samassa kulki ohitse ja pisti päänsä keskelle tyttöparvea.
-- Hiljaa! -- varoitti yksi joukosta salaperäisesti. -- Me puhumme
Hanna Rapen urotyöstä, kun meni ravintolaan ja joi siellä punssia.
-- Mitä, mitä, mi-tä moskaa te nyt taas olette toisillenne uskotelleet?
-- huudahti Bertha, joka ei ollut sen koommin ajatellut koko juttua. --
Hannako punssia joisi! No, yhtä pian minä mustetta ammennan itseeni.
Kyllä ymmärrän. Juttua on näppärästi sievistelty. Antakaa minun kertoa,
miten se oikeastaan oli, koska itse olin mukana.
-- Olitko mukana? -- Tytöt vetäytyivät hiukan taaksepäin.
-- Niinpä niin, "ursäkta", minä seisoin kadulla. -- Ja Bertha kertoi
koko tapauksen.
-- Oletko ihan varma siitä, että hän paikalla tuli ulos jälleen? --
keskeytti eräs tyttö. -- Onhan se voinut olla joku muu.
Bertha näytti epävarmalta. -- Minusta hän _näytti_ ihan Hannalta, --
vastasi hän vitkaan.
-- Niin, _näyttää_ ja _tietää_ ei ole sama asia...
-- Kaikessa tapauksessa, tytöt, voin minä panna pääni panttiin, ettei
Hanna ole tehnyt mitään, jota voi vääräksi sanoa, vaikka hän on voinut
käyttäytyä varomattomasti. Ja sehän oli vaan sen tähden, että hän saisi
tuon kurjan Valterin pois huonojen toverien seurasta, kun hän hetkeksi
pistihe sisään. Se oli reippaasti tehty, ja minä kunnioitan häntä,
vaikkei minulla itselläni olisi ollut rohkeutta tehdä samaa.
Berthan puolustuspuhe vaikutti muutamiin tovereihin, jotka olivat
taipuvaiset näkemään Hannan käytöstä paraimmassa valossa. Mutta monet
pintapuoliset, juoruavat, ajattelemattomat toverit pitivät sitä vääränä
ja sopimattomana. He osoittivat Hannalle selvään, etteivät häntä
hyväksyneet ja luokalla vallitsi hyvin ikävä mielentila. Nekin, joiden
olisi pitänyt häntä paremmin tuntea, olivat hämmästyneet ja epävarmat
siitä, kuinka heidän piti hänen käytöstään selittää, sekä välttivät
häntä niin paljon kuin voivat.
Hanna ei voinut olla huomaamatta kaikkea tätä ja vasten hänen tahtoansa
koski se häneen. Hän olisi tahtonut tyytyä vaan omantuntonsa
todistukseen, mutta huomasi haluavansa myöskin toverien kunnioitusta.
Hän tunsi, että he johonkin määrin olivat häntä turmelleet.
Suurena lohdutuksena oli kyllä, että Bella, Verna Sommar, Karin
täti ja pari luokkatoveria olivat hyväksyneet hänen tekonsa, ja hän
koetti olla huolimatta muista. Ei hän ollut yhtäkään sanaa lausunut
puolustuksekseen, ja mitäpä varten hän sitä tekisi, puhuihan asia itse
puolestaan.
-- No, tämähän on ihan mahdotonta kärsiä! -- huudahti Bertha eräänä
päivänä, kun hän kuohuen innostuksesta ja harmista kiiruhti Hannan luo,
joka istui yksin luokalla. -- Etkö voi puhua, ihminen, ja puhdistaa
mainettasi? Olen saarnannut kuuroille korville. Tietysti he hyvin vähän
luottavat _minun_ arvosteluuni. Minä luulen myöskin, että eräältä
taholta koetetaan murtaa sinun vaikutustasi ja muutamat "meikäläisistä"
ovat pysyneet ihan puolueettomina. Jos vaan et puhu, niin ... on
holhojavirkasi luokalla mennyttä kalua...
-- En ole koskaan mitään holhojavirkaa tahtonut, -- virkkoi Hanna ja
nousi samassa kiivaasti. -- En ainakaan _itsetietoisesti_, -- lisäsi
hän puoliääneen, ja hänen poskensa lensivät punaisiksi. -- Minkätähden
puhuisin? Elleivät huoli sinun sanoistasi, kuinka uskoisivat minua, kun
täytyy puhua omasta puolestani? Ei, anna minun olla rauhassa. Kohtahan
lukukausi loppuu, ja sitten ette tarvitse minua enää nähdä.
