Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.
I
Töykkälä kaivoi talonkirjat suuresta, kukilla ja heloilla koristellusta
arkusta, josta lemahti vaatteiden ja yrttien hajua.
— Mäntylä merkitsee sitten taas kuten edellisinäkin vuosina näihin
kirjoihin, että kuitataan maksetuiksi sisarieni Leenan ja Liisan
perintöosuuksien viime vuoden korot sekä lisäksi kummallekin lyhennystä
viisisataa markkaa, sanoi hän Mäntylään kääntyen.
Leenan ja Liisan miehet katsahtivat toisiinsa, rykäisivätkin, mutta
eivät virkkaneet mitään.
Herrastuomari ja kylänvanhin Mäntylä asetti sankalasit nenälleen alkaen
kahistella papereita.
— Jaa-ah, puheli hän sitä tehdessään. — Viime vuonna sait suoritetuksi
vanhimman sisaresi Mantan osuuden ja nyt lyhennät ensi kertaa näiden
toisten... Tuohonpa se tuleekin. Mahtuukohan tälle sivulle vai täytyykö
jatkaa uudelta.
Hän rupesi piirtelemään hymisten itsekseen sanat, jotka sitten
putoilivat paperille suurina, raskaina koukeroina.
Heitä istuili täällä Töykkälän porstuaperäkamarissa, johon ulkoa
pihalta kuului palloa lyövien lasten huutoa ja mailojen läiskettä,
väkeä enemmänkin. Olivat näet eilen, lauvantaina, saapuneet isännän
sisaret perheineen vierailulle. He kävivät kerran vuodessa,
tavallisesti näin kesän alussa, sukuloimassa vanhassa kotitalossaan
Töykkälässä, jossa isännöi heidän ainoa veljensä Santeri. Tämä oli
lunastanut kotitalon — oli lunastanut, niin, mutta maksanut vasta
vanhimman sisaren osuuden.
Vihdoin Mäntylä nosti silmänsä kirjoista, työnsi sankalasit otsalleen
ja katseli huoneessa-olijoita, yskähdellen niinkuin tuomari päätöksen
kirjotettuaan. Kotvan kuluttua hän veti lasit jälleen nenälleen ja luki
harvakseen mitä oli pannut paperille.
— Pistäkääpä sitte nimenne alle, virkkoi hetkisen hiljaisuuden jälkeen
ja nousten seisoalleen osotteli sormellaan, mihin kukin piirtäisi:
— Tuohon noin. Käypä se vaikeasti kuin aura kuivaan tinasavipeltoon,
ähäh, menipä kuitenkin... Niin, siihen juuri, pentele kun tuli leveät
variksenvarpaat... Hm, vai puumerkki vain, miksei, kelpaahan se
suuremmissakin supliikeissa...
Kun kaikki olivat tehneet tehtävänsä, naurahteli Mäntylä:
— Eivätpä ole varsin notkeita piruja nämä puustavit.
— Sellaisia jäykkiä harasormia kuin maapirut itsekin, murahti Liisan
mies.
— Semmoisia vaan, ehee, myönsi Mäntylä. — Minä sitten todistan toisena.
Mistä saadaan toinen?
— Pistäydyn huutamassa vaikka tuon renki Jussin, vastasi Töykkälä.
Hetkensä huudeltuaan ja koluttuaan pihat, tallin yliset ja luhdit hän
palasi kiroillen hiljaa.
— On mennyt pahus vetelehtimään kylälle, koska ristitanhualta
kuuluu sen päiväinen mekastus ja kikatus. Mutta kelpaa kai siihen
vaimoihminenkin? Piika Olka vetelee hirsiä tuolla pirtin sängyssä.
Huudanko mä hänet vai?
— Huuda, huuda. Sehän teillä on piikana Olka Suonpää, Punkan talon
torpasta. Mallaahan se vaimoihminen näissä tällaisissa tapauksissa,
vaikka monissa muissa seurakunnan ja kihlakunnankin asioissa saa vaieta.
Olka tuli unenpöpperöisenä, kylkeään kyhnytellen, ja piirsi
puumerkkinsä.
— Mikä se on tuommoinen puumerkki? kysyi Mäntylä hetken tirkisteltyään
töhryistä pilkkua ja purskahti hiljaiseen nauruun. Olka tiuskaisi
pirttiin mennessään:
— Se on tavallinen oo-puustavi. Ja se on kelvannut suuremmankin herran
kuin herrastuomarin raaputuksissa.
— Sosoo, sanoi Mäntylä ja muisti: — Olkahan olikin vallesmannilla
palveluksessa, mutta joutui pois, kun sai lapsen. Tyttö parka.
Muisti sen Töykkäläkin, tietysti. He eivät voineet olla hymyilemättä,
sillä asialla oli huvittavakin puolensa. Nimismies, kertoi Mäntylä,
oli ollut kiero ja kopea, ajanut tytön muitta mutkitta luotaan, mutta
tyttöpä nosti semmoisen metakan, että miespoloisen korvat kuumenivat,
ja maksaa kuin maksaakin se nykyään säännöllisesti ruokkojaisensa.
Saadakseen vain, nähkääs, olla rauhassa.
Emännätkin, jotka istuivat jäykkinä pyhäpuvuissaan, hymähtelivät
vilkuillen toinen toisiinsa, mutta ääneti tupakoivat Leenan ja Liisan
miehet hypistellen kauan käsissään saamiansa rahoja, ennenkuin
varovasti asettivat ne kuluneisiin kukkaroihinsa.
— Höm, yskäisi naurunsa lopuksi vanhimman sisaren, Mantan, mies ja
käveli kelloonsa katsahtaen akkunaan. — Ehtoo rupeaa saapumaan. Emmekö
ala jo lähteä kotimatkalle?
— Mikäs kiire teillä, ettei edes tupakaksi ehdi pistää, tuumaili
Töykkälä täyttäen piippuaan.
— Ei ole kiire, naurahti Manta. — Mutta lapset voivat yön selkään
nukahtaa rattaille ja tipahtaa tien sivuun.
— Ei suinkaan niitä ole niin paljon, ettei katoomista huomaisi, tokaisi
Mäntylä.
— Koko kärryllinen, koko kärryllinen, vastasi Manta mennen pihalle,
missä äitimuori, joka eleli Töykkälässä, kuului moittivan riiteleviä
lapsia.
— Hm, hm, rykäisi vihdoin Leenan mies vilkaisten emäntäänsä. — Hetipä
lähdetään, mutta olisi sitä ennen puhuttava asiaakin.
Sylkäisi ja syventyi painelemaan peukalolla ritisevää piippuaan.
Töykkälä käännähti uteliaana päin.
— Vai oikein asiaa? kummasteli hän, vaikka hyvin aavisti, mihin toiset
pyrkivät.
— Niinkuin sanottu, jatkoi lankonsa puhetta Liisan mies. — Olisi sinun,
Santeri, jo vihdoinkin maksettava vaimojemme osuudet kokonaisuudessaan.
— Nepä juuri, täydensi toinen. — Olemme päättäneet, ettemme odota enää
kauankaan.
— Sillä et suinkaan voine vaatia, että me vuodesta vuoteen tyydymme
noihin korkoihin ja harvoin tipahteleviin lyhennyksiin. Rippeisiin.
Töykkälä olisi mielellään jo aikoja sitten suorittanut niin Leenan
kuin Liisankin osuudet, mutta mistä hänkään otti yhdellä nykäisyllä
tuollaisia summia: yhdeksäätuhatta. Näkihän hän hyvin, että he kipeästi
tarvitsivat rahansa — eivät suinkaan he, siskoraukat, muuten istuisi
noin allapäin ja arastellen, varsinkin nuorin, Liisa, joka ei ollut
päässyt erittäin hyville oloille: mies oli töykeä, anoppi häijy ja talo
kurjassa kunnossa.
— Vaatimuksenne ei ole suinkaan kohtuuton, vastasi hän pahoilla mielin
katkaisten ajatuksensa, joita oli hautonut usein ennenkin. — Olen
koettanut tehdä voitavani, mutta sitkeässä istuu maamiehen raha.
— Se on totta, puolusti Mantan mies.
— Kelpaa sinun sovitella, puuskahti Liisan mies. — Kun jo olet omasi
saanut.
— Älkäähän taas alkako vanhaa riitaanne! kokivat sisaret tyynnyttää
huomatessaan, minne päin keskustelu rupesi kallistumaan.
Pitkän vaitiolon ja murjotuksen jälkeen Töykkälä alotti:
— Se on sillä tavalla, että mistäs minäkään kiskon rahaa muualta kuin
pellosta.
Nuorempain sisarten miehet kohauttivat hartioitaan.
— Sait talon pilahinnoilla, jurautti toinen heistä.
— Vai pilahinnoilla! kuohahti Töykkälä. — Senkö tähden tässä sitten
pitää rähjätä väsyksiin asti, niin minun kuin emännänkin.
Emäntä oli kuullut keskustelun tupaan, josta nyt tuli kamariin
istuutuen miehensä viereen arkulle ja pyyhkien kämmenellä hikeä
kasvoiltaan lisäsi:
— Enempikin kuin väsyksiin asti.
Siihen ei ollut kellään mitään liitettävää. Olihan heillä kaikilla sama
kokemus elämästä. Vihdoin hoksasi Mantan mies:
— Mutta onhan Töykkälässä tietääkseni metsää. Eikö siitä passaisi
yrittää? Kuuluvat viime aikoina merenrannoilla-asujat tienanneen
hyvästikin metsillään.
Toiset kohottivat päitään. Niin, niin, olivat hekin kuulleet siitä
joitakin huhuja.
— Mene tiedä, vastasi Mäntylä. — Poikani Siltala möi tässä viime vuonna
kappaleen semmoiselle tukkiherralle. Kehui kylläkin saaneensa suuret
rahat, mutta yhtäkaikki on jo ehtinyt taas kimpsuilla minultakin,
tapansa mukaan.
Töykkälä oli itsekin ajatellut metsänsä myyntiä aina siitä asti, kun
oli kuullut alamaissa asuvien isäntien napanneen metsistään tuhansia.
Ja vallankin viime syksystä, kun Siltala, hänen naapurinsa, koppasi
metsäpalastaan kolmetuhatta markkaa kuin ilmasta ikään, oli tämä tuuma
jauhautunut hänen aivoissaan. Mutta ei oikein olisi raskinut kaadattaa
kookasta metsäänsä, kun ei ollut mitään hengenhätää. Lisäksi häntä
pelotti joutua jollain tavoin puijatuksi. Kuka ne sellaiset herrat
takaa? Ja mahtaisiko Töykkälän metsästä herua roskaa niin runsaasti
kuin yhdeksäntuhannen markan arvosta?
Emäntä puolestaan vaipui miettimään, että olisi aimo potkaus, jos
pääsisi yhdellä kertaa vapaaksi noista kärttävistä sukulaisista, mutta
ääneen hän tuumi:
— Ei liene myyjää tuossa meidän isännässä, ja tokkopa on metsäkään
minkään arvoinen.
— Kuka tietää, havahtui isäntä. — Olen kyllä tuuminut asiaa jo ennenkin.
— No, tuumi, tuumi edelleenkin, virkkoi Mantan mies. — Ja yritä, kun
ostaja saapuu, sillä kun se kerran löysi tien näille maille, niin se
tulee toistekin. Niinhän se on kauppiaiden tapa.
— Ja korppien, lisäsi Mäntylä. — Haaskapaikkansa ne löytävät kummatkin.
— Kuten sanottu emme odota enää kauan, lausui Liisan mies noustessaan
muiden mukana hyvästelemään. — Tee kuin parhaaksi näet.
— Koetetaan, vastasi Töykkälä ja meni vanhimman poikansa Kustaan kanssa
noutamaan vieraitten hevosia jokiahteelta.
Kun vieraat jo istuivat rattailla, virkkoi Liisan mies ohjia käteensä
keräillen Töykkälälle:
— Päätimme äsken, että varromme vielä ensi kevääseen.
— Mutta emme sen pitemmälle, täydensi Leenan mies.
Emäntä, joka piian kanssa nosteli lapsia rattaille, ei voinut olla
äyskähtämättä:
— Tukkikaa jo suunne! Siinä koko kylän kuullen änkäilette.
Samassa läjäytti Mantan mies ohjien perillä hevostaan lautasille, ja
peräkanaa läksivät Töykkälän pihasta jyrisemään kolmet rattaat, joiden
takaistuimet ja äitien sylit olivat täynnä nauravia, kirkuvia lapsia.
Äitimuori istui kuistin penkillä pyyhkiellen pääliinansa liepeellä
silmiään, mutta kartanolla viipyivät vielä isäntä, emäntä ja Mäntylä
ennustellen taivaan merkeistä ja rattaiden nostattamasta maantien
tomusta, minkälainen ilma tulisi huomiseksi, pouta vai sade vaiko
pilvipouta.
Aikansa kuunneltuaan miesten jaaritteluja poistui emäntä
ehtooaskareilleen.
— Tuntuu niillä lankomiehilläsi olevan tosi mielessä, virkkoi Mäntylä
tovin kuluttua.
— Eivät ne suotta rääkyisi, myönsi Töykkälä.
— Ja pitäisihän heille maksaa.
Mäntylä mietti hetken.
— Juohtui tuolla kamarissa mieleeni muuan asia, alotti hän sitten. —
Minulle kun talosta luovuttuani jäi vähän tätä maallista mammonaa, niin
voisit saada siitä lainaksi, jos haluat.
Kun Töykkälä ei vastannut, jatkoi Mäntylä:
— Antaisit minulle vain ensimäisen kiinnityksen taloosi. Sillä tavalla
pääsisit heistä eroon.
Töykkälä imi piippuaan.
— Tosin olisi parempi olla velassa vieraalle kuin omaiselle, tuumaili
hän harvakseen. — Olen itsekin joskus ajatellut ottaa lainan, mutta
tekemättä se on jäänyt. Laina kuin laina, olen tuuminut.
— En tyrkytä, vastasi Mäntylä. — Hyvän hyvyyttäni vain ehdotin.
Töykkälä kiiruhti selittämään:
— Käsitän kyllä tarkotuksenne, vaikka en tahdo käyttää sitä hyväkseni.
En ainakaan vielä. Olen nimittäin ruvennut ajattelemaan sitä metsän
myyntiä.
— Onhan se niinkin, että omillaan toimeentuleminen on hauskempaa kuin
vieraan avulla, myönsi Mäntylä.
— Niin juuri, ilahtui Töykkälä, kun toinen näkyi käsittävän hänet
oikein.
Mäntylä nousi kaivonkannelta, jolla he istuivat.
— Tee tahtosi, virkkoi hän hyvästellessään. — Ja jos toden sanon,
samoin olisin minä vastannut sinun sijassasi.
Töykkäläkin nousi ja lähti astelemaan rantaan. Hänellä oli joessa
muutamia rysiä, joita ei ollut ehtinyt kokea tänään.
Siinä kävellessä juolahtivat mieleen emännän äskeiset äkäiset sanat
lankomiehille, ja suupieliä hytkäytti pidätetty nauru.
Se on emäntä vielä, jos niikseen tulee, yhtä topakka ja tiuskea kuin
tyttönäkin, vaikka jo vuosikausia on puskenut töitä kuin ahkerin
urakkalainen. Se siitä vain yltyy. Näyttää kuin sen voimat kasvaisivat
siinä, missä niiden luulisi herpaantuvan... Annas olla, kuinka kauan
sitä jo onkaan yhteisestä puurokupista syöty. Ensin asuttiin ja
hoidettiin Töykkälää viisi vuotta isävanhan ollessa peräsimessä, mutta
kun isä kuoli, ostettiin talo omaksi, ja siitä on taas kulunut... mutta
tuossahan se onkin veistettynä isän kuolinvuosi, tuossa lautan tolpan
kyljessä.
Hän astui lautalle ja kumartui katsomaan.
... Niinpä niin. Siinä näkyy vieläkin harmaana vuosiluku 1880. Samana
päivänä kuin pirtissä höylättiin isälle ruumisarkkua, nakutteli
tanhualla tämän vuosiluvun hänen äsken valmistamaansa lauttaan
pelimanni-Antti sanoen, että tästä sinä, poika, muistat aina isäsi
kuoleman. Sanoi ja rupesi soittamaan viulullaan niin liikuttavaa
virren säveltä, ettei äitikään hennonut kieltää, kun äijä siinä
istui rankaläjällä ryysyisenä ja tutisevana soitellen, että sävelet
kantautuivat kammioon asti, missä isä tuskin kylmenneenä lepäsi
laudoillaan. Olivat vanhoja ystäviä ja viinaveikkoja, isävainaa ja
pelimanni-Antti, vainaja hänkin jo aikoja sitten. Mutta tahtoipa
tuolla tavoin, sanoi hän lopetettuaan soittonsa, saattaa isää hänen
viimeisellä matkallaan, kun ei hänenlaisensa risamekko ollut muka
sovelias kulkemaan saattoväen ja papin seurassa kirkkotarhan veräjältä
haudalle. Äiti, joka oli pysähtynyt kaivon kivelle istumaan, kuunteli
ääneti, kunnes nousi, haki kamarista pullon ja pikarin ja ojentaen
ne Antille virkkoi kyynel silmässä: »Siinä peijaisryypyt. Olen sinut
monasti ajanut talosta pellolle, kun mellastitte vuorokausmääriä, mutta
onhan sinulla sentään muutakin kuin janoinen suu ja tuo pelikoppasi.» —
»Suur' kiitosta, emäntä! Ei minulla muuta olekaan kuin mainitsemanne»,
vastasi Antti. »Mutta tämän pikarin saatte heti takaisin. En tarvitse
sitä.» Ja hän kallisti pullon suusta, kunnes kallistui lopulta itsekin,
pölkyltä nurmelle, mihin nukahti lämpimään auringonpaisteeseen. Siihen
ukko kellistyi...
Töykkälä lykkäsi lautan rannasta ja koki siinä lähellä olevat kaksi
rysää. Paljoa ei niistä herunut, pari pienehköä haukea ja muutamia
ahvenen vonkaleita.
Missähän ne lahnat piilottelevat? ajatteli isäntä, jonka kalastusinto
oli herännyt. Pitäisihän niiden kutuajan olla parhaillaan, näin
haavanlehtien puhkeemisaikana. Mutta hiukan ylempänä joessa, siinä
missä se teki äkkimutkan painuen metsän korpeen, oli pieni lampare,
melkein ruoviston peitossa. Siellä ne lahnat tavallisesti molskivat ja
kisailivat. Hänen kolme parasta rysäänsä, talvella kudottuja, lujia ja
pitkä-aitaisia, olikin siellä. Eiköpä niistä nouse?
Hän työnteli seipäällä lauttaa hiljalleen eteenpäin.
... Viisi vuotta ja melkein yhdeksän isäntänä. Joko tuosta on kulunut
noin pitkälti — kohta neljätoista vuotta. No, sittenpä täyttää Kustaa
piakkoin saman vuosimäärän, neljätoista, se kun syntyi noin, niinkuin
akat paasaavat, ennen aikojaan... Eipäs ollut kuin kaksi laihaa lahnaa,
mutta miten lie tuon keskimäisen pyydyksen laita? Näkyy vesi hieman
poreilevan sen päällä. Kappas vaan, eikös olekin siinä neljä tavallista
veitikkaa... Syntyi ennen aikojaan hehehee, juu. Ei olisi Helenan
isä, Punkan vanha rusthollari, antanut oikein mielellään tytärtään
pikkutalon pojalle. Ukkoa pidettiin rikkaana ja se se kai olikin, mutta
sinne jäivät rikkaudet ja saivatkin jäädä. Antoi pojalleen talon miltei
ilmaiseksi, ja Helena sai vain sen verran, että Mantan osuus voitiin
suorittaa... Niin, kun asia kerran oli näin juurtajaksain alustettu tai
kuinka Helena silloin tokaisi isänsä vänkäämisiin, niin täytyi ukon
myöntyä. Se on näet näissä rakkauden asioissa aina sillä lailla, että
jonkun siinä täytyy taipua... Mutta kas, kas, miten tuon kolmannen
rysän seipäät tutisevat. Siinä niitä on... yksi, kaksi, kuusi aika
mullikkaa. Potkii maar tässä isä poikineen, mutta turhaan potkivat,
niskat poikki vaan!... Turhaan se potki Punkankin ukonköriläs,
niskasuonet rempsahtivat siltäkin hervottomiksi, kun huomasi asian
tuiki selväksi. Eikä ole tarvinnut sitä katuakaan, toimeen kun on tultu
ilman heidän apuaan. Ainoa, mikä painaa mieltä, on se, ettei vielä ole
jaksettu maksaa Leenan ja Liisan perintöjä.
Hän löi lautan seipäällä kiinni pohjamutaan, sytytti suupielessään
sojottavan piipun ja kantaen saaliinsa kahden mättään väliin rannalle
alkoi läheisestä tiheästä pajupensaikosta oksia lujaa vitsasta, mihin
pujottelisi kalat.
— Teenpähän tuosta lisäksi kepinkin, jotta on komeampi kulkea, tuumaili
hän mielessään, kun näki siinä sileän, paksun oksan.
Hän katkaisi sen juuresta ja koetteli sen taipumattomuutta painamalla
sitä maata vasten. Tonki ja tonki mietteissään... että pitäisi saada
pelloksi tämäkin rantaniitty... jahka Kustaa miehistyy, silloin he
yhdessä... survaisipa jonkun kerran kepillään pajupensaikkoonkin.
— Kuka helvetti sieltä pistelee silmiini? kuului ärjäisy pensaikosta. —
Vai nokkivatko kärpäset katveessakin?
Oksat työnnettiin kiivaasti syrjään, ja näkyviin tuli Siltalan
partainen naama. Töykkälän suu vetäytyi leveään hymyyn, kun hän
näki Siltalan vieressä maassa melkein tyhjillään olevan pullon ja
korttipakan.
— Naapuri se vain kalastelee, virkkoi Siltala haukotellen, huomattuaan
kalakimpun Töykkälän kädessä.
Ja kohentuen laiskasti jaloilleen hän äkkäsi pullon.
— Janottaa, sanoi ja tähtäsi pohjan taivasta kohden. — Antaisin
sinullekin, mutta mitäs tyhjästä antaa.
Ja nakkasi pullon veteen.
— Saatu mikä luvattu, myhähti Töykkälä.
Siltala pisti kortit taskuunsa kertoen kylän poikain kanssa
lyhentäneensä sunnuntaita pelaamalla, mutta kun alkoi raukaista,
pistäytyi tuonne pensaikkoon. Siellä oli nukkunut ja nyt oli melkein
vesiselvä.
— Taidat olla harmissasi kuten entinen huittislainen renki, joka
ryyppäsi itsensä humalaan mennäkseen rähisemään kylälle, mutta
nukahtikin väsyneenä oman talon veräjän pieleen. Herättyään oli urho
vallan selvä, mutta kiukuissaan siitä hypähti tasajalkaa ilmaan ja
hihkaisi isännälle: »Voi p—kele, mitä varten annoitte mun nukkua! Nyt
meni köyhän miehen rahat hukkaan!»
— Eikä harmita, nauroi Siltala. — Vaikka olihan se reilusti ajateltu,
se huittislaisen meininki.
He läksivät yhdessä kävelemään kotiin. Erottaessa kysäisi Töykkälä:
— Tuleeko se metsäherra tänä suvena näille maille? On kai sinulla vihiä
siitä.
— Lupaili tulevansa, vastasi Siltala ja läksi haukotellen kujaa myöten
taloonsa.
Töykkälä asteli rantapolkua. Se kiersi saunan vieritse, jonka
nurkkauksista ja raoista tupsahteli harmaa, tasainen sauhu, niin
että matala, hieman jokeen kallistunut sauna näytti siinä tyynessä
ehtooilmassa hiljalleen kytevältä sysimiilulta. Siellä poltettiin
parhaillaan maltaita. Se työ kuului äitimuorille.
— Katsonpahan, miten pitkällä jo ovat, ajatteli isäntä sivu
kulkiessaan, — ja onko pesässä tarpeeksi halkoja.
Hän kurkisti varovasti kuumaan, savuiseen saunaan.
— Kuka siellä kolistelee ja laskee ulos jumalan lämmintä? ärähti
äitimuori liikutellessaan maltaita parvella.
— Minä vain. Vilkaisin ohi astuissani tännekin.
— Vilkaisit tännekin, matki muori. — Ikäänkuin vakoillaksesi, olenko
lyönyt toimeni laimin. Ee-en. Pidä sinä vain vaari omista töistäsi.
Meillä on tässä itsekullakin täysi homma ja kiire voidaksemme tehdä
velvollisuutemme. Niin minulla kuin sinulla ja emännälläkin.
Viimeisen sanan hän venytti hieman pilkallisesti.
— Mitä se äiti taas närisee. Eihän meillä ole hätäpäivääkään.
— Hätäpäivääkään! Sanotko niin, ettei hätäpäivääkään, vaikka sisaresi
saavat vuosia ja taas vuosia odottaa saataviaan. Ja lopuksi taitavat
jäädä niille teille kuin emäntäsikin ennakolta kehutut myötäjäiset.
— Äiti!
Isännän ääni vapisi, mutta muori turisi olkansa yli tosin
lauhtuneempana:
— Enhän minä muuten, tulee vain tyttäriäni sääli. —
Isäntä painoi kiusaantuneena oven kiinni. Häntä vaivasi tämä äidin ja
Helenan välinen kireä suhde. Helena oli ainakin ensi vuosinaan ollut
tyly ja komenteleva äitiä kohtaan, joka puolestaan ei voinut unohtaa,
että Helena, jota ei mielisuosiolla ollut annettu hänen pojalleen,
kaiken lisäksi toi pesään tuskin enempää kuin tavallinen pikkutalon
tytär.
Hän nouti kaivolta kiulun, jonka täytti puoleksi vedellä, pudotti
kalat siihen ja jäi istumaan kuistin penkille. Tuvassa näkyi emäntä
laittavan ehtoollista, piika tuli kaivolle pesemään lypsinastioita, ja
hiekkakasalla veräjän pielessä pelmuilivat nuoremmat lapset.
Hän silmäili ruisvainiotaan, joka navetan päädystä lähtien levisi
tasaisena ja suorasarkaisena. Se työnsi jo vahvaa, tiheätä olkea,
ehtootuulen sitä hiljaa häälytellessä. Siitä sitä taas kasaantuu
viljaa, mehevää ja runsassatoista. Heinää läjääntyy tuolta
luhtaniitulta tavallista enemmän, ja hyvä alku näyttää olevan
apilapellollakin, jota hänellä oli vasta pieni vainio kuin kokeeksi.
Joen toisella puolen, pari sataa askelta heiltä, sijaitsi Siltalan
talo. Harmaa ja rujan näköinen, vaikka samantapainenhan tuo oli
Töykkäläkin. Mistä ne rahat rakennuksiin ja koreiluihin? Siltalasta
eteenpäin kohosi maantien varrella kylän kauppapuoti punaiseksi
siveltynä, sen takaa puunsi Mäntylän siisti rakennus, jonka ukko oli
ostanut mylläriltä. Mylläri oli rakentanut uuden asunnon aivan kosken
rannalle, vesi miltei sen nurkkia nuoleskeli. Vaimonsa kuoltua oli
Mäntylä luovuttanut talon pojalleen ja eleli nyt herrastuomarina
mökissään, jossa oli vähän maata ja puutarhaakin. Hänen saunansa
sijaitsi jokirannassa kosken alapuolella kahden mahtavan männyn välissä
— niistä hän oli nimensäkin ottanut isännyydestä luovuttuaan. Mutta
muista erillään pienellä kumpareella peltojensa keskellä kohosi Punkan
rustholli uljaana ja avarana tuuliviireineen ja ruokakellokatoksineen.
Maantieltä erkani sinne leveä, sannotettu ajotie; pihaveräjän pylväinä
oli kaksi kivimöhkälettä, jotka eivät huojuneet pahimmissakaan
myrskyissä niinkuin ei itse talokaan. Asuinrakennuksen akkunain alla
sijaitsi puutarha, jossa kasvoi omenapuita ja karviaismarjapensaita.
Siitä poispäin aukenivat viljelykset molemmille sivuille.
— Siellä sitä on, rahaa, huoahti Töykkälä, ja katse siirtyi
vastahakoisesti omille maille, metsään, joka sinersi peltojen takana,
ikäänkuin sieltä sittenkin olisi vapahdus tuleva.
Ainakin oli lysti kuvitella niin. Eipä maistunut ruokakaan, kun emäntä
vihdoin tuli kutsumaan ehtoolliselle. Hän vain mietiskeli ja poltti
vielä sängyssäkin monta piipullista, ennenkuin uni tuntui lähenevän.
Emäntä hänen vierellään väänteli ja käänteli itseään hautoen nähtävästi
hänkin samoja ajatuksia.
Vihdoin putosi piippu kolahtaen lattiaan, ja kun isäntä unipäissään
kopeloi sitä laskeakseen sen sängyn tolppaa vasten, kysäisi emäntä:
— Mikset nuku? Häiritset toisiakin.
— Ei tahdo päästä alkuun, haukotteli isäntä, niin että leukaluut
ruskahtelivat.
Kului hetki.
— Kannattaisi sitä ainakin yrittää, alkoi emäntä yhtäkkiä.
— Niin, mitä?
— No tuota metsän myyntiä, hyvä ihminen! ihmetteli emäntä.
— Saa tuollaisia ajatella päivälläkin! murahti isäntä, haukotteli pari
kertaa syvään ja pitkään ja sai kuin saikin unen päästä kiinni.
Mutta emäntä valvoi vielä kauan ja nukahti vasta sitten, kun isännän
hengitys muuttui tasaiseksi ja tyyneksi.