katsettaan ja ääni kuului epävarmalta, kun hän kysyi: -- oletteko te
neiti Rappe?
-- Olen, -- vastasi Hanna.
-- Ei ole kumma ... ettet tunne minua, -- virkkoi vieras. -- On niin
monta vuotta siitä, kuin... Minä olen isäsi...
-- Isäni! -- huudahti Hanna, valkeana kuin ikkunan pielet, joihin hän
nojasi. Tuntui ikäänkuin häntä olisi kohdannut isku, joka melkein vei
hänet tunnottomaksi. -- Isäni? ... en ymmärrä...
-- Niin, isäsi, jonka kohtalo vihdoinkin on kotimaalle saattanut.
Koti-ikävä on kalvanut sydäntäni, ja ikävä sinua on ollut ... en
tahtonut kuolla siellä kaukana. Matka oli vaikea ... olen ollut hyvin
kipeä, mutta pääsin kuitenkin perille. Nyt arvelen asettua tänne ja
tarjota sinulle kodin... Sanomalehdistä näin, että äitisi oli
kuollut ... sinähän olet nyt ... ainoa, mikä minulla on tässä
maailmassa.
Hänen äänensä oli käheä ja puhe kuului ulkomaalaiselta. Sanat suhisivat
Hannan korvien ohitse, hän käsitti niistä vaan päätarkoituksen, mutta
se jähmetytti häntä ja hän varustautui puolustamaan itseään. Väkisin
voitti hän itsensä, vastaten:
-- Jos lienette isäni, niin olette aikoja sitten ... menettäneet kaikki
isän oikeudet minun suhteeni. Erehdytte, jos luulette minun aikovan
ruveta tyttären velvollisuuksia täyttämään teitä kohtaan; side meidän
välillämme on aikoja sitten katkennut. Tosin olen köyhä ja koditon,
mutta onpa minulla jotakin, jolle annan suuremman arvon kuin kodille ja
rikkaudelle, ja se on minun persoonallinen vapauteni.
Vieras näytti hämmästyneeltä, ja hänen veltot kasvonpiirteensä
elpyivät. Hän ei ollut nähtävästi odottanut mitään vastausta, kun hän
nyt vihdoin osaksi pakosta osaksi itsekkäisyydestä aikoi ottaa luokseen
tyttärensä. Tämä vastustus herätti hänessä jonkunmoista intoa sekä
halua esiintyä Hannalle paremmassa valossa.
-- Tiedän kyllä, Hanna, -- sanoi hän surullisesti ja hänen laihat
kasvonpiirteensä näyttivät vielä kalpeimmilta ja terävämmiltä, --
tiedän, etten ole kohdellut sinua kuin isä lastaan. Mutta luulin
kuitenkin... Olen ollut niin yksinäni ... näinä vuosina, olen joskus
kärsinyt nälkääkin ... minua on vaivannut kauhea koti-ikävä. Vihdoin
onnistui minun koota hiukan omaisuutta ja päätin palata kotiin. Et voi
aavistaa mitä kaikkea olen kärsinyt. Saatoin näyttää teistä
sydämmettömältä ja kuitenkin ... olivat ajatukseni usein teidän
luonanne.
... Aikomukseni oli, -- jatkoi hän, kun Hanna ei virkkanut mitään, --
lähettää teille rahaa. Mutta se elämäntapa, johon olin tottunut, vei
kaikki varani... Toivoin yhä ... voivani tulla varalliseksi ja sitten
palata ... sekä hankkia teille huolettomat päivät.
-- Ja sillä aikaa annoitte äitini nääntyä murheesen ja kovaan työhön.
