Uusi, outo aika teki tuloansa kylään.
Olihan siitä tosin jo viime vuonna saatu jonkinlaista esimakua, kun
Siltalan metsälohkoa kaadettiin, mutta se oli sentään pientä puuhaa,
lapsen askartelua, sen touhun ja mäikinän rinnalla, mikä kylässä alkoi
helmikuun alussa, jolloin käytiin käsiksi äsken myytyihin metsiin.
Mistä ne kaikki lienevätkin saaneet viestin, miehet ja hevoset, jotka
kuin näkymättömän käden ohjaamina ilmestyivät kylään? Siinä oli nuorta
ja vanhaa miestä, reippaita, suurisuisia jätkiä, joiden parissa harvat
hiljaiset miehet tunsivat olonsa tukalaksi. Hevosta heillä oli jos
jonkinlaista, pilalle ajetusta luuskasta kiiltäviin syöttiläihin asti.
Ja oli monella sällillä mukana harmonikka ja korttipakka.
Joukon jatkona hääräili sentään omankin kylän miehiä, torppareita
hevosineen, mäkitupalaisia ja torpanpoikia kirveineen ja sahoineen.
Päivät kolusivat metsiä rallatellen ja kiroillen, puhteet ja yöt
makailivat pirteissä ja saunoissa pelaten ja naisia nauratellen.
Vanhat kylässä seurasivat epäilevin silmin tätä menoa.
— Ei ole hyvän merkki, tuumivat päitään pudistellen. — Parempi entinen
hiljainen elämä vaikkakin niukempi.
Mutta nuoret menivät virran mukana, ja ne oman kylän miehet, jotka
työskentelivät tukkimetsissä, kehuivat rahaa kertyvän kourakaupalla,
samoin vaimot, jotka tukkilaisille myyskentelivät ruoka- ja muita
tarvetavaroita.
— Nyt sitä tienaa työmieskin kunnollisia päiväpalkkoja, ylvästeli
Suonpää. — Ei tarvitse muijankaan kakaroiden kanssa nuoleskella
rasvattomia patojen pohjia.
— Saa voitakin leipänsä päälle, milloin haluttaa, naureskeli Koivunen,
Töykkälän torppari.
— Vaikka molemmille puolille, lisäsi lähellä aterioiva
vieraspaikkakuntalainen, levittäen vehnäsensä päälle ja alle voita ja
haukaten silavaa väliin aimo pytkyn.
— On tämä toista kuin talonjussin huonossa muassa ja palkassa
rehkiminen, sanoi Suonpää röyhtäisten.
— Mistä mikin tykkää, arveli varovasti muuan vanhempi mies, joka
säälien katseli moista mässäämistä.
— Mistäkö mikin tykkää? tiukkasi heti usea ääni.
Ja siitä sitten virisi päivällispärinä junnien kesken, päättyen lopulta
kuten tavallisesti siihen, että on se tämä tukkilaisen elämä sentään
reilumpaa ja tykättävämpää kuin maan myllääminen ja möyriminen.
Samaan suuntaan ajatteli ja eli Siltalakin. Joi ja hummaili muiden
mukana, elämöiden varsinkin työnjohtajien ja kasöörin — Hellmanin —
parissa, milloin tämä vain pistäytyi kylässä.
Loviisa emäntä tuli yhä hiljaisemmaksi ja kalpeammaksi. Maiju seurasi
suurin silmin talon elämää.
— Ei laula, luulen ma, kunnian kukko Siltalan harjalla, valitti emäntä
usein. — Kun pääsisin näkemästä lopullista kurjuutta.
Maijunkin mieli painui silloin niin apeaksi, että oli hyrähtää itkuun.
— Ette te saa kuolla, äiti, vaikeroi hän pelokkaasti vilkuillen
kamariin, jossa isä vielä nukkui. — Jäisin aivan yksin.
— Kuolema on Jumalan kädessä, lohdutti äiti. — Mutta tunnen väsyväni
päivä päivältä ja ikävöiväni pois täältä. Sinua vain käy säälikseni.
