Joulu oli ovella.
Aamun kylmä kajastus levisi idän taivaalle, punasi mäntyjen rungot ja
hypähti Töykkälän akkunaan ja siitä pirtin lattialle, jossa lapset
teuhasivat lastujen seassa.
Isäntä nousi reenteelmyksensä äärestä, iski kirveensä tukkiin ja
kierrettyään katossa palavan lampun sammuksiin istahti penkille.
Katseli syrjästä uunin edessä hääräävää emäntää, tuolloin tällöin
vilkaisten ulos, Siltalaa kohden.
— Suotta siinä kurkkailet, virkkoi emäntä. — Ei se metsänostaja taida
kuitenkaan tulla meille.
Isäntä ei viitsinyt vastata, imi vain piippuaan.
Emäntä kantoi perunat ja piimät pöytään, otti kaapista pari leipäkyrsää
ja kimpaleen sianlihaa alkaen mätkiä puuroa vatiin.
Lapset lattialla päästivät äkäisen äläkän, ja pikku siskon paapertaissa
isän turviin rupesivat lastut sinkoilemaan. Heikki poju oli tarrautunut
nuoremman vekaran jalkoihin ja vetää retuutti tätä pitkin lattiaa.
— Jes' siunatkoon noita kakaroita! Särkevät vallan korvat rääkynällään.
Siivolla, siivolla siinä! tuskitteli emäntä. — Voisit sinäkin, Santeri,
pitää heitä vähän lujemmissa aisoissa.
Isäntä vilkaisi uhkaavasti ovipieleen pistettyyn vitsakimppuun ja
sitten Heikkiin.
— Tekeekö mielesi koivunjuustoa, häh?
Heikki hellitti oitis veljestään, mutta mutisi ynseästi:
— Hän se ensin... Pisti terävällä tikulla minua pakaroihin. Tuommoinen
rääpänä!
— Voi voi tuota poikaa! Aina vain syyttää toista, päivitteli emäntä. —
Mikä riivattu siitä tuleekaan lopuksi?
Hän lennätti puurovadin pöytään istuutuen syömään pikku tyttö
sylissään. Ruuan kimppuun karkasivat kohta toisetkin lapset, Olka
tuiskahti navetasta ja Jussi tanhualta halkotukkinsa äärestä vetelästi
kävellen. Isäntä laski piippunsa akkunalle seuraten toisten esimerkkiä.
Ainoastaan Kustaa, joka palavan pesän edessä lueskeli jotain kirjaa,
ei vielä malttanut käydä pöytään. Äiti katsahti pari kertaa tuikeasti
häneen, mutta kun poika ei näyttänyt huomaavankaan, niin hän sanoi
lyhyesti:
— Mars muiden matkaan, Kustaa, äläkä anna jumalanviljan odottaa
tyhjänpäiväisten lorukirjain takia! Lukisit edes katkismustasi, kun
kohta ovat lukuvuorotkin edessä.
Kustaa laski vastahakoisesti kirjan omaan seinäkaappiinsa.
— Siitä Kustaasta taitaa tulla koko makisteri, nauraa virnotti
piika suu täynnä ruokaa. — Vai mitä ne hokevat kylällä? Istuu nenä
kirjoissa kiinni vielä aikamiehenä. Ja Siltalan Maijusta tehdään kai
makisterinna, yhdessä kun kuuluvat tuteeraavan, hi...
Jussiltakin pääsi leveä nauru, mutta emäntä, joka kyllä itse
puuskahteli omaisilleen, vaikkei sallinut sitä vieraiden tehdä,
katkaisi nopeasti:
— Kuuluvat, kuuluvat. Syö äläkä turise, vallesmanska!
Kääntyen isäntään hän jatkoi:
— Sinun pitäisi kohtapuoleen mennä kirkonkylän kauppiaalle. Joulu on
heti käsissä eikä meillä vielä ole likokalaa, ei ryynejä eikä mitään
muutakaan. Sietäisi lapsillekin ostaa jotain. Pojillahan ei ole
kunnollisia kintaita eikä karvalakkeja, ja tarvitsee jotain tämäkin.
Hän työnsi sormellaan hienoksi pureskelemansa ruokapalan pienokaisen
suuhun ja viitaten päällään piikaan lisäsi:
— Ja täytyy kai ostaa jotain tuollekin, vaikkei se mitään ansaitsisi.
Eikä passaa jättää ilman Jussiakaan.