-- Hannan huulet värähtivät ja hän piteli kovasti kiinni tuolin
selkäimestä näyttääksensä tyyneeltä. -- Annoitte hänen elellä
yksinänsä, köyhänä ja mieli katkerana, kun hän ei voinut enää luottaa
Jumalaan eikä ihmisiin. Hän oli ennen niin onnellinen ... ja te ... te
ryöstitte häneltä _kaikki_. Näinä 18 vuotena ... oletteko te
lähettäneet hänelle yhtä riviä, yhtä tervehdystä, edes tietoa siitä,
että elitte ja muistelitte häntä? Ette mitään. Se olisi kuitenkin
parantanut monta haavaa ja vahvistanut sitä hyvää luuloa teistä, jota
hän niin kauvan koetti säilyttää, ... kunnes vihdoinkin hänen täytyi
siitä luopua. Hän oli teidän omanne niin kokonaan, kuin mahdollisesti
voi olla toisen omana -- ja te heititte hänen pois luotanne niinkuin
särkyneen astian.
Hanna peitti kasvot käsiinsä ja taisteli itkua vastaan, joka väkisenkin
tahtoi hänet vallata. Tämän miehen ei pitänyt saada nähdä hänen
kyyneleitään, sillä hän se oli syynä kaikkeen siihen suruun ja
katkeruuteen, minkä hän oli äidiltänsä perinyt. Hän oli ryöstänyt
kahdelta ihmiseltä onnen; pitikö hänen nyt vielä viedä häneltä kaikkein
kalliin aarre: vapaus? Mutta olihan hän vapaa ihminen, semmoisella
isällä ei ollut mitään oikeutta häneen ... ei hän aikonut taipua tämän
itsekkään miehen mielen mukaan, olipa hän vaikka kuinka monta kertaa
hänen isänsä.
Hän nieli kyyneleensä ja virkkoi melkein ankarasti:
-- Ja nyt voitte lähteä, minulla ei ole muuta sanomista. En voi koskaan
olla teille tyttärenä, ja meidän tiemme kulkekoot erillään niinkuin
tähänkin saakka.
Vieras oli istunut äänetönnä pää kumarruksissa, ja Hannan sanat
koskivat häneen nähtävästi. Nyt hän nousi ja otti askeleen ovea kohti.
-- Jää hyvästi, Hanna ... en tahdo enää vaivata sinua läsnäolollani...
Minä lähden jälleen, yksin niinkuin tulinkin... Suo anteeksi, ... että
hetken saatoin luulla, että sydämmessäsi voisi olla jotakin hellyyttä
minua kohtaan ... suo anteeksi, että olisin tahtonut vapauttasi
rajoittaa! En tarkoittanut mitään pahaa... Elä enää muista, ... että
hetkeksi tulin sinua häiritsemään ... olisin tahtonut ... luulin ...
minä...
Kova yskä keskeytti häntä, ja kun hän vihdoin herkesi rykimästä, vaipui
hän melkein tunnotonna tuolille, niin kalpeana ja raukeana, että Hannaa
puistatti. Pitikö hänen nyt kuolla tähän ja oliko hän hänet tappanut?
-- Kas tässä, juokaa vähän vettä! -- sanoi hän ja ojensi isällensä
vesilasin.
Vanhuksen käsi värisi, kun hän tarttui siihen. -- Kiitos! -- virkkoi
hän. -- Ehkä se onkin viimeinen kerta, kun sinä tarjoot minulle
juomista.
Hän koetti hymyillä ja tämä hymyily koski kipeästi Hannan sydämmeen.
Hän näki hänen menevän vaivaloisesti hoiperrellen portaita alas ja ulos
portista. Hän kumartui ulos ikkunasta ja katseli poismenevää niin
kauvan, kuin saattoi nähdä tuota riutunutta muotoa ... nyt hän
seisahtui ... nyt jatkoi taas matkaansa ... nyt katosi jo kadun
nurkkauksessa.
Hetkeksi tuntui hänestä, että hänen pitäisi kiiruhtaa hänen jälkeensä
ja taluttaa häntä, ettei hän kaatuisi, mutta hän pidätti itsensä. Mitä
tekemistä oli hänellä tämän miehen kanssa?
Hanna ajatteli, kuinka onnellinen hän oli ollut tänä vuonna, kuinka
hänellä oli kaksi kotia ja helliä sydämmiä, joihin hän saattoi turvata
milloin tahansa, ja kuitenkin sai olla vapaana kuin taivaan lintu.