— Mitä te siellä tuvassa rukoilette ja turisette? pauhasi isäntä
potkaisten makuulta kamarin oven selälleen. — Laittakaa suurus pian
valmiiksi. Hellmanni saapuu kohta taloon.
Äiti ja tytär ryhtyivät ääneti töihinsä. Mutta Maijun katse livahti
usein kesken askareita Töykkälää kohden ikäänkuin hakien sieltä iloa,
jota ei löytynyt kotoa.
Mutta ei ollut elämä Töykkälässäkään aivan entisen kaltaista, ei
ainakaan isäntään nähden. Outo levottomuus piti häntä vallassaan. Hän
saattoi pitkät hetket tuijotella ulos jokirantaan, johon metsästä käsin
virtaili alituinen hevosjono, tai vilkua pellon yli metsään, josta
kuului yhtämittainen huuto, ryskinä ja melu.
Siellä liikkuivat kirves ja saha. Säälimättömän ihmisvoiman pakottamina
ne pureutuivat puiden ytimiin, kunnes jäykimmätkin metsän jättiläiset
raskaasti ähkäisten kaatuivat lumiseen tantereeseen. Puulta puulle,
metsän laidasta toiseen ne siirtyivät hiljalleen, ihminen ja hänen
työkalunsa, ja kintereillä laahusti monikymmenpäinen hevosjono.
— Mitä sinä siinä töllistelet? ihmetteli emäntä toisinaan. — Hukkailet
hyviä päiviä. Menisit töihisi jo, sinäkin.
— On tainnut rusthollarimaisuus mennä päähän, pisteli äitimuori
rukkinsa takaa. — Kun tuli rahaa taloon, passaa kai jo vähän
volnaillakin ja korjailla ja koristella yhtä jos toistakin.
Äitimuori ei pitänyt siitä, että talon rakennuksia ja viljelyksiä
alettiin parannella, niinkuin isäntä ja emäntä olivat aikoneet.
Emäntä kääntyi kohona päin, mutta isäntä lausui vaivaantuneesti ulos
mennessään:
— Suu kiinni, akat! Viitsittekin aina motkottaa tuota yhtä ja samaa.
Ikäänkuin ei tässä olisi tärkeämpääkin.
Ja hän ajatteli katkeruudella, mikä elämä nousisi talossa, kun saisivat
tietää — ja kerranhan ne saavat —, että asiat ovat hullusti, mikäli hän
aavisti.
Emäntä katsoi pitkään hänen jälkeensä, ja äitimuori höpisi jotain
itsekseen.
— Mikä pirulainen siihen on oikein mennyt? puheli emäntä katsoen
syrjäsilmällä muoria päästäkseen selville tämänkin ajatuksista. —
Jöröttää kankeana ja umpimielisenä, kuin olisi tukin nielaissut.
— Kenties onkin. Eikä saa sitä sulamaan, virkkoi muori lyhyesti.
Emäntä hätkähti.
— Arveletteko tekin, että kauppa olisi tullut huono? sai hän vihdoin
sanotuksi.
Mutta muori ei vastannut, kehräsi vain, itsepintaisesti seuraten
pellavan sujumista sormiensa välissä.
— Sellainen aavistus lennähti yhtäkkiä mieleeni, jutteli emäntä
edelleen. — Mitäs te luulette siitä?
Katsoi jälleen kysyvästi muoriin, joka nousi ottamaan kopasta uusia
pellavia.
— En luule mitään, sanoi muori vihdoin kuivasti. — En muuta kuin mitä
hän itse virkkoi äsken töihin lähtiessään.
Emäntä näki selvästi, että muorillakin oli omat aavistuksensa.
Vähitellen hän alkoi kysellä isännältäkin, mutta tämä ei voinut antaa
mitään selvää vastausta. Sen vain tiesi kertoa, että Hellmanni oli
uhkaillut yhdeksän vuoden perästä tulevansa uudestaan Töykkälän metsään
ja ottavansa loput seitsemään tuumaan asti.