-- No, jos aiot antaa tämän kestää vielä nämä neljä viikkoa, niin minä
en tahdo enää tietää koko asiasta. Minä en voi kärsiä näitä happamia
"miiniä" ja äänetöntä nureksimista päivä toisensa perästä. Kunnon riita
olisi minusta mieluisempi. Ja vielä yksi asia, Hanna. Jos sinä et
puolusta itseäsi, niin pelkään minä, että muutamat, en sano kutka,
koettavat saada sinut erotetuksi.
Hanna kävi ihan kalpeaksi, -- tätä ei ollut hän ajatellut. Vaan samassa
heräsi myös hänen entinen uhkamielisyytensä, ja hän huudahti
katkerasti: -- Saatte olla huoleti! Ennenkuin annan asian mennä niin
pitkälle, eroan minä vapaaehtoisesti, -- vaikka huomispäivänä...
-- Elä ole hullu, Hanna, eläkä anna aihetta uusiin juttuihin. Ajattele,
kuinka tärkeä sinulle on saada hyvä päästötodistus! Oletpa kaikkein
hulluin raivopää, minkä koskaan olen nähnyt. Kun muutamilla sanoilla
voisi kaikki parantaa!...
-- Ole hiljaa, en aio kerjätä teidän kunnioitustanne! -- Ja Hanna meni
tiehensä; hänen poskensa hehkuivat harmista ja nöyryytyksestä.
Bella ei ollut nähnyt Hannaa kahteen päivään ja alkoi käydä
levottomaksi. -- Parasta, että pistäydyt häntä katsomassa, Pentti, --
ehkä hän on kipeä.
Pentti meni ja löysi Hannan niinkuin tavallisesti kirjojensa äärestä.
Hän näki, että Hannan silmät olivat punaisina itkusta, mutta ei ollut
mitään huomaavinaan.
-- Bella käski sanoa terveisiä, että olet epäkohtelias, kun et ole
kahteen päivään näyttänyt silmiäsi, -- sanoi hän leikillisesti. -- Tule
pois nyt, minäkin tahtoisin mielelläni kuulla, mitä sinulla on
sanomista uudesta ainekirjoituksestani.
-- Saatanhan tulla. Mene sinä edeltä. -- Hanna vältti hänen katsettaan,
mutta ääni kuului ihan tavalliselta.
Kuinka hyvältä tuntui näiden viimeisten päivien sisällisten taistelujen
perästä taas istua Bellan luona, kuunnella hänen herttaista puhettaan
ja unhottaa kaikki vastoinkäymiset. Hanna olisi mieluummin ollut
puhumatta itsestään, mutta Bellan silmät osoittivat niin paljon hellää
uteliaisuutta, että hänen murheensa tunki esille. Hän peitti kasvonsa
käsillään ja kuiskasi Bellan polveen nojaten: -- Bella, minä tulen
eroamaan koulusta näinä päivinä.
-- Oi, Hanna kulta, ethän! Sitä et saa! Onko se tuon juoruamisen
tähden?
-- Minun käytöstäni pidetään sopimattomana ja arvellaan minun
vahingoittaneeni koulun mainetta. En _voi_ enää jäädä oppilaaksi.
Äänettömyys vallitsi jonkun aikaa. Bella koetti käsittää Hannan
ajatuksen juoksua, ennenkuin hän antaisi hänelle neuvoa. Hän ymmärsi,
kuinka vaikealta Hannasta tuntuisi jäädä, kun luokka piti häntä
pahennuksena. Vaan samassa tuntui hänestä kovin surkealta, että Hannan
täytyisi erota ja jäädä ilman päästötodistusta, kun hän ei ollut mitään
pahaa tehnyt ja syynä kaikkeen oli vaan pintapuolinen ja kurja käsitys
hänen käytöstavastaan.
Bertha oli edellisenä päivänä käynyt Bellan luona ja täynnä
kapinallista ja pahaa mieltä kertonut tovereistaan sekä pelostaan, että
Hanna erotettaisiin.
-- Se on vaan se marakatti, Jenny, joka on sen kaiken toimeenpanija, --
sanoi hän vihaisena. Hän on juoninut siitä "papalle ja mammalle" ja nyt
ovat nämä uhanneet ottaa hänet pois koulusta, jos ei niin vaarallista
toveria, kuin Hannaa, eroteta. Nyt ollaan pahemmassa kuin pulassa, kun
ei Hanna alenna itseään yhtäkään sanaa sanomaan puolustuksekseen, ja
kun sinäkin olet poissa, joka ennen saatoit noita kunnottomia järkeen.