Hänellä tosin ei ollut sitä mukavuutta, jonka rikkaus tuottaa, mutta
eikö hän ollut kyllin rikas ja vapaa, kun hänellä oli -- terve ruumis
ja luja tahto? Eikö hän näillä lahjoilla pääsisi pitemmälle kuin moni
rikas rahojensa avulla.
Sitten ajatteli hän tuota ulkomaan matkaa ja kaikkea sitä, mitä tämä
hänelle tuottaisi. Hän oli niin kasvanut kiinni tähän ajatukseen, että
hän arveli aivan taantuneensa, jos vaan siitä matkasta luopuisi. Ja
minkätähden hän panisi tätä luopumista kysymyksen alaiseksikaan? Olihan
hän aivan varma siitä, että pääsisi Karin tädin mukaan?
Hänen verensä kuohui. Hän taisteli toivottomana niitä katumuksen ja
sääliväisyyden tunteita vastaan, jotka olivat heränneet hänessä ja
kovasti häntä vaivasivat. Hän sulki silmänsä, ettei tarvitsisi nähdä
tuota hoipertelevaa haamua, ja korvansa, että pääsisi kuulemasta tuota
kauheaa yskää. Kuitenkin hän näki ja kuuli ne ja ne laimensivat hänen
vastustusvoimaansa. Huomaamatta mutta varmasti kävi hänen päätöksensä
heikommaksi ja hänessä heräsi halu, jota hänellä ei koskaan ollut
ennen: halu kokonaan panna itsensä alttiiksi jonkun kärsivän ihmisparan
hyväksi. Kerrassaan heittää pois kaikki oman edun ajatukset ja elää
yksinomaan _yhden_ ainoan hyväksi, josta ei kukaan huolisi ja jota ei
kukaan rakastaisi. Että tämä ainoa tässä tapauksessa tulisi olemaan
hänen isänsä, se oli hänelle syrjäasia. Hän olisi melkein toivonut,
että se olisi ollut joku toinen. Sillä katkeruus isää kohtaan oli niin
syvästi juurtunut häneen, että se osaksi riisti häneltä itsensä
kieltämisen ilon.
Seuraavina päivinä oli hän kokonaan tunteittensa vallassa, vaan ei
tahtonut kenellekään mitään ilmoittaa. Hän tiesi, että hänen yksin
täytyi asiassa päättää, eikä hän tahtonut kenellekään mitään puhua,
ennenkuin oli vakaantunut päätöksessään.
Karin täti ja Bella näkivät kyllä, että joku asia Hannaa vaivasi, mutta
he kunnioittivat hänen äänettömyyttään eivätkä koettaneet millään
tavalla tunkeutua hänen salaisuuteensa.
Eräänä päivänä, kun Hanna tapansa mukaan matkallaan koulusta pistäytyi
Karin tädin luona, otti tämä häntä leikillisesti niskasta ja työnsi
häntä kirjoituspöydän ääreen. -- Näetkö näitä papereita? -- kysäsi hän
iloisesti. -- Ne ovat ne siivet, joiden tulee kantaa meidät ulos
maailmaan. Ensi lauantaina, tutkinnon jälkeisenä päivänä arvelen, että
lähdemme matkaan. Joudut kai matkaan siksi?
-- Karin täti! -- Hanna veti hänet alas sohvaan. -- Saanko puhutella
sinua?
Hänen katseensa oli niin surullinen ja äänensä niin vieno, että rouva
Meilert äkkiä tuli vakavaksi.
-- Mitä se on? -- kysyi hän levottomasti.
-- Täti ... minä olen luopunut matkasta. Sinun täytyy suoda anteeksi
ja ... mennä yksin.
Karin tädin kasvot synkistyivät. -- En ole luullut sinua oikulliseksi,
-- sanoi hän.
-- Sitä en olekaan, täti hyvä. -- Hanna oli kalpea, synkkä vakavuus oli
hänen silmissään vaikka huulet koettivat hymyillä.
