenkuin he ehtivät juoksuun, lohdutti Hellman vielä:
— Se, jolla paljon on, saa yhä enemmän, mutta jolla vähän on, menettää
senkin — muistaahan Töykkälä tämän viisauden?
Suti, joka jo kauan oli tutissut Töykkälän kädessä, lensi läiskähtäen
tervapyttyyn. Hän kimmahti pystyyn kumaraisesta asennostaan karaten
hirmustuneena halkopinon viereen.
— Kyllä minä sinut suomin, irvileuka! karjaisi hän läähättäen.
Mutta he ajoivat jo, loitolla, Hellmanin punakan naaman kääntyessä
kerran pari katsomaan.
Ja hänet valtasi yhtäkkiä sellainen väsymys, että piti istua siihen
jokiahteelle.
Hän pelästyi itsekin omaa raivoaan. Ei osannut sanoa, mitä olisi
saattanut tapahtua, jos olisi ollut toisenmoinen tilaisuus ja
toisenlainen ase kädessä.
Ja mitä hän olisi voittanut teollaan?
Ei mitään, päinvastoin.
Häntä alkoi hävettää. Että hän, vanha mies, voikin menettää noin
tyystin malttinsa ja tehdä itsensä melkein naurettavaksi.
Mutta ihminen ei koskaan saata olla varma itsestään.
Parempi on siis hillitä itsensä kuin katua, parempi väistyä kuin iskeä.
Ja kantaa synnit omissa nahoissaan raivoamatta.
Mutta raskaalta se tuntui.