Bella ei voinut millään tavalla uskoa, että moinen meteli oli syntynyt
siitä yksinkertaisesta asiasta, että Hanna oli tehnyt velvollisuutensa.
Hän koetti rauhoittaa Berthaa ja lupasi puhutella Hannaa.
Nyt silitti hän hiljaa Hannan päätä. -- Hanna kulta, sinä _et_ eroa.
Asia ei kannata niin suurta uhrausta ja saadaan kyllä autetuksi
toisellakin tavalla. Minkätähden et ole itseäsi puolustanut? Olethan
sinä kelpo asianajaja! --
-- Ketä vastaan minä itseäni puolustaisin? -- kysäsi Hanna kiivaasti.
-- Kukaan ei ole minua syyttänyt. Se on juuri se hiljainen, hiipivä
panetteleminen, jota vastaan ei voi puolustaida, joka ajaa minut pois.
Suora syytös olisi tuhat kertaa parempi kuin tämmöinen äänetön moite.
-- Ja sinäkö väistyisit halvan, perättömän panettelemisen tähden? Ei,
Hanna, se ei olisi sinun tapaistasi, se olisi miltei pelkurimaisuutta.
Olethan minulle aina teroittanut, että sen, joka pysyy oikeudessa ja
totuudessa, täytyy kulkea tietänsä eteenpäin pää pystyssä. Ja nyt sinä
vetäytymällä pois olisit itse valmis luulettelemaan heille, että olet
käyttäytynyt pahasti.
-- Mutta mitä _voin_ minä tehdä, ystävä hyvä? -- kysyi Hanna
mielenliikutuksessa. -- _Jos_ minut erotetaan? Parempi on itse lähteä,
kuin saada ero täältä.
-- Siitä saat olla ihan huoleti, ei se tapahdu. Minulla on eräs
aikomus, mutta en sitä vielä kerro. Lupaa minulle, ettet ryhdy
mihinkään kypsymättömään toimeen, vaan luotat minuun.
Hanna painoi hänen kätensä silmilleen ja huulilleen. -- Sinä olet
_ystäväni_ ja sinuun minä luotan. Koetan malttaa mieltäni sinun
tähtesi.
Koulun johtokunnassa ja opettajien kesken oli useita kertoja ollut puhe
Hannan eroittamisesta. Siinä muodossa, kuin juttu oli heille esiin
tuotu, se tietysti herätti yleistä paheksumista. Päätettiin tutkia
Hannaa yksityisesti ja sitten julistaa hänelle, että hän oli koulusta
erotettu.
Kaikki olivat pahoillaan hänen puolestaan, koska tyttö tähän saakka ei
ollut koskaan antanut syytä moitteesen, vaan päinvastoin oli koulun
etevimpiä oppilaita. Mutta koulun maine vaati muka, että oppilas, joka
siihen määrin oli sääntöjä rikkonut, suoraa päätä lähetettäisiin pois.
Ennenkuin kokous tällä kertaa loppui, saapui siihen Verna Sommar ja
pyysi sananvuoroa. Hän oli, varmana siitä että Hannan rikosta oli
liioteltu, äsken puhutellut häntä itseään ja saanut häneltä avonaisen
ja tarkan kertomuksen koko tapahtumasta. Hän oli sitten tavannut nuoren
Hagenin, joka kertoi asian yhtäpitävästi, joten ei enää ollut
epäilyksen syytä. Vihdoin oli hän käynyt kysymyksessä olevassa
ravintolassa, ja siellä oli hänelle vakuutettu, ettei mikään nuori
nainen sinä iltana ollut siellä mitään nauttinut.
Verna kertoi nyt kokouksessa tapauksen semmoisena, kuin hän oli sen
Hannalta ja Valterilta kuullut.
-- Minun mielipiteeni mukaan, -- lopetti hän, -- ansaitsee Hanna Rappe
kunnioitustamme ja kiitostamme siitä, että hän, itsensä unhottaen,
koetti ojentaa horjuvalle lähimmäiselle auttavaa kättään.
Nolo hiljaisuus syntyi. Aikaa vaadittiin, ennenkuin mielet voivat
kääntyä Hannan puolelle. Jotkut nuoremmista pyysivät sitten, että
päätös peruutettaisiin, koska se perustui vääriin huhuihin.
Mutta vanhemmat ja varovaisemmat arvelivat, että huhu oli jo päässyt
niin leviämään, ettei sitä enää voisi saada vaikenemaan eikä
todistuksillakaan tyhjäksi tehdä. Koulun maine oli vaarassa, jos se ei
erottanut yleisesti syytettyä oppilasta.