-- Mitä se on Hanna, minä en ymmärrä sinua. Etkö tahdo matkustaakaan
minun kanssani?
-- Enkö _tahdo_? Oi, Karin täti, tiedäthän, etten ole koskaan voinut
uneksia mitään ihanampaa. Mutta nyt en _voi_ tulla. Olen joutunut
suhteesen, joka sitoo minut tähän paikkaan ... en ole enää niin vapaa
kuin ennen... Isäni on tullut...
Rouva Meilert nousi kiivaasti ja hänen silmänsä iskivät vihan tulta.
Hän tarttui kovasti Hannan käsivarteen. -- Onko totta? Kuinka tohtii
hän? Onko hän tullut ryöstämään sinutkin minulta? Mutta sitä hän ei saa
tehdä! Sinulla ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia häntä kohtaan, _ei
yhtään!_ Sinä et saa ... et saa jättää minua nyt, Hanna!
-- Anna kun kerron sinulle kaikki täti hyvä, -- pyysi Hanna, joka
muuttui yhä tyyneemmäksi, mitä enemmän Karin täti tuskastui.
-- Isä tuli luokseni tässä toissa päivänä riutuneena, yksinäisenä ja
vieraana omassa maassaan. Hän tarjosi minulle kodin luonaan ... sanoi
tahtovansa hyväksi tehdä, minkä rikkoi. Ja hän näytti niin surkealta,
niin kurjalta! Mutta minä käskin hänet pois ja sanoin, ettei meidän
välillä enää ollut mitään sidettä. Näin hänen sitten taas menevän
tiehensä, ry'ittyänsä niin kovasti, että oli melkein kuolla siihen,
näin hänen hoipertelevan katua pitkin johonkin yksinäiseen paikkaan,
jossa ei kukaan häntä hoitaisi ja jossa hän ehkä kuolisi aivan yksin,
-- ja sydämmeni suli vähitellen. Et voi aavistaa, kuinka olen kärsinyt
näinä päivinä, kun itsekkäisyys ja velvollisuuden tunne ovat keskenänsä
taistelleet.
-- Elä puhu velvollisuudesta! -- keskeytti häntä rouva Meilert
säälimättömästi. -- Kyllä hän on aikoja sitten vapauttanut sinut
tyttären velvollisuuksista. Vai, kyllä minä käsitän hänen aikeitaan! Ei
se ole hyväksi tekemisen halu, joka on hänet tänne tuonut, hänessä on
vaan se itsekäs toivo, että häntä täällä palveltaisiin ja
hoidettaisiin. Ei mikään mies voi ajan pitkään tulla toimeen ilman
naisen hellyyttä, kaikkein vähimmin semmoinen mies, joka on viettänyt
elämänsä paheissa ja himoissa. Minä sanon sinulle, ettei sinulla ole
vähääkään velvollisuutta semmoista isää kohtaan.
-- En tarkoittanutkaan sitä, Karin täti. Ei ne ole tyttären tunteet
jotka saattavat minua hänen luo, vaan se että hän on semmoinen kurja,
onneton olento. Tiedätkö, se on jotakin vastustamatonta tuo halu koko
hellyydellään antautua tuommoisen kärsivän olennon hoitoon, koettaa
saattaa häntä unhottamaan yksinäisyytensä ja tuskansa, saada
kiitollinen katse väsyneistä silmistä. Minä en ole varma siitä, mutta
minusta tuntuu, eitä _kärsimyksen_ ja _sääliväisyyden_ muodostamat
siteet ovat vielä lujempia ja pyhempiä kuin sukulaisuuden ja
myötätuntoisuuden. Ehkä olen väärässä, mutta siltä se tuntuu.
-- Haaveilija! -- lausui rouva Meilert hymyillen, mutta muuttui pian
taas vakavaksi. Sinä voisit toimittaa hänelle hyvän hoidon ryhtymästä
siihen itse. Kyllä minä pidän huolta siitä, että hän saa kaikki mitä
hän tarvitsee.