— Mutta eikö tänä talvena jo kaadeta kautta metsän kaikki leimatut
puut? kummasteli emäntä.
— Niin tehdään. Mutta Hellmanni väittää, että heillä on nautinto-oikeus
metsään kymmenen vuoden aikana.
— En minä käsittänyt kauppaa sillä tavalla, puuskahti emäntä.
— En minäkään. Ymmärsin sen niin, että heillä on oikeus vain kerran
hakkauttaa metsä läpikotaisin.
— Siihen tapaan haihatteli minunkin ajatukseni.
Pitkän tuokion kuluttua lausui isäntä:
— Mutta Hellmanni väittää toisin. Ja kirjat ovat, se täytyy myöntää,
tehdyt hänen hyväkseen.
Emäntä tuiskahti:
— Kirjat! Hyvänen aika mun päiviäni! Ettet sinäkään, joka sentään olet
mies, osannut tuon paremmin pitää varaasi.
— No no, älähän ala hyppiä minun nenälleni, koetti isäntä tyynnytellä.
— Muistapas omaakin osuuttasi tuossa kaupassa.
Mutta emäntä, kun kerran oli päässyt vauhtiin, ei hellittänyt aivan
hevillä.
Puuskui ja äkeili, milloin vain sattui tilaisuuksia, muorin heittäessä
sekaan silloin tällöin jonkun purevan sanan.
Ja niin päästiin maaliskuuhun.
Tukkitöiden oli määrä loppua päivän parin päästä.
Oli jälleen pidetty pientä suukopua Töykkälässä, vaikka oli sunnuntai
ja aurinko helotti kirkkaana ja sovittavana pitkän pimeän jälkeen.
Isäntä oli tuskastuneena paennut pirtistä.
— Rähiskööt keskenään! tuumi hän itsekseen ja käveli verkalleen
rannalle, jossa näki Mäntylän seisoskelevan.
Mäntylä katseli huolestuneen näköisenä hirsikasoja, joita virui siinä
kylki kyljessä.
Töykkälä istuutui hänen lähellensä tukille ja pani tupakan.
— Taitavatkin jo vähitellen olla kaikki rannassa, arveli Mäntylä.
— Melkein. Ja onhan niitä jo siinäkin — ensi aluksi.
Mäntylä vilkaisi säälien häneen.
— Onpa kyllä. Ja yhdeksän vuoden päästä toinen mokoma, kuten olen
kuullut puhuttavan.
— Niinhän ne väittävät, vastasi Töykkälä katkerasti.
— Ja viimeinen villitys on aina ensimäistä pahempi. Kuinka käynee
lopulta Siltalankin? Olen huolissani hänen tähtensä.
Katseli taas tukkeja ja metsää, joka jo näkyi arveluttavasti
harventuneen, istahti siitä Töykkälän rinnalle hirren tyvelle ja lausui:
— Pelkään sinunkin puolestasi. Taisivat viedä ilmaiseksi koko metsäsi.
Vaikenivat pitkäksi aikaa. Leuto tuuli kantoi jostain harmonikan
räikeitä ääniä pitkin valkoisia hankia.
— Aivan kuin pirun räkätystä, virkkoi Mäntylä, kun toinen ei vastannut.
— Sitä pelkään itsekin, tuli vihdoin Töykkälän suusta.
Tähän ei Mäntylällä ollut mitään sanottavaa. Sen sijaan muisti hän
toisen asian.
— Olisi sittenkin ollut parempi ottaa laina, kuten silloin ehdotin.
Töykkälä mietti kotvan.
— Kenties, sanoi hän sitten. — Vaikka yleensä kammoankin lainoja. Nyt
se on myöhäistä.
Vaipuivat uudestaan ajatuksiinsa. Lopulta heräsi Mäntylän
lakimiesvaisto. Hän löi toista olalle reipastuttaakseen hänen
masentunutta mieltään.
— Myöhäistä on enkä tahdo kuten loimaalainen puhua perästäpäin neuvon
sanoja. Mutta etkö mitenkään voisi estää tuota toista kaatoa?