Nuoremmat opettajat ja opettajattaret väittivät kiivaasti tätä
käsitystä vastaan. -- Eihän mahtane olla aikomus, -- kysyivät he, --
että koulu väärän huhun tähden uhraa yhden paraimmista oppilaistaan?
-- Onpa ikävä kyllä välistä täytymys uhrata _yhden_ sitä varten, että
muut jäisivät, -- lausui yksi vanhemmista opettajista.
-- Jos tätä periaatetta aiotaan noudattaa nyt ja vastedeskin, niin
pyydän minä heti saada virkaeron, -- huudahti Verna Sommar tavattoman
kiivaasti.
Nuoremmat opettajat pitivät hänen puoltansa ja johtokunta huomasi
itsensä pakotetuksi joko luopumaan yhdestä paraimmista opettajistaan
tai sallia Hanna Rappen jäädä kouluun.
Uusi kokous määrättiin seuraavaksi illaksi, jolloin jokainen olisi
ennättänyt vakaantua mielipiteessään.
-- Minun ei ainakaan tarvitse missään vakaantua, -- virkkoi Verna
Sommar. -- Minun täytyy joko tehdä vääryyttä tai hakea toinen paikka.
Ei ole vaikea valita.
Kun viides luokka seuraavana päivänä tuli voimisteluun, huomasi se
opettajansa tavattoman vakavaksi ja hajamieliseksi. Hän johti
harjoituksia, antoi käskyjä ja neuvoja kuin muulloinkin, mutta teki
kaikki miltei koneentapaisesti, ja helppo oli nähdä, että hänen
ajatuksensa olivat kaukana. Pari kertaa unhotti hän antaa tavallisia
merkkejä tai nimitti liikkeitä väärillä nimityksillä.
Ei hennonut kuitenkaan kukaan nauraa. Päinvastoin tarttui hänen
alakuloisuutensa koko tuohon hilpeään joukkoon ja tunti kului hiljaa ja
ilman elämää.
Kun se oli loppunut ja Hanna Rappe ensimmäisten joukossa mennyt pois,
kutsui Verna Sommar vielä kerta kokoon kaikki muut, hänellä oli heille
sanomista.
-- Tahdoin kysyä teiltä, tytöt, -- virkkoi hän ja hänen äänensä kaikui
kuin kenraalin, joka tutkii joukkojaan, -- tahdoin kysyä, tiedättekö ja
hyväksyttekö sen, että yksi paraimmista tovereistamme on joutunut mitä
kehnoimman epäluulon alaiseksi, tullut huonosti kohdelluksi ja yleisen
juorun esineeksi, sekä nyt on vähällä tulla erotetuksi koulusta? Te
tiedätte kaikki, ketä tarkoitan...
Tytöt olivat ääneti. Muutamat olivat hämillään, toiset näyttivät aivan
välinpitämättömiltä, niinkuin asia ei olisi vähääkään heihin koskenut.
-- En ainakaan _minä_ sitä hyväksy, -- kuultiin äkkiä Berthan lausuvan.
-- Enkä minä, -- virkkoivat muutamat epävarmat äänet joukosta.
Jenny väänteli itseään hiukan hermostuneena:
-- Eihän se ole kummaa, että sivistyneistä kodeista lähteneet tytöt
vetäytyvät pois semmoisen seurasta, joka...
-- Tiedän, mitä aiot sanoa, -- keskeytti häntä Verna harmistuneena, --
mutta sinä olet väärässä, niinkuin kaikki muutkin. Tietäkää tytöt, että
kaikki se paha, mikä kerrotaan Hannasta, on paljasta panettelemista,
olen itse ollut tilaisuudessa ottamaan asiasta selkoa.
Tytöt tunkeutuivat hänen ympärilleen ja hän kertoi kaiken sen, minkä
oli kuullut Hannalta itseltään, Valterilta sekä ravintolan
palvelijoilta.
Häntä keskeyttivät innokkaat huudahdukset, niinkuin: -- mitä minä olen
koko ajan sanonut?... Niin, mutta minä olen _aivan_ varmalta taholta
kuullut ... kulta Hanna raukka!... Hyi, kuinka ilkeitä me olemme
olleet... j.n.e.
-- Sanokaa minulle, -- jatkoi Verna Sommar, -- onko hän koskaan
rikkonut lupaustaan? Eikö hän aina ole kehoittanut teitä hyvään ja
oikeaan? Ja kuinka te palkitsette häntä? Epäluulolla, jonka täytyy
syvästi häntä