— Ehei! pärskäytti Jussi piimätuoppiin.
— Öhöm! yskäisi piika, mutta kun puuro poltti kurkkua, ei saanutkaan
sanotuksi enempää, sillä isäntä ehti väliin.
— Mitäs, jos oltaisiin tänä jouluna ilman noita herkkuja ja lahjoja?
— Ilman?
Emäntä katsoi silmät selällään isäntään, ja piika hotkaisi hätäisesti
palansa.
Lapset kuuntelivat jännityksissään vanhempainsa puhelua. Olihan joulu
heille ainoa herkuttelun ja ilakoimisen aika.
— Ei oikein kannattaisi panna rahaa sellaisiin tänä vuonna, kun satokin
kaikesta huolimatta tuli kovin niukka. Eikä ole paljoa kertynyt navetan
puoleltakaan.
Isäntä teki lusikallaan suuren loven puuron kylkeen ikäänkuin puheensa
pisteeksi.
— Mutta miltä joulu maistuu ilman likokalaa ja ryynipuuroa ja...
Niin, miltä tosiaankin se tuntuisi semmoinen joulu? näkyivät lapsetkin
aprikoivan, mutta isäntä täydensi leikillisesti:
— Jako ilman viinaa? En minä, muoriseni, ole sille niin kovin perso.
— Häts! Minä sinun viinoistasi!
— Ja lisäksi tiedät, että on siinä muukin mutka: Leena ja Liisa, puheli
isäntä ääntään alentaen. — Emmekö pane suuta säkkiä myöten, ainakin
toistaiseksi?
— No voi sinua ja meitä kaikkia! alkoi emäntä puuskua. — Kun muistelen,
miten Punkalla otettiin joulut vastaan, tekisi mieli itkeä. Siellä
lahjat ja herkut ja ruuat ja... ja tämmöiseen kitupiikkielämään pitikin
sieltä joutumani!
— Älä nyt tuossa ala vetää vanhaa virttäsi. Ainakaan lasten ja
vieraiden kuullen.
— Kuulkoot vaan! Kyllä se tekee hyvää heillekin. Tietää olevansa
velkaantuneen pikkutalon lapsia.
— Mutta yhdessäpä me ostettiin tämä Töykkälä näine päivineen, vastasi
isäntä jyrkästi. — Pidä se tarkoin mielessäsi.
— Yhdessäpä yhdessä! kivahti emäntä. — Mutta olihan minun pakko
suostua, sillä enhän voinut torppaan lähteä enkä maantielle sellaisesta
talosta kuin Punkan rusthollista.
Isäntä nousi pöydästä niin kiivaasti, että emäntä vaikeni siihen
paikkaan, ja komentaen Kustaan, rengin ja piian töihinsä, lapset
pihalle, aikoi ruveta nuhtelemaan emäntää tämän alinomaisesta nurinasta
ja napinasta, mutta huomatessaan äitimuorin kartanolla tulevan pirttiin
hillitsikin itsensä.
— Älä huolehdi, muoriseni, sanoi hän vain. — Vielä me kerran hyppäämme
tällaisen ojan yli. Myymme metsää.
Emäntä, joka oli vetäytynyt muurin eteen, heitti puita pesään virkkaen:
— Myymme metsää! Kuinka monta kertaa oletkaan jo tuota hokenut. Eikä
siitä kuitenkaan ole syntynyt mitään, ei munia eikä poikia.
— Mutta tulee kai siitä kerran tosikin. Kävihän täällä syyssuvella
tukkiherra metsiä katsastamassa ja ennen joulua lupaili tulevansa
kaupoille. Eikö mahda vain jo ollakin naapurissa — kuului illalla oudon
tumpelin ääni Siltalan kartanolta.
— No myy sitten, myy herran nimessä! virkahti emäntä ja paiskasi oven
kiinni painuen navettaan.
Heti köpitti äitimuori pirttiin.
— Taisi taas olla pieni pyykinpesu, puheli hän pöydän ääreen
kävellessään. — Vai miksi pesupunkka paukahteli ja hame tuiskuna
pyrähti pihalle?
Isäntä vaikeni käyden apein mielin reenteelmykseen käsiksi, mutta äiti
pakisi kuoriessaan kylmää perunaa:
— Toiset pyrkivät taloonsa kiinni, velkaisenakin, kuten sinä
joukkoinesi, toiset talostaan irti kuten tuo Siltala. Vai mitä se
oikein meinannee? Myy lystikseen metsää, kappaleen toisensa jälkeen.
Kun eilen ehtoolla olin siellä, saapui taloon se sama suottaherra, joka
suvellakin. Ryypätä alkoivat ja kauppaa hieroa. — »Mitä kauppaa ne taas
kihnuttavat?» utelin emännältä. — »Sitä yhtä samaa, metsäkauppaa»,
vastasi tämä. — »Mutta miksi se myy rapsuttelee metsäänsä noin
alinomaa, kun ei ole minkäänlaista rahanpuutetta, ei kynnen vertaa?»
koetin vielä onkia, mutta siihenpä vaikenikin emäntä, huokasi vain kuin
itsekseen, tällä lailla.
Muori huokasi pitkään, puraisi sitten puolen silakkaa ja perunaa
hörpäten piimää päälle.
— Sitä kai aavisti emäntä, mikä juolahti minunkin mieleeni, että
sellaisen elämän loppu ei ole hyvä. Kun antaa pirulle sormen, niin se
kohta vie koko käden. Kun repelee talostaan kappaleen toisensa jälkeen,
menee lopulta koko höskä. Vai mitä? Sanoitko sinä jotain, häh?
Isäntä veisteli ääneti. Mitä olisi kannattanut vastata äidin
puheisiin, yltynyt vain olisi. Ei äiti tosin tarkottanut pahaa noilla
kärtyisillä höpinöillään paremmin kuin emäntäkään hotakkuudellaan ja
äkkipikaisuudellaan. Mutta saisivat ne sentään pitää vähän soukempaa
suuta, kasaavat tuolla tavoin vain turhaa harmia ja kiusaa... Tulisipa
nyt se tukkiherra, niin saisi edes kuulla, mitä se aikoo tarjota.
Kenties sitä tietä syntyisi jonkinlainen selvyys tähän ikävään asemaan,
jossa aina tunsi olevansa kuin puristuksissa: yhdellä puolella seisoi
äiti iänikuisine vatkutuksineen ja ennustuksineen, toisella tuskaili
emäntä ja kolmannella kitsas, epävakainen luonto, johon ei työ tuntunut
tehoavan.
— Vai et mitään, ihmetteli äiti. — Omituista, kun korvani ovat viime
aikoina ruvenneet horisemaan tyhjää. Mitä se mahtaa tietää! Silloin kun
isäsi kallistui kuolintilalleen, paria viikkoa sitä ennen ne samalla
tavalla...
Äitimuoria alkaa jo vanhuus lapsettaa, hymähti isäntä itsekseen ja
ryhtyen iskemään molemmista päistä tervattua jutkolautaa paikoilleen
jatkoi ajatuksiaan: niin, puristuksissa kuin härkä ahtaassa
karsinassaan. Mutta karsinassapa on ainakin yksi veräjä. Kun vain
löytäisi sen! Ja löytäisi sen oikean! Riemusta hän silloin mylvähtäisi
niinkuin kevätlaitumelle laskettu sarvipää. Tuo metsäkauppa — jospa se
päästäisi hänet tästä pinteestä, sisaret omilleen ja vaimoväen suitaan
soittamasta.
— Sinä et edes kuuntele, kun kerron isäsi viimeisistä päivistä, jämäsi
äiti närkästyneellä äänellä. — Sinä olet kovakorvainen ja penseä,
Santeri. Niin, niin. Paria viikkoa ennen isäsi kuolemaa alkoivat
korvani soida ja valehdella tällä samalla lailla, ja minä sanoinkin
tuolle Suonpään akalle, joka sattui olemaan meillä, että... Voi pakana,
katso, Santeri, tuonne kartanolle, siinä se nyt on se tukkiherra
kyytimiehineen ja Siltaloineen.
Isäntä oli kuullut tumpelin äänen ulkoa ja vilkaissut sinne. Heitti
sitten kiireesti takin ylleen ja meni tulijoita vastaan.
Reestä nousi komeihin turkkeihin kääriytynyt mies, jonka isäntä tunsi
metsänostajaksi. Toinen, joka sitoi hevosta kiinni, oli sekin tuttu, se
kun oli jäänyt pariksi viikoksi paikkakunnalle vähän, niinkuin sanoi,
arvioimaan metsiä. Siltala, joka oli keikkunut reen kannaksilla, näkyi
olevan pienessä nousuhumalassa.
Isäntä ohjasi vieraat kamariin ja riensi hakemaan emäntää, pistäytyen
yksin tein viskaamassa heiniä hevoselle ja ihailemassa sen välkkyviä
valjaita.
Kun hän palasi kamariin, istui ostaja keinutuolissa, jonka oli
siirtänyt pöydän eteen, ja selaili papereitaan. Turkkinsa oli heittänyt
sänkyyn levälleen, ja suuri nahkainen salkku venyi pöydän kulmalla.
Isännän katse siirtyi tuosta rotevasta, punakasta miehestä kartanolle,
missä sen komea hevonen korskui tumpeliaan helistellen; sieltä se
kääntyi takaisin ja pysähtyi tuohon valtavaan nahkasalkkuun, joka
pullotti täysinäisenä ja lupaavana ihan hänen ylettyvillään.
— Siinä se varmaan säilyttää rahojaankin, ajatteli hän itsekseen ja
päätteli, että mahtaa se olla upporikas liike, jonka rengitkin noin
leventelevät.
— Möin taas pikkuisen, sanoi Siltala. — Sen Huhdin kappaleen.
— Naapuri taisi taas siepata suuret rahat.
— Juu, silmät ummessa maksoimme, havahtui ostaja, kääri paperinsa
kokoon ja nyökäyttäen tyytyväisesti toverilleen pisti ne avaraan
povitaskuunsa. — Siltala möi, ja kauppaa varten tulimme teillekin.
Mutta kuppi kuumaa ei taitaisi tehdä pahaa.
Emäntä toi parahiksi kahvin.
— Olemme nyt tarpeeksi selvillä metsästänne, jotta voimme ryhtyä
kaupantekoon, alotti ostaja. — Haluaisimme vain kuulla, minkälaista
hintaa isäntä pitää siitä.
Isäntä aprikoi. Ostaja kopeloi laukkuaan vetäen sieltä pöydälle
rommipullon.
— Saas nähdä, lyönevätkö summamme yhteen ollenkaan, puheli hän
kuppiinsa pulputtaessaan.
— En oikein tiedä, kun olen outo tällaisissa asioissa, tuumaili isäntä
verkkaan ikäänkuin maaperää tunnustellen, mutta päätti kuitenkin pyytää
neljäätoistatuhatta markkaa, vaikka aikaisemmin oli Siltalan kanssa
ajatellut vain kymmentätuhatta. Voisihan siitä sitten alentaa, jos
rupeaa tinkimään. — Mitäs te tarjoaisitte?
Ostaja naurahti.
— Myyjä määrää hinnan, josta sitten ostaja tinkii. Se on meillä
Suomessa kauppalaki semmoinen. Totta puhuen on metsänne laadultaan
keskinkertaista ja sijaitsee kovin kaukana liikepaikoista, uitto tulee
kalliiksi ja...
Isäntä, jota harmitti tämä tällainen alku, pölläytteli ostajan
tarjoamasta sikarista sakeita savuja tokaisten vihdoin närkästyneenä:
— Ei suinkaan minun metsäni ole sen kauempana kuin tämän Siltalankaan.
Ja hyvää, vartevaa se on.
— No, kuinka sen ottaa, mutta enimmäkseen on siellä kuusipuita, jotka
eivät vedä vertoja männyille.
Maistelivat ja puhuivat välillä yhtä ja toistakin.
— Kas kuinka reimasti Töykkälässä nyt naukkaillaan, ilveili Siltala. —
Missä on emäntä, talon ojennusnuora?
— Missä lie, vastasi isäntä toisten nauraessa ja ostajan
hyväntahtoisesti selittäessä, että se sellainen elämä, missä
naisellakin on sananvaltaa, se lieneekin sitä oikeata raamatun elämää.
— Jos esimerkiksi noilla vanhan testamentinkin kuninkailla ja niillä
muilla äijillä olisi ollut topakoita emäntiä, eivät he miltei
järjestään olisi olleet sellaisia juopporatteja, lopetti hän nauraen.
Emäntäkään, joka seisoi kuuntelemassa viereisessä kamarissa, ei voinut
olla hymähtämättä. Hänen täytyi, arveli hän, seurata asioiden menoa
täältä salaa, kun ei ilennyt koko aikaa istua ryypiskelevien miesten
parissa, ettei Santeri näet pääsisi tekemään mitään tyhmyyksiä. Mutta
mukava ja alhainen mies taitaa ostaja ollakin.
— Niin että isäntä on hyvä ja sanoo summan, jotta päästään siunattuun
alkuun, kehotti ostaja vihdoin, asiaan palaten.
— Siellä alamaissa kuulutte saaneen metsiä toisinaan ilmaiseksi, urahti
isäntä lopulta. — Mutta minun metsääni ette viekään hinnatta.
— Eipä suinkaan, lohdutteli ostaja. — Kuinkas me — emmehän me elä
pakanain ja ryövärien maassa.
Sehän puhuu kuin kristitty ihminen, ajatteli emäntä oven takana, vaikka
onkin herra. Mutta isäntä, jonka päähän jo oli kihahtanut hieman
rohkeutta, löi reiteensä ja laukaisi äkkiä:
— Neljätoistatuhatta markkaa.
Ostaja putosi ällistyneenä keinutuoliin, jolta juuri oli
nousemaisillaan.
— Neljätoistatuhatta!
Ei ollut uskoa korviaan, vilkaisipa salaa toveriinsakin, joka kumartui
toimekkaana varistamaan sikaristaan tuhkaa pieksunsa kärkeen.
— Ei penniäkään alle, vakuutti isäntä silmä kovana.
— Sillä lailla! nauroi Siltala. — Paina päälle vaan, naapuri.
Ostaja sai kohta kylmäverisyytensä takaisin ja vastasi:
— Ei olekaan, kuulen ma, kysymys mistään pikku summasta. Kokonaisen
talon hinta, piru vie.
Isäntä mulautti häneen epäluuloisesti.
— Ei se ole hinta eikä mikään verrattuna metsän hyvyyteen.
— Metsän hyvyyteen! Mutta siinä on matkassa monta mattia, kuten jo
äsken osotin. Pitkät uittoväylät, joissa moni tukki ehtii upota ja
mädätä perille asti saapumatta, kalliit ajat ja monet muut perhanat.
Huhhuh, otetaan välillä pieni tärskäys. Ehkä se ajaa järkeä miesten
päihin.
Mutta isäntä ei hellittänyt muuta kuin viisisataa, vaikka siinä kuinka
jankattiin ja kinasteltiin. Pitää jurnutti vain ryypänneen miehen
härkäpäisyydellä kiinni kolmestatoista ja puolesta tuhannesta.
— Pitänee siis suostua maksamaan isännän vaatima hinta, tuskastui
ostaja vihdoin. — Tahdomme tämän kerran maksaa ruhtinaallisesti,
hehehe, kenties yli voimiemmekin, kuka sen tietää niin tarkoin nyt
vielä.
— On siinä hintaa, jumal'avita! ihmetteli Siltala.
— Tämä pääasiassa sen tähden, että siitä mahdollisesti voi olla
jotain hyötyä liikkeemme täkäläiselle toiminnalle, tämä kun on
ensimäinen suurempi metsäkauppamme näillä mailla. Näkevät siitä
muutkin myyjät, että me kyllä pystymme, vaikkei isännän silti tarvitse
kehua sivullisille pennilleen saamaansa summaa. Alkaisivat vain
toisetkin kiskoa yhtä huikeita hintoja, ja silloin ei kaupoista tulisi
mitään, ei ainakaan meidän liikkeemme taholta. Sillä emmehän mekään,
luonnollisesti, voisi joka kaupassa maksaa itseämme kipeäksi.
— Mitä sitä sivullisille, vastasi isäntä.
— Mutta, jatkoi ostaja ääntään alentaen, — kun me nyt suostumme
tähän kauppaan, täytyy meidän liittää siihen muuan ehto, mitätön
ja merkityksetön itse asiassa, tarkotettu vain kaatamisen ja
kuljetuksen helpottamiseksi. Meidän tulee saada ottoaikaa, sanottakoon
esimerkiksi kymmenen vuotta. Se olisi meille ikäänkuin jonkinlaisena
ennakkohyvityksenä tässä kaupassa, joka meille varmasti tuottaa joko
tappiota tai varsin alhaisen rahankoron. Saisimme kaataa metsän milloin
meille parhaiten sopii tuon ajan kuluessa.
Emäntä ei malttanut enää pysyä poissa, vaan tuli kamariin.
Isäntä kynsäisi korvallistaan. Kymmenen vuoden kaatoaika. Olihan se
vähän harmillinen pykälä, mutta vielä harmillisempaa oli tämä elämä
ainaisine huolineen ja ahtaine karsinoineen, josta ei näyttänyt
vapautuvan minkään muun veräjän kautta. Nythän oli tämä veräjä auki, ja
tarjolla oli enempi kuin oli ajatellutkaan.
— Se on oikeastaan varsin kohtuullinen vaatimus, virkahti ostaja
välinpitämättömästi tutkien papereitaan.
— Niin, miksei siihen voisi suostua? kysyi emäntä. — Eivät suinkaan ne
tuosta ota jalkoja alleen, metsä ja maa.
Ostaja, joka oli noussut kävelemään, taputti nauraen emäntää olalle.
— Osasipas emäntä lykätä toden sutkauksen: eivät ota jalkoja alleen.
Kippis emännän kunniaksi!
Mikäs siinä enää.
Kaupat syntyivät, kirjat kirjotettiin, todistettiin ja harjakaisiksi
tehtiin vielä toinenkin kuuma.
Töykkälä myi metsänsä Vesterbergin liikkeelle neljäntoista jalan päästä
seitsemään tuumaan kaadettavaksi kymmenen vuoden kuluessa.
Kauppahinta: kolmetoistatuhatta viisisataa markkaa.
Liikkeen puolesta hyväksyi ja varmensi kaupan: Gustaf Hellman.
* * * * *
Kun Hellman ehtoomyöhällä läksi ajelemaan tovereineen kirkonkylän
kestikievariin, oli hänen päänsä ja sydämensä kuuma.
Hän hyräili hiljaa.
Reen liukuessa tähtikirkkaan taivaan alla lepäävien metsien halki,
joiden hän aavisti ennen pitkää kaatuvan joen vieriteltäväksi,
tunkeutui hänen mieleensä omituinen hentomielisyys. Mutta hän tempautui
irti tällaisesta joutavasta.
Kaatukoot!
Tuottavat siten rahaa sekä ostajille että myyjille. On kunkin oma syy,
jos ei osaa pitää varaansa, vaan kaatuu yhdessä metsänsä kanssa.
Ja muistaen sukkeluuden, jota hänen päällikkönsä käytti hyvin kaupoissa
onnistuessaan, nauraa hörötti hän kysyen ajajanpukilla värjöttävältä
toveriltaan:
— Tiedätkös sinä, mitä merkitsee: oma suu proximus, oma maha maximus?
Kun toveri kääntyi hölmistyneenä päin, jatkoi hän:
— Mutta mistäs sinä tietäisit. Se on: oma suu lähinnä. Ja se oma maha
ei oikeastaan kuulukaan asiaan.
Hän alkoi jutella toverinsa kanssa.
— Taisi tulla hyvät kaupat? kysyi toveri muun puheen lomassa.
— Perhanan hyvät. Ei osannut raukka pyytää edes kohtuullista hintaa.
Olisin maksanut paljo, paljo enemmän.
— Kuinka paljon? uteli toinen tähyillen palttoonsa kauluksen sisältä
Hellmania.
— Mitä helvettiä se sinuun kuuluu! ärjäisi Hellman kiukuissaan,
että oli paljastamaisillaan liikkeen salaisuuksia sivistymättömälle
toverilleen. — Keikuta se pullo nopeammin tänne ja lyö hevosta selkään,
ettet kohmettuisi siinä könöttäessäsi.
Ajaja otti pitkän siemauksen, samoin Hellman vaipuen sitten katselemaan
kirkkoa, joka rupesi häämöttämään etäällä.
Talot tien varrella olivat jo pimeinä. Tumpeli soi hillitysti väsyneen
hevosen luokassa, ja väsyneinä nuokahtelivat miehetkin kuuran kasvaessa
heidän partoihinsa ja vaatteisiinsa.
Ainoastaan tähdet valvoivat tasangon yllä välkkyen kilpaa lumikiteiden
kanssa.
— Niin se on, havahtui Hellman hevosen pysähtyessä kestikievarin
kartanolle. — Oma suu lähinnä.
Hetken kuluttua hän jo kuorsasi rauhallisena majatalon parhaimmassa
vuoteessa.
Samoin nukuttiin levollisina ja onnellisina Töykkälässä, oltiin jo
kauan nukuttu ja kuorsattu.
Pääsihän talo painajaisestaan ja isäntä karsinastaan.
Ja joulu tuli Töykkälään lipeäkaloineen ja lahjoineen.