Mennäänpäs katsomaan kauppakirjoja, joita olisi hauska silmäillä.
Menivät ja sulkeutuivat Töykkälän kamariin, jossa Mäntylä alkoi tutkia
papereita.
— Selvät näkyvät olevan, tuumi hän vihdoin. — Osaavat ne peijakkaat, en
paremmin sano, laatia kauppakirjoja.
Töykkälä nyökkäsi kankeasti, sillä olihan hän jo senkin seitsemät
kerrat päntännyt päähänsä paperin sisällyksen.
— Siltala on hieman onnellisemmassa asemassa kuin sinä, jatkoi Mäntylä.
— Hän kun ei myynyt kautta metsän.
— Mutta menee se vähitellen häneltäkin, jos tuota kyytiä puskee, arveli
Töykkälä.
— Sitäpä juuri pelkäänkin, myönsi Mäntylä, jota suretti poikansa elämä.
— Pahuksen hunsvotti näkyy panevan lopullisen turvansa minuun. Että
jos elääkin tuhlaten, saa muka periä minut. Mutta on liian aikaista
nuolaista, kun ei vielä ole tipahtanutkaan.
Töykkälä katsoi kysyvästi häneen.
— Onhan Siltala ainoa perillisenne, nyt kun toiset lapset ovat kuolleet?
Mäntylä hymyili viekkaasti.
— Nykyään kyllä ainoa, mutta pystyyhän sitä vanhakin mies johonkin
— vallankin jos sattuisi vihastumaan poikaan ja mieltymään johonkin
vaimoihmiseen.
Töykkälä yskähti ymmärtävästi. Olihan hänkin kuullut hoettavan, että
Mäntylällä ja Marilla, joka siinä hoiteli taloutta, oli joitakin
yhteisiä tuumia. Varsinkin horisi siitä Siltala, epäillen pahoja.
— Jassoo. Miksei. Sitä Maria te kai meinailette?
— No sitä. Ei tuota minun iälläni enää välitetä, sattuuko se sopiva
olemaan talontytär vai mikä, muhoili Mäntylä. — Tämä Mari on vain
torpantyttö, mutta pääasia on saada hoitaja vanhoille päivilleen, ja
siihen se kyllä on sopiva.
Äkkäsi sitten yhtäkkiä puhuvansa liikoja ja syventyen uudestaan
aprikoimaan kauppakirjan sisällystä tuumaili:
— Ainoa koukku, johon mahdollisesti saattaisit tarttua, on siinä, jos
vieraatmiehet, Siltala ja se toinen, muistavat samoin kuin sinä. Mutta
sekin on kuten sanottu epävarma.
— Olen kyllä ajatellut itsekin tuota, vastasi Töykkälä. — Ja tänään,
kun Hellmanni tovereineen tulee Siltalaan, olen aikonut mennä tarkemmin
peräämään asiaa.
— Sillä tavalla! kehotteli Mäntylä. — Mutta pistäydytäänpäs sitä ennen
katsomassa sitä hävityksen kauhistusta, joka on pantu toimeen metsässä.
He kävelivät verkalleen ja vaiteliaina milloin tätä tietä, milloin
tuota, joita metsässä kulkikin ristiin rastiin.
Maaliskuun hanget hohtivat valkoisina, ja ylhäällä puhalteli iloinen
tuuli.
Mutta metsä tuntui vaipuneen tylsään alakuloisuuteen. Jos joskus kävi
tohahdus sen sydämessä, kuulosti se kuin voihkaukselta tai sairaan
huokaisulta.
Sikin sokin virui siellä ryteikköjä ja kokonaisia röykkiöitä
puiden jätteitä, oksia ja latvuksia kuin katkottuja jäseniä, jotka
pistäytyivät esiin lumen ja toinen toistensa alta. Oli kuin siellä
olisi myllertänyt äkillinen hirmumyrsky silpovana, musertavana. Siellä
oli äänetöntä ja alastonta, mikä painosti kulkijankin mieltä ja pusersi
rintakehää. Hämärä kammo, jonka vallassa seudulta olivat karkonneet
metsän elolliset olennot, alkoi kaivaa molempain miesten mieliä.
— Hävityksen kauhistus, todellakin, virkkoi Töykkälä heidän erotessaan
metsänrannassa.
Mäntylä asteli hiljaisena kotiinsa.
— Mitä jos Siltala jatkaa alottamaansa suuntaan, aprikoi hän itsekseen.
— Turmioonsa menee, poika houkkio. Ei tule minulle hänestä vanhuuden
iloa eikä turvaa. Paras on katsoa eteeni jo aikanaan, ettei pääse
tuhlaamaan vielä minunkin varojani.
Mari tuli eteisessä vastaan.
— Päivällinen on valmis, ilmotti hän iloisesti.
— Aioin juuri lähteä huhuilemaan teitä.
— Vai oikein huhuilemaan, sanoi Mäntylä, mielissään silmäillen syrjästä
Marin meheviä kasvoja.
Ripusti hitaasti takkinsa naulaan ja istuutui paitahihasillaan pöytään,
johon aurinko paistoi lämpimästi.
— Kuulehan, Mari! huusi hän hetken mietittyänsä keittiöön, jossa Mari
puuhaili uunin ääressä. — Otappas ja käy sinäkin syömään tänne yhteen
menoon.
Marilta pääsi helakka nauru, joka yhä enemmän lämmitti Mäntylän sydäntä.
— Mitä se herrastuomari nyt taas hulluttelee? Kyllä minä syön sitten
perästäpäinkin hyvällä ruokahalulla.
Mutta Mäntylä ei hellittänyt, ennenkuin Mari istui pöydän toisessa
päässä.
— Taitaisit mielelläsi syödä vastakin yhdessä? Pitemmänkin ajan
kuluessa? tuumaili hän leikillisesti.
— Joko se taas alkaa velmuilla? sanoi Mari. — Ei pitäisi pilkata köyhää.
— Mitä sinä tuommoisia! Pilkata! vastasi Mäntylä tekeytyen vakavaksi. —
Olenpa jo liian vanha järjetöntä leikkiä ja pilkkaa laskeakseni, etkä
ole eilisen teeren lapsia sinäkään.
— En. Kohta puolivälissä neljänkymmenen, huoahti Mari.
— Ei sinun huokailla tarvitse, lohdutti Mäntylä. — Ikä parahultainen.
Annetaan ajan vähän kulua ja muovailla meiningeitämme.
Näin jaaritellen he nauttivat päivällisestään ja elämästään, sillä
välin kuin Töykkälä Siltalassa selvitteli asioitaan Hellmanin kanssa.
Hellmanin talvellinen toveri, joka sattui olemaan läsnä, selitti asian
olevan niin kuin kirjoihin oli merkitty. Siltala taas sanoi olleensa
silloin niin humalassa, ettei oikein muistanut, mitä oli puhuttu. Oli
kuitenkin muistavinaan tuon kaatopykälän suhteen samalla tavalla kuin
Töykkäläkin.
— Mutta jos kirjoihin on tullut merkityksi tällä Hellmannin väittämällä
tavalla, niin en uskalla ottaa valalleni muuta kuin sen, minkä niissä
olen todistanut nimikirjotuksellani, lopetti hän arkaillen.
— Siis et voi todistaa kauppakirjaa vastaan? kysyi Töykkälä.
— Ka kun en muista.
— Ja suotta Töykkälä yrittää tästä tekaista käräjäjuttua. Häviätte
kuitenkin, virkkoi Hellman mahtipontisesti. — Ja kuka voi sanoa, että
Töykkälä on menettänyt tässä kaupassa ja me voittaneet?
Töykkälä painoi lakin päähänsä.
— Siitä aion ottaa selon ennen pitkää. Kohta kesän tultua.
Hellman pullisteli rintaansa ja sipaisten käsin pitkiä viiksiään
pärskäytti:
— Sopii koettaa vaan. Mutta kirjat ovat selvät joka tapauksessa.
— Koetetaankin. Eikä kysytäkään lupaa tuommoisilta retkuherroilta!
kimmastui Töykkälä paiskaten oven kiinni.
Hellman rähähti nauramaan.
— Sinä vielä kysyt meiltä yhtä ja toista, huusi hän Töykkälän jälkeen.
— Mutta me emme kysele sinulta mitään, tulemme kuin kotiimme vaan sinun
metsääsi uudestaan yhdeksän vuoden perästä.
Siltala, jota säälitti naapurinsa kova onni, ei voinut olla
ärjäisemättä:
— Älä hirnu siinä, Hellmanni saatana! Taikka paukautan vasten turpaasi
ja viskaan sinut tunkiolle.
— Sen sinä taidat jättää tekemättä vai mitä? sanoi toinen uhkaavasti. —
Moukka!
Siltala ponnahti ryskinällä tuoliltaan, mutta ennenkuin hän ehti iskeä
kiinni, oli Hellmanin toveri tarrautunut hänen käsiinsä pidellen niitä,
kunnes miehen viha ehti lauhtua.
— Oletpa kiero mies, puuskui Siltala. — Juotit minut humalaan silloin,
kun Töykkälän metsäkauppaa hierottiin, etten voisi todistaa hänen
puolestaan.
— Etkä voikaan, irvisteli toinen.
— En, sitä en voi, kun en kuolemaksenikaan muista, mitä ennen
kirjantekoa puhuttiin, sanoi Siltala synkästi. — Mutta siitä olen
varma, että Töykkälä on oikeassa.
— Olkoon! Mitä se meihin kuuluu! kivahti Hellman.
— Kuuluu, vänkäsi Siltala. — Niinkuin sekin, että juotit minut silloin.
Tiedätkö, voin toimittaa sinut siitä linnaan, jaa, voipa kauppakin sen
perustalla mennä rikki että paukahtaa.
Hellman purskahti hörönauruun.
— Sinä olet lapsellinen, Siltala. Millä sinä todistutat syytöksesi?
Ajattele sitä.
Siltala huomasi itsekin puhuneensa mahdottomia.
— Voi piru, piru sinua!
— Älä siinä siunaile, vaan ota ryyppy kuivaan kurkkuusi, joka on syypää
muistamattomuuteesi, kehotti Hellman.
— Äsh! Äh-häh.
Ja taas palasi sopu ja ilo miesten pariin.
V
— Voi p—kele!
Töykkälä paiskasi nyrkkinsä pöytään, niin että pirtti tärähti.
Emäntä, joka ei moniin aikoihin ollut kuullut miehensä puhelevan näin
voimakkaasti, katsoi kysyvästi häneen.
Isäntä istui pöydän päässä tirkistellen hiki otsalla rihvelitaulua,
jolle äsken oli piirrellyt jos jonkinlaisia, suuria ja pieniä
numeronmuotoisia koukeroita.
Siinä pöydällä hänen edessään oli nyt tulos siitä kantojen
luetuttamisesta, jonka hän heti keväällä oli pannut toimeen. Se
oli päättynyt eilen, ja tänään oli hän koko aamupäivän laskenut ja
vertaillut, murissut ja noitunut itsekseen. Ja mitä pitemmälle hän
pääsi, sitä kolkommaksi muuttui katse.
— Ei se hyvää tiedä, kun vanha mies riipustelee koruja kuin pikku
lapset, toraili äitimuori.
— Ei tiedäkään, jurautti isäntä kiukkuisesti.
Rupesi uudestaan kankeasti kuljettamaan rihveliä taululla jupisten
hiljaa:
— Tuossa on yksituhatta kantoa, tuossa taas, noh, kun on sotkeentunut...
— Ole varuillasi, ettei sotkeennu järkesi, neuvoi emäntä pistellessään
leipiä uuniin.
— Hiljaa, hiljaa, älkää häiritkö, akat! varotteli isäntä. — ...
Kaksituhatta ja kymmenentuhatta, siihen lisää kolme ja taas kymmenen,
voi juutas, yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta kantoa. Jos nyt puu
maksaisi, rovastin arvelun mukaan, kolme markkaa, tulisi siitä...
kaksi kertaa kaksikymmentäviisi on viisikymmentä, siihen lisäksi
kaksikymmentäviisi ja perään kolme nollaa... Kolmeko niitä tulisi?...
täytyy tulla. Mutta siitä paisuukin sitten seitsemänkymmentäviisi
tuhatta markkaa.
— Häh?
Emäntä lensi isännän viereen penkille. Molemmat tähyilivät numeroita,
aivan kuin epäillen niiden valehtelevan. Mutta mitäpäs ne. Totisina
ja yksivakaisina ne näkyivät taululla, nuo paksut, puisevat merkit,
ikäänkuin auran koukerot kivisellä maalla.
— Noinko paljon? virkahti hiljaa emäntä käsien pudotessa velttoina
helmaan.
Isäntä oli jo varma asiasta, mutta ehdotti kuitenkin näön vuoksi:
— Annetaanpas Kustaankin tarkastaa. Nuorella on äkkäävämpi järki.
Kävi huutamassa Kustaan toukopellolta.
Tämä tuli ja alkoi naurusuin silmäillä noita jäykkiä numeroita. Mutta
niitä lähemmin tarkastellessaan ja vertaillessaan hän pääsi perille
niiden tarkotuksesta ja säpsähti. Pyyhkipä pois isän laskelmat,
merkitsi ja laski kaiken uudelleen päätyen kuitenkin samaan tulokseen.
— Seitsemänkymmentäviisi tuhatta, sanoi hän sitten hiljaisella äänellä.
— Kyllä se on oikein.
— Ja yhdeksän vuoden kuluttua muutamia tuhansia lisää, katkaisi emäntä
syntyneen äänettömyyden.
Isännän katse synkistyi. Uusi hiljaisuus. Muori vain kartata rapsutteli.
— Käräjiinkö aiot, Santeri?
— Sinne kai tästä on mentävä, vastasi isäntä vihdoin. — Ensimäisen
kerran joutuu siten niillekin teille.
— Ja kun menee kerran, menee kohta toisenkin, mutisi äitimuori.
Hetken mietittyään esitti emäntä:
— Mutta eikö olisi viisainta lähteä ensin itse sen Vesterperin
puheille. Kenties se peruuttaisi, jos asian kauniisti selittäisi ja
pyytäisi.
— Siitä ei tule mitään, sanoi isäntä jyrkästi. — Vaikka alistunkin
käräjöimään, en sentään nöyrry kerjäilemään.
— Mutta kuka sen Hellmanninkin takaa. On voinut lykätä paljasta
lökeriä, josta se pääherra ei tiedä tämän taivaallista.
Isäntä naurahti katkerasti.
— Sinun luulojasi! Kyllä niillä on yhteiset meiningit. Ja sitäpaitsi
saadaanhan tuosta selko muullakin tavalla. Pyydän Mäntylän kirjottamaan
ja tiedustelemaan puolestani.
* * * * *
Mäntylä kirjotti.
Vastaus oli selvä ja tinkimätön.
»Meidän puoleltamme», kirjotti Vesterberg, »ei tässä ole tapahtunut
minkäänlaista erehdystä, vielä vähemmin tahallista puijausta —
sellaiset eivät yleensä kuulu meidän liikkeemme tapoihin. Eikä minulla
ole syyn hiventäkään epäillä Hellmanin menettelyä. Hän on suora ja
rehellinen mies. Mitä tulee siihen väitteeseenne, että me muka jo nyt
olemme saaneet kohtuullisen voiton tästä kaupasta, niin se on asia,
josta sivulliset eivät saata sanoa mitään varmaa, eikä se heille
kuulukaan. Olette pistänyt lusikkanne vieraan velliin. Mutta sitä emme
tee me, kun vielä kerran tulemme kaadattamaan metsänne, sillä meillä on
oikeus ja kauppakirjat puolellamme.»
— Nepä kirjottavat komeasti! ärähti Mäntylä kirjeen luettuaan.
— Siinä on Hellmannin sormi ollut mukana, epäili Töykkälä. — Tuo
pilkallinen sävy ja varmuus.
— Pelkään pahoin, että asiasi on hullulla kannalla, sanoi Mäntylä. —
Tuollaiset rahaherrat pitävät aina puolensa ja varsinkin tällaisessa
jutussa, jossa heillä on turvana vielä selvät kirjat. Mutta voithan
koettaa.
Ja Töykkälä, vaikka itsekin epäili asiansa onnistumista, ajoi
nimismiehen, pitäjäläisten yhteisen asianajajan puheille.
Levitti paperin tämän pöydälle ja selitti juurta jaksain koko jutun,
josta nimismies oli kyllä jo kuullut huhuiltavan.
Tutkittuaan kauppakirjan ja kuultuaan Töykkälän kertomuksen ojensi
nimismies paperin takaisin.
— Ei kannata, sanoi lyhyesti. — Häviö siitä tulisi.
Mutta kun näki Töykkälän onnettoman muodon, alkoi hän lähemmin
selvitellä:
— Nämä kirjat ovat niin selvät, ettei niihin pysty itse pirukaan.
Jos olisi todistajia, niin juttu olisi toinen. Silloin voisi syyttää
heitä petoksesta ja väärien kirjojen tekemisestä. Mutta kun niitä ei
ole, kuten isäntä äsken sanoi, — Siltalan »muistaminen» ei oikeudessa
painaisi yhtään mitään —, niin peli voisi kääntyä vaaralliseksi
kantajalle.
Töykkälä pisti kauppakirjan taskuunsa.
— Kyllä minä omasta puolestani uskon, että asia on niin kuin Töykkälä
sanoo, virkkoi nimismies Töykkälän poistuessa. — Mutta usko ei auta
pitkällekään tällaisessa tapauksessa. Ja kun aavistan isännän lähtevän
kaupungista etsimään itselleen asianajajaa, tahdon vielä kerran
varottaa nostamasta syytettä petoksesta.
— Peijakkaan pässinpäät! kirosi hän yksin jäätyään. — Antavat hyvässä
uskossa nylkeä vaikka nahan päältään.
* * * * *
Käräjissä asia päättyi lyhyeen.
Töykkälä hävisi.
Vastaajan asiamies ei kuitenkaan tahtonut vaatia kantajalle
rangaistusta törkeästä syytöksestä. Hänen päämiehensä näet, selitti
asiamies tyytyväisesti hymyillen, oli jo ennakolta luopunut nostamasta
tällaista syytettä kantajaa vastaan, jonka arveli toimineen vastoin
parempaa tietoaan ja ahneuden viekottelemana. Hänen päämiehensä, joka
ei halua muuta kuin omaa rauhaa ja naapurin hyvää, jätti siis asian
tälleen.
Varsinkin tämä isällinen iva, mikä huokui asiamiehen lausunnosta,
kiukutti Töykkälää miltei yhtä paljon kuin häviönsä.
— Tulee surkuni, sanoi Siltala jutun päätyttyä Töykkälälle. — Mutta
minkäs siinä tein, kun vala velvotti. Puhuppas muuta kuin minkä
varmasti tiedät.
— Ryyppäisit vähemmän, sanoi Töykkälä yrmeästi. — Hyötyisivät siitä
omatkin toimesi.
Nimismies kehotti Töykkälää heittämään jutun hiiteen.
— Rahan menoja, ei muuta, siitä tulee, sanoi hän. — Nurkkasihteerinne
ei välitä siitä, miten asia menee. Hänelle on pääasia saada palkkionsa.
Töykkälä oli itsekin alkanut tajuta asemansa toivottomuuden.
Mieli karvaana hän poistui käräjäpaikalta.