Alkulan kylän kinkerit olivat loppumaisillaan.
Rovasti teki kirkonkirjoihin viimeisiä merkintöjä katsahdellen
vaivihkaa kinkeriväkeä, joka jännityksestä ja pelosta lauennein kasvoin
seisoi vieri vieressä Punkan avarassa pirtissä. Silloin tällöin kuului
vain joku lyhyt naurahdus tai helpotuksen huokaus merkkinä siitä,
että vuoden raskain päivä oli mennyt. Kappalainen ryki, ja kanttori
naputteli sormellaan pöytään, niinkuin hänen tapansa oli tehdä
nälissään.
— Onko kylänvanhimmalla mitään huomautettavaa lukulahkon elämää tai
käytöstä vastaan? kysäisi vihdoin rovasti nostaen katseensa kirjoistaan.
Mäntylä tirkisteli kotvan ympärilleen ja koetti muistella. Väkijoukko
liikahteli hiljaa. Jokainen tiesi, että rovasti, joka vasta pari vuotta
oli ollut seurakunnan paimenena, oli tiukka ja jäntevä mies. Vaikkei
kylänvanhimmalla olisikaan mitään muistuttamista, olisi sitä kylläkin
rovastilla. Sen aavistivat kaikki entuudestaan.
— Ei minun käsittääkseni, vastasi Mäntylä hetken kuluttua. — Siivosti
on koetettu elää ja rehkiä päivästä niinkuin yöstäkin toiseen.
Rovasti rykäisi äkäisesti ja löi kumahtaen valtavat kirkonkirjat kiinni
ojentaen ne kanttorille, joka läksi tiheään sulloutuneen joukon lävitse
retuuttamaan niitä kamariin.
— Vai ei mitään, lausui rovasti ja katseli rypyssä kulmin laumaansa
ikäänkuin etsien vuohta, jota voisi ruoskia. Katse pysähtyi Mäntylään.
— Ee-ei, tokaisi tämä. — Kenties ei lukutaito ole kyllin kehuttava,
mutta...
— Tjaah, siinä ei ole mitään muttaa, keskeytti rovasti. — Sitä juuri
tavottelin. Koko lukulahkossa on tuskin kymmentä kunnon lukijaa.
Hän mainitsi heidät nimeltään.
— Surkeata, perin surkeata, jyrähti hän sitten ja piti pitkän,
jylisevän nuhdesaarnan tällaista kehnoutta ja laiskuutta vastaan.
Kinkeriväki kuunteli vaieten. Kylänvanhinkaan, jolla oli tapana
yskähdellä arvokkaasti tällaisissa juhlatiloissa, ei nyt uskaltanut
kakistella. Mutta kun rovasti vihdoin lopetti, oli hänen vihansakin
haihtunut. Hän piti heti yhteen menoon loppurukouksen, kanttori
luikautti kuivasta kurkustaan virren, johon kappalainen ja kinkeriväki
yhtyivät, ja niin oli Alkulan kylän lukukinkerien virallinen eli
henkinen puoli lopussa.
Ovi sysättiin kiireesti auki, ja tukahuttavan lämpimästä pirtistä alkoi
väkeä työntyä ulos tammikuun viiltävään pakkaseen.
— Kelpaa taas vuosi hengittää, tuumaili Töykkälän renki Jussi painaen
lakin pörröiseen päähänsä, jota vastikään oli vanuttanut rovastin luja
koura.
— Ja istua pöydän vieressä eikä sen alla, virnaili toinen, nuori pojan
naskali, joka oli ollut tekemisissä kanttorin kanssa.
— Noita jumalattomia! siunaili joku vanhempi vaimo.
— Niin, meitä, vatkutti Jussi. — Kyllähän mekin tahtoisimme olla
jumalisia, mutta yksi ainoa vuoden päivä pelottaa meitä astumasta
kapealle tielle, jolla kaikki päivät, arvelen ma, ovat täänkaltaisia.
Nuoret hajaantuivat naureskellen ja pilapuheita päästellen, vanhat
päitään puistellen.
Vähitellen hiljeni piha, johon ehtoopäivän talviaurinko valoi kylmiä
säteitään. Kujilta ja teiltä kuuluva tumpelien ja kulkusten ääni
lakkasi kokonaan. Heinänrippeiden ääressä, joita oli jäänyt pitkin
aitojen varsia ja vajojen seinämiä, tirskuttivat jälleen iloiset
varpusparvet.
Mutta sisältä huoneista kuului ääntä ja puheen porinaa, jota joskus
säesti kaikuva naurukin. Siellä istuivat pitovieraat, naapurit ja talon
sukulaiset odotellen päivällistä ja vilkuillen keittiöön päin, joka
oli täynnä hälyä ja ruokien käryä, kokin ärinää ja hänen apulaistensa
hikisiä, punottavia naamoja.
Vaimoväki istuskeli salissa puoliääneen puhellen ja supatellen, mutta
miehet olivat vallanneet molemmat kamarit täyttäen ne rupatuksellaan ja
tupakansavulla.
Olipa sentään väkeä vielä pirtissäkin. Rovasti viipyi yhä pöydän päässä
silmäillen papereitaan.
Hänen tapanaan oli näet kinkeritilaisuuksissa koota sellaisia
rästejään, joita ei syystä tai toisesta ollut vielä antanut nimismiehen
huostaan.
Pitkin penkkejä istuikin noita velvollisuutensa laiminlyöneitä
lampaita, mäkitupalaisia, köyhiä torppareita ja sensemmoisia hiljaa
horisten ja murjotellen.
Maksajat poistuivat sitä mukaa, kuin saivat asiansa suoritetuksi.
Lopulta ei siellä ollut enää muita kuin jokusia vieraita ja oman talon
alustalaiset, joille juhlan kunniaksi piti tarjottaman päivällinen
heillekin, mutta vasta sitten kun vieraat ensin olivat ravinneet
itsensä.
Kanttori ilmestyi kamarista pirtin puolelle, mutta huomatessaan
rovastin vielä paikoillaan ja päivällisen niin ollen viipyvän yhä
sytytti huoahtaen laatikosta muurin olalta sikarin ja seisahtui
hajasäärin kamarin kynnykselle. Yksi ja toinen seurasi kanttorin
esimerkkiä, kuka sytyttäen piipun, kuka sikarin tai paperossin, joita
oli runsaasti varannut niitäkin Punkan pyylevä rusthollari.
— Sitten on täällä vielä Suonpää, torppari, tämän talon alustalaisia,
puheli rovasti lasiensa takaa. — Hänellä on maksamatta kahden vuoden
rästit. Onko hän läsnä?
Suonpää, rokonarpinen, synkännäköinen mies, jonka ilmainen päivällinen,
vaikkapa vain jälkipöydässä, oli viekotellut jäämään, painoi
suonikkaalla sormellaan tupakkaa piippuunsa murahtaen:
— Kyl-lä.
Rovasti jäi odottamaan, mutta kun Suonpää ei tehnyt alotettakaan
noustakseen maksamaan, tiukkasi:
— Eikö Suonpää kuullut?
Puhuteltu nojasi hievahtamatta polviin tuettuihin käsiinsä, ritisevä
nysä hampaissa, ja tähyili suoraan eteensä, ikäänkuin olisi etsinyt
sieltä lattian raoista rovastin vaatimia pennejä.
Rovastin otsasuonet alkoivat pullistua. Mäntylä karisti sikaristaan
tuhkan permannolle, sylkäisi ja kääntyi rovastiin.
— Sillä on huono toimeentulo, virkkoi hän hiljaa. — Suuri perhe ja
pieni torppa.
Suonpää katsoa mulautti kulmainsa alta rovastiin, joka yskäisi
kiusaantuneesti.
— Viimeksi tänään risti pastori yhden, lisäsi Töykkälä, joka istui
pastorin rinnalla lähellä rovastia.
Pastori nyökäytti myöntävästi.
— Ja se on muistaakseni yhdeksäs siinä pesueessa, lausui Punkka
leveästi hymyillen.
— Vai niin, hm, jaa, puheli rovasti. — Ei siinä sitten ole suinkaan
ollut siunauksen puutetta.
— Tiedä häntä, irtaantui vihdoin Suonpään suusta katkerasti.
— Kyllä sen tietää, kiirehti rovasti selittämään, — että siunaus se
on ollut, juu, siunaus, joka itse asiassa on kylläkin hyvä, ainakin
muutamille, kun taas toisten olisi syytä ajatella joskus noita apostoli
Paavalinkin sanoja, että, hm, olkaat niinkuin ette olisikaan naimisissa.
Hymy kiertyi miesten suupieliin.
— On koetettu muistaa sitäkin, tokaisi Suonpää. — Mutta se meidän akka
on sellainen, että kun sille vaan housuja näyttää...
— Ei suinkaan Punkka olisi halukas suorittamaan tätä Suonpään rästiä,
ehätti rovasti katkaisemaan Suonpään selittelyt. — Ovat muutkin
isäntämiehet niin tehneet alustalaistensa puolesta.
Kaikki kääntyivät Punkkaan, joka vuorostaan silmäili Suonpäätä
ikäänkuin arvostellakseen tämän voimia. Jaksaisiko se suorittaa
takaisin? Muisti sitten, että se on hänelle entistäkin velkaa: mitä
lienee tynnyrin rukiita ja kymmenkunta markkaa rahaa. Aprikoi ja
pudisteli päätään, kun ei oikein olisi ilennyt kieltääkään rovastilta
vieraiden kuullen. Mutta piruko sen Suonpäänkin takasi.
— No niin, tuli rovasti vihdoin hänelle avuksi. — Annetaan sitte
Suonpään rästien olla siltisellään.
Hän veti paksun viivan Suonpään maksujen yli ja katsahti syrjästä
Punkan rusthollariin. Vieraat ja naapurit supattelivat hiljaa, mutta
Punkka selitti hämillään rovastille:
— Se on velassa taloon jo korviaan myöten. Kyllähän minä muuten.
— Niin, tietysti, hymähti rovasti ja asteli saliin isännän seuraamana.
Nälkä oli jo tullut rovastillekin, sillä raskas ja pitkä oli ollut
työpäivä.
Kun päivällinen vihdoinkin saatiin valmiiksi, siunasi rovasti sen
lyhyellä rukouksella.
Kamariin ruokittiin rovasti ja muut kirkonmiehet. Pääsipä joukkoon
muutamia arvokkaimpia isäntämiehiäkin ja läheisimpiä sukulaisia.
— Olisi täällä piirongin olalla palan sulatusainetta, jos niinkuin
passaisi rovastille ja muillekin, huomautti talon isäntä viitaten
pullealla kädellään piirongin lahviin, jolla törrötti viinapullo ja
muutamia pikareita.
Rovasti rypisti kulmiaan, mutta tyhjensi kuitenkin suutaan maiskauttaen
lasinsa.
— Onhan se jumalanviljaa sekin, virkkoi hän syömään ruvetessaan. —
Mutta vaarallista se voi olla joillekuille naapureille.
Kanttori, joka arveli rovastin sanoillaan tarkottavan häntä, ryyppäsi
ryyppynsä väärään kurkkuun. Kappalaisen elimistö taas ei sietänyt
väkeviä ollenkaan.
Puhe kiertyi päivän tapahtumiin. Mäntylä, jota kismitti rovastin hänen
mielestään aiheeton nuhdesaarna, alkoi pohtia:
— Se on sillä tavalla, että meillä täällä syrjäkulmalla ei ole aikaa
niin rutosti kuin siellä keskipitäjällä lukutaidon ja tietojen
hankkimiseen.
— Taidatte käyttää liiaksi tuota, arveli kappalainen osottaen Mäntylän
kädessä olevaa täysinäistä lasia.
— Joka sekin on Herran viinamäessä ahertamista, pisti kanttori, mutta
vaikeni, kun rovasti katsoi paheksuvasti häneen.
— Emme liikoja, emme ollenkaan liikoja, lohdutti Mäntylä. — Kenties
keskipitäjäläisistä näyttää siltä, me kun kallistelemme julkisesti ja
vain näin juhlatiloissa, mutta emme salaa, niinkuin jotkut kuuluvat
tekevän siellä pääkylässä.
Hän vilkaisi kurillisesti kanttoriin, jonka tiedettiin ryypiskelevän
sangen halukkaasti sekä kotona että kylällä, kun vain ei rovasti
sattunut olemaan lähettyvillä.
Rovasti myhähti kanttorin painuessa lautasensa yli.
— Mutta mihin täällä sitten kuluu aika? kysäisi kappalainen ihmeissään.
— Ka »otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi», tokaisi Mäntylä. —
Niin se on — vaikka en luule silti olevamme keskipitäjäläisiä huonompia
lukijoita, jos pantaisiin kova kovaa vastaan.
— Ollaan täällä pitkien matkojen takana, yhtyi Töykkälä puheeseen. —
Emme saa tuotteistammekaan samaa hintaa kuin muualla.
— Onhan se hyvinkin totta, myönteli rovasti.
— Mutta meillä on ainakin yhtä lajia tavaraa, josta heltii rahaa kuin
roskaa, kehui Siltala. — Metsiä, metsiä, metsiä.
— Jaa, tosiaan, havahtui rovasti. — Siltala se kuuluu myyneen taas ja
saaneen sievoiset rahat.
— Tulihan niitä. Ja lisää tulee. Vasta se liike alkaakin tämän joen
varsilla, kun viime vuonna saivat koetuksi uittoväylän ja muut
mahdollisuudet. Viikon parin päästä ruvetaan kaatamaan meidän metsää ja
tämän naapurin, Töykkälän.
— Sehän on hyvä, että pitäjään virtailee rahaa, tuumaili rovasti. —
Mutta pitää sentään varoa, ettei tukkilainen vie metsiä ja kukkaroita.
Siellä alamaissa, missä ennen olin pappina, kuuluu moni manttaalimies
joutuneen puille paljaille tai oikeammin puuttomille paljaille, heh,
noiden ovelien kettujen peleissä.
— Mitenkä siinä keikahtaisi, nauroi Siltala. — Kun saa sen, minkä
pyytää. Ja myy vain määrättyyn tuumaan asti.
— Jos osaa pyytää vastaavaa hintaa, oikaisi rovasti. — Eivät ne
monessakaan paikassa enää myy vain summamutikassa määrättyyn tuumaan.
Kuuluvat jo luetuttavan itsekin metsänsä tai ainakin vaativan
kirjoihin, että niin ja niin monta runkoa saa tukkilainen viedä.
— Minun ei tullut tehdyksi kumpaakaan, huomautti Töykkälä
ajatuksissaan, jotka rovastin sanat olivat herättäneet hänen mielessään.
Entäpä jos tukkilainen on jymäyttänyt häntä. Onko hän sittenkään
osannut pyytää tarpeeksi suurta hintaa?
— No suittaa olla, että Töykkälä on yhtäkaikki saanut kohtuulliset
rahat, tyynnytteli rovasti. — Sanokaamme esimerkiksi kolme markkaa
rungolta, mikä lienee kohtalainen hinta näin matkojen takana. Siellä
alhaalla saanevat jo viisi, kuusikin markkaa kannolta.
— Kyllä minä puolestani olen tyytyväinen enkä luule Töykkälänkään
katuvan kauppojaan, sanoi Siltala.
Mutta Töykkälän mielessä alkoi herätä epäluulo. Entäpä, entäpä?
Jumalauta!
— Pyytää sitte niin että rotisee sekä metsä että lompakko, äsähti
Mäntylä. — Silloin ei ainakaan talo keikahda nurin, vaikka metsä
keikahtaisikin ja toisinaan mieskin voiton ilossaan.
Kaikki remahtivat nauramaan paitsi Siltala, joka aavisti isän
pistelevän häntä.
— Yleensä ei pitäisi myydä metsiä ollenkaan, ellei hätä pakota, lopetti
Mäntylä.
Näin puheltiin kamarissa. Ja pirtissä, jossa kahta seinää kiersivät
jykevät, valtaisilla liinoilla peitetyt honkapöydät, kävi yhtäläinen
äänten porina kahvelien ja veitsien kilinän ohella.
— Olipas rovasti äreä tänään, huomautti Siltalan kalpea Loviisa emäntä
vierustoverilleen Töykkälän emännälle.
— Äreä ja tuima on rovasti tavallisestikin, vastasi tämä. — Mutta aina
oikeamielinen ja tarkka. Osasipas tänäänkin erottaa jyvät akanoista.
— Sinä se hoksaat, naurahti hiljainen Loviisa. — Jyvät akanoista: hyvät
lukijat huonoista.
— Niin, kuten tuon teidän Maijunkin.
— Älä viitsi. Lapsi tulee vain itserakkaaksi. Mutta katsohan Kustaata.
Molemmat äidit vilkaisivat onnellisina kumpikin omaansa, jotka rovasti
oli maininnut paraiden lukijoiden joukossa.
Maiju istui äitinsä rinnalla syöden ääneti ja joskus salaa katsahtaen
pöydän yli Kustaaseen.
Kun vihdoin päästiin päivällisen loppuun, astuivat kamarista pirtin
puolelle rovasti, kappalainen ja kanttori. Kappalainen siunasi
ruuan, kanttori alotti tyytyväisenä ruokavirren, ja sen loputtua,
jotta muistaisivat Herraakin, jolta kaikkinainen hyvä tulee, ehdotti
kappalainen kerättäväksi Hänen kunniakseen kolehtia pakanalähetykselle.
Lautanen pantiin kiertämään, ja siihen putoilikin kuparia ja jokunen
pieni hopeakolikko, lukuunottamatta sitä kaksimarkkasta, jonka rovastin
rinnalla seisova isäntä, Punkan rusthollari, helähytti päällimmäiseksi
ikäänkuin äskeisen saituutensa korvaamiseksi.
— Se on jalo asia, se pakanalähetys, arveli hän rovastiin kääntyen.
— Ei sovi kieltää, myönsi rovasti heikosti hymyillen ja vetäytyi
kamariin tupakoimaan.
Saliin ja kamareihin työntyivät nyt muutkin vieraat; vain jokunen
ahneempi, jota alkoi raukaista, kallistui pirtin sänkyihin. Ja nyt
marssivat ruokien kimppuun jälkipöytäläiset, jotka aamusta tähän asti
olivat saaneet kiristää suolivöitään.
Mutta nytpä ne höllennettiin.
Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin leukojen jauhamisesta ja
astioiden kalinasta syntyvää ääntä, kunnes vähitellen alkoi sieltä
täältä pöydän äärestä erottaa tyytyväistä huoahtelemista, joka
muistutti saaliinsa edessä makailevan kylläisen pedon hiljaista murinaa.
Lopulta rupesi kuulumaan muutamia sanojakin, irrallisia ja epäselviä,
kunnes hetken kuluttua jo syntyi kokonaisia lauseitakin.
* * * * *
Mutta jonkun aikaa puheltuaan kamarissa emäntien kanssa rovasti
vilkaisi kelloonsa, nousi ja astui kanttorin luo viereiseen kamariin.
— Kanttori voisi jo lähteä vähitellen seuraavaan kinkeritaloon. Pastori
ja minä yövymme tänne Punkalle.
Tätä oli kanttori odottanutkin. Hän jo tunsi kielellään rommin makua,
jota ehtoon kuluksi tulisi tarjoilemaan Jokelan isäntä, jonka talossa
huomenna olivat lukuset.
Hän kantoi kirkonkirjat ja muut kapistukset rekeen ja hyvästellessään
isäntäväkeä muisti:
— Kiitoksia myöskin haloista, jotka isäntä toimitti minulle.
— Niin tosiaankin, hoksasi pastori, joka seisoi vieressä. —
Muistaissani kiitän minäkin.
Rovasti liitti hieman väkinäisesti:
— Samat sanat, vaikkakin lampaasta.
Punkan rusthollari koetti estellä hieman nolona:
— Ei kestä. Mitä? Tuommoisista joutavista.
Vieraat hymähtelivät. He tiesivät, että Punkan tapana oli joka vuosi
näin lukuvuorojen edellä lähettää kirkonmiehille kelle halkoja, kelle
lammas tai jotain muuta. Ettei näet sitten kinkeritilaisuudessa
pantaisi kovin ahtaalle.
Rovastia oli jo pitkän aikaa tuskastuttanut tällainen tapa. Eikä
hän mennessään takaisin vaimoväen puolelle voinutkaan enää olla
huomauttamatta leikillisesti:
— Tuollainen meininki on hylättävä. Saammehan me määrätyn palkkamme.
Annoinkin sen Punkan lampaan pappilan voudille, jolla ei ollut
ennestään.
Vai sille se joutui, ajatteli Punkka mennessään saattamaan kanttoria.
Sitäpä vähän aavistinkin, että jotain oli hullusti, kun pani rovasti,
pahus soikoon, korvani kuumenemaan päivällä palvelusväkeni kuullen
morkaten minua huonosta lukutaidosta. Mutta ensi vuonna koetankin
pujottautua tämän kanttorin luetettavaksi.
Kohta alkoivat hajaantua toisetkin koteihinsa.
Ulkona paukkui ja räsähteli ankara pakkanen. Joskus vongahteli kumeasti
jokijää, jonka alta vesi oli paennut pohjaa kohden, painuili ja
halkeili.
Metsät saarsivat kylää joka taholta; ne kohosivat tummina ja jäykkinä
harjanteillaan kuin vartiosotilaat paikoillaan, suojellen myrskyiltä
jokilaaksoa taloineen ja torppineen.
Töykkälä kulki miettiväisenä emäntänsä rinnalla. Oli alkanut hautoa
mielessään niitä rovastin varottavia sanoja ja epäillä tulleensa
petkutetuksi.
Viipyi kartanolla hetkisen emännän mentyä sisälle lasten kanssa ja
katseli maisemaa.
Näki kujassa metsästä päin juoksevan varovasti vikkeläliikkeisen,
tuuheahäntäisen olennon.
— Kettu!
Rauhottui kohta muistaessaan kanojen olevan navetassa tiiviiden ovien
takana ja unohtui tarkkailemaan kuistin pimennosta revon metkuja ja
kiertoja. Se hiipi ääneti kuin varjo navetan seinustalle, nuuski ja
tunnusteli joka haaralle koetellen ovia ja rakoja, mutta ei päässyt sen
pitemmälle.
— Haistaa, että siellä on sisällä haluamaansa, eikä vain pääse käsiksi,
tuumaili Töykkälä itsekseen. — Niin se on meillä ihmisilläkin laita.
Yskäisi hiljaa.
Kettu jäykistyi suoraksi viivaksi, pälyillen ympärilleen
silmänräpäyksen, kunnes hypähti yhdellä loikkauksella aidan yli lähtien
vilistämään hankea pitkin metsää kohden.
— Noin. Minkä sille teet, kun seinä tulee vastaasi, mietiksi Töykkälä
sisälle astuessaan. — Joko on väistyttävä tai yritettävä. Ja jos
yrität, niin joko voitat tai juokset pääsi puhki.