-- Kiitos, Karin täti, mutta ei siinä kylliksi. Luuletko, että hän
olisi tehnyt pitkän vaivaloisen matkan kotimahansa, yksin ja kuoleman
kourissa, jos hän ei olisi ikävöinyt muuta kuin pehmeää vuodetta ja
kunnollista hoitoa? Sitähän olisi voinut saada vaikka missä. Mutta
hänen sydämmensä pakotti häntä niiden kahden olennon luo, joissa
kentiesi vielä löytyisi hiukan hellyyttä häntä kohtaan. Kun minä
maantieltä nostan pienen madonkin, joka on kärryjen pyörän alle
joutumaisillaan, niin kuinka saattaisin käskeä pois luotani ensimmäistä
ihmisolentoa, joka on minun puoleeni kääntynyt?
Rouva Meilert istui kauan aikaa ääneti. Hän iloitsi Hannan
jalomielisyydestä, vaikka pelkäsi, että tämä tulisi turhaan tuhlatuksi.
Hän ei voinut uskoa mitään hyvää Hannan isästä; hän ei olisi tahtonut
mistään hinnasta nähdä Hannan pitemmän ajan kärsivän sen miehen
oikuista ja itsevaltaisuudesta, joilla tämä ennen oli vaimoansa
vainonnut. Mutta kuoleman läheisyys loi sovittavan varjonsa kaikkeen.
Rouva Meilert ymmärsi Hannan nykyisen innostuksen eikä hennonut riistää
häneltä sitä. Mutta hän päätti huolimatta vastenmielisyydestään käydä
Hannan isän luona ja ottaa selkoa niistä suhteista, joihin hänen
lemmikkinsä oli joutua.
Omaa ikäväänsä hän ei tällä hetkellä ajatellut, mutta Hanna teki sen.
-- Rakas täti, -- virkkoi hän ja suuteli hellästi rouva Meilertin
kättä, -- sinä olet tehnyt minulle niin paljon hyvää, ja nyt minä
kuitenkin tulen seuran pettäjäksi ensi kerralla kun voisin olla sinulle
joksikin iloksi. Mutta ymmärräthän syyni ja ethän suutu minuun.
-- Pitäisikö minun suuttua sinuun? -- Karin täti veti hänet hellästi
luokseen. -- Tuskin olisin luullut tässä "kovasydämmisessä" Hannassa
löytyvän niin paljon ihmisrakkautta.
-- Se on Bellan ansio, täti hyvä, ja sinun. Te kaksi olette tehneet
minut niin onnelliseksi, että minun täytyy rakastaa koko ihmiskuntaa.
Mutta eräs asia johtui nyt juuri mieleeni. Etkö tahtoisi, täti, -- oi
etkö tahtoisi ottaa Bellaa mukaan minun sijaan? Hänestä olisi sinulla
sekä iloa että hyötyä ja hänelle tekisi matkustaminen niin sanomattoman
hyvää. Hän on niin lempeäluonteinen ja hyvä ja samassa niin innostunut
kaikesta, että teille tulisi hyvin hauska yhdessä.
Rouva Meilert antoi hänen puhua ja kuunteli vaan hajamielisenä. Kun hän
ajatteli, että Hanna nyt tulisi kiinnitetyksi sairasvuoteesen, että
hänen täytyisi valvoa ja vaivata itseään, ehkä kokea sairaan
kärsimättömyyttä ja oikkuja, koski se häneen niin paljon, että hän vaan
sivumennen saattoi muistella omia pettyneitä toiveitaan. Mutta hän
ymmärsi, että se paljon lohduttaisi Hannaa, jos Bella saisi hänen
sijaansa matkustaa, ja hän vastasi sentähden niin iloisesti kuin
saattoi: -- no hyvä, minä otan Bellan mukaan enkä epäile, että meillä
tulee olemaan hauskaa. Koetamme tutkia ja katsella kaikkea sinuakin
varten ja kirjoitamme pitkiä kirjeitä usein. Koetan tuoda Bellan
takaisin terveenä ja punaposkisena.
Hanna puristi kiitollisena hänen kättään. -- Hauskaa tulee saada teiltä
kirjeitä. Mutta nyt täytyy minun kiireesti ilmoittaa uudet aikeemme.
Eihän hänellä ole kuin kolme päivää valmistusaikaa.
Palmfeltin perheessä herättivät Hannan uutiset suurta hämmästystä.
Ettäkö Hannan ei pitänytkään matkustaa! He eivät voineet saada sitä
päähänsä. Mutta kun he olivat kuulleet hänen syynsä, pitivät he ne ihan
luonnollisina. Bella yksin käsitti täydellisesti Hannan uhrin suuruuden
sillä hän tiesi, ettei Hanna rakastanut isäänsä. Vaan hän ymmärsi, että
se onni jonka Hanna tunsi, pakotti häntä rakkauteen ja itsensä
kieltämiseen. Ja hän oli niin iloinen Hannan jaloudesta, että melkein
unhotti ne kärsimykset, joihin se ehkä olisi syynä.
-- Oi, Hanna kulta, kuinka ihailen sinua! -- huudahti hän käärien
käsivartensa ystävänsä kaulaan.
-- Se on tarpeetonta, Bella! itse olisit ollut, ensimmäinen tekemään
samoin. Mutta tiedätkö mitä, me olemme tehneet suuremmoisen päätöksen
Karin täti ja minä. Arvaapa!
-- Mikäpä se olisi? -- arveli Bella. -- Ettäkö lykätä matka
toistaiseksi tietysti?
-- Ei ollenkaan. Olemme päättänet, että Karin tädin mukaan tulee
lähtemään eräs ... neiti Bella Donna... Ts ... hiljaa ... ei
minkäänlaista vastustamista! Olen puhunut sedälle ja tädille ja he ovat
suostuneet tuumaan. Ja sinulla ei ole mitään muuta tekemistä kuin
noudattaa viisaiden ihmisten neuvoa ja valmistua lauantakiin.
Bella näytti kovin hämmästyneeltä. Uutinen tuli niin äkkiä, ettei hän
heti voinut sitä sulattaa. -- _Minäkö_ matkustaisin Karin tädin kanssa?
-- _Minunko_ osaksi tulisi se, josta sinun täytyi luopua? Se on väärin
se, ja minä en lähde.
-- Sinä lähdet kuin lähdetkin, lapsi kulta, vakuutti Hanna tekeytyen
mahtavaksi. -- Karin täti tarvitsee sinua, ei hän voi matkustaa yksin.
Hän on käynyt liian surumieliseksi ja hän tarvitsee virkeää ja iloista
matkakumppania voidaksensa parantua. Sitä paitse täytyy hänen saada
hoitaa toista, se on niin hyvä keino alakuloisuutta vastaan. Siinä
suhteessa oletkin sinä paljon soveliaampi kuin minä. Karin täti aikoo
viipyä jonkun aikaa jossakin kylpylaitoksessa ja sitten mennä Italiaan.
Ajattele kuinka hyvää se tekisi sinulle kylpeä ja tulla _oikein_
terveeksi.
-- Kyllä, mutta kuinka minä _saatan_ mennä, kun sinä olet niin iloinnut
siitä matkasta? Tuntuu aivan kuin jos ryöstäisin sinulta jotakin. Ei,
Hanna, en saata lähteä.
-- Sinä teet minulle päinvastoin suuren ilon. Olisi ihan uusi ikävä
Karin tädille ja minulle, jos sinä et menisi. Lupaa, nyt, että lähdet,
vaikkapa vaan minun tähteni, Bella!
Bella oli samassa levoton ja iloinen. Hän huomasi, että tekisi sekä
Karin tädin että Hannan mieliksi, mutta toisaalta taas tuntui hänestä
ikävältä itsellensä omistaa se, josta Hannan oli täytynyt luopua.
Ajateltuansa tarkemmin asiaa ja saatuansa ystävällisen kirjeen Karin
tädiltä, päätti hän kuitenkin taipua muiden tahdon mukaan. Hän rakasti
Karin tätiä Hannan tähden ja tahtoi nyt mielellään palvella häntä
palkitakseen sitä ystävyyttä, jota Hannalle oli osoitettu.
Bellan kodissa tuli nyt aika kiire ja vanha Leena pyyhkieli salaa
silmiään ajatellessaan, että Bella tulisi olemaan poissa koko kesän.
Lulle ja Liisi alkoivat kiusata, että hekin pääsisivät mukaan ja Bellan
täytyi lohduttaa heitä lupauksella, että saisivat tulla saattamaan
laivalle ja heiluttaa nenäliinojaan sekä sitten hänen kotiin tultuansa
hakea jotakin hauskaa hänen matkalaukustaan.
Tutkinnon jälkeen iltapäivällä oli viides luokka kokoontunut
loppujuhlaan Kaisaniemeen. Huomispäivänä tulisi heidän erota monelle
eri haaralle ja he tahtoivat sentähden vielä kerta yhtyä iloisina
koulutoverina. Bella oli tietysti myös kutsuttu; hän kuului heidän
joukkoonsa, vaikka oli ollut koko vuoden poissa koulusta.
Muutamat opettajista ja opettajattarista olivat myös mukana. Niiden ja
oppilaiden väli oli viime aikoina ollut erittäin hyvä. Seurassa
vallitsi iloinen henki, johon kuitenkin sekaantui hiukan
surumielisyyttä; huolettomimmatkin tunsivat jonkummoista kaipausta, kun
ajattelivat, että kouluaika nyt oli loppunut ja että toverit nyt
viimeisen kerran olivat koossa. Mutta toisaalta taas houkutteli heitä
elämä ja vapaus, ja mielikuvitus loi tuhansia tuntemattomia iloja, ja
tuulentupia haamoitti rusopilvien takaa. Suurelle osalle niistä oli
tulevaisuus vaan samaa kuin vapaus läksyistä ja häiritsemättömät
aamu-unet, muutamilla vaan oli aavistus enenevästä edesvastauksesta,
joka heidän tietämättäkin karaisi heidän nuoria luonteitaan, mutta
kaikille esiintyi tulevaisuus niissä valoisissa väreissä, joita ei luo
mikään muu kuin nuoruuden usko ja rikkaat toiveet.
Verannalla tarjottiin kahvia ja limonaadia ja eräs opettajista piti
tavanmukaisen jäähyväispuheen eroaville oppilaille. Sitten hajosivat he
pieniin ryhmiin yhtyäksensä sitten jälleen, jolloin Hanna Rapen piti
esiintuoda luokan jäähyväiset opettajille.
Vapaamuurarin haudan luo oli vähäinen joukko kokoontunut. Ne olivat ne,
jotka enimmin olivat olleet yhdessä ja nyt raskaimmin tunsivat
eronhetken katkeruuden. Bertha Eriksson oli ottanut itselleen vaikean
tehtävän, pitää seuraa iloisella entisellä tuulella ja Hanna auttoi
häntä uskollisesti. Vaan ei se tahtonut oikein käydä päinsä. Aina
välistä katosi joku tytöistä ja palasi punaisin silmin. Bella nyyhkytti
auttamattomasti; viimeisten päivien tapaukset olivat olleet niin
monenlaisia ja hän oli vieläkin heikko taudin jälkeen. Ajatus, että
hänen nyt täytyisi tovereistaan erota, oli liian raskas kantaa,
väsyneenä kuin oli päivän puuhasta, matkatavaroiden järjestämisestä ja
kiireestä.
Bertha taputti häntä selkään ja sanoi äidillisesti: -- No, no, no!
Tässä on sinulle nenäliinani, siksi aikaa kun väännän omasi kuivaksi.
Elä hukuta meitä kyyneleihin, rakas Bella, jo alkavat jalat kastua!
Bellan täytyi hymyillä ja koettikin hillitä itseään niin hyvin kuin
vaan saattoi. Nyt kääntyi puhe ulkomaan matkaan. -- Tuhat ja yksi yötä!
mikä onnen lapsi sinä miekkoinen olet, -- huudahti Bertha ja oli
vääntelevinään kateuden tuskista. -- Toivon, että joskus ajattelet
meitä poloisia täällä kotona ja muistat tuoda sopivia lahjoja,
esimerkiksi...
-- Niin mitähän tahtoisit? -- keskeytti Bella naurahtaen kesken
itkuansa. -- Elävän kilpikonnan, villihärän vai kameelinhännän?
-- Ohoh! Elä kiusaa minua niin suuria tahtomaan. Minä tyytyisin
hiuskarvaan paavin parrasta tai ... lieraan Garibaldin haudasta.
-- Minä olen kauan toivonut itselleni mosaikkimedaljongin, -- sanoi
Alma.
-- Tulevan sulhasesi valokuvaa varten tietysti?
-- Vaikkapa niinkin!
-- Ja minä tahtoisin oliivin siemenen, -- sanoi Lilli, -- olen kuullut
paljon puhuttavan niistä kauniista oliivipuista. Sopiihan nyt semmoinen
matkalaukkuusi.
-- Siinä tapauksessa sen pitää olla kirkontornin kokoinen, -- nauroi
Verna Sommar, joka oli yhtynyt heihin.
-- Minulle voit tuoda tynnyrin tuoreita viinirypäleitä, niin kutsun
minä koko luokan _syömään_ sinun maljaasi.
-- Kiitos sinulle, Bibbi, että ajattelet vaatimattomia ystäviäsi. -- Ja
Bertha nipisti häntä varpaasen niin, että hän huusi. -- Minä sitten sen
sijaan lainaan sinulle muistikirjani sen kuivatun lieran kanssa.
Anna Berg meni istumaan Hannan viereen. -- Etkö ole hyvin pahoillasi
kuitenkin, kun et pääse lähtemään? -- kysäsi hän enemmän ystävällisesti
kuin hienotunteisesti.
-- Elä tee omantunnon kysymyksiä! -- vastasi Hanna välttäen. -- Kai
minun vuoroni tulee toinen kerta.
Hän koetti olla niin iloinen kuin vaan saattoi, ettei kukaan huomaisi
sitä sanomatonta kaipausta, jonka hän tunsi kun matkasta oli puhe.
Onneksi kääntyi keskustelu muihin esineihin.
-- Minä varmaankin tulen jonkun ajan eteenpäin kiipeämään koulun
portaita ylös kello 8 vanhan tavan mukaan, -- sanoi Bertha. Minun on
aina niin vaikea luopua vanhoista hyvistä tavoista. Mimmoisia nekin
anturat lienevät, jotka ensivuonna tulevat meidän jälkiämme kulkemaan
viidennellä luokalla.
-- Minä tunnen muutamia, ei ne ole niinkään hulluja, -- keskeytti
Bibbi.
-- Bella saapi antaa meidän aatteemme perinnöksi uudelle luokallensa,
-- sanoi Hanna ystävällisesti kehoittaen Bellalle. -- Jos maanlaji vaan
on hyvää, voi monta siementä itää lyhyessä ajassa.
-- Kylvä nyt sitten ensin anti-krinoliinin ja anti-kureuuman siemeniä,
-- pyysi Bertha. Minä en tarvinnut kuin yhden päivän, ennenkuin ne
minussa itivät. Mutta sano jotakin muutakin, Hanna!
-- Löytyyhän niitä tärkeämpiäkin periaatteita kuin ne, jotka koskevat
vaatetusta, -- arveli Verna Sommar, -- ja niitä toivon Bellan ensiksi
kylvävän.
Hanna nyykäytti päätään. -- _Totuutta_ ennen kaikkea. Totuutta Jumalaa
kohtaan, ihmisiä ja itseämme kohtaan. Ja sitten lujuutta, semmoista,
joka järkähtämättä pysyy siinä, mitä me oikeana pidämme, antamatta
kenenkään mielipiteitten meitä häiritä.
Hanna vaikeni. Hän ei tahtonut mielellään moraalia saarnata, mutta
tyttöjen silmät pyysivät innokkaasti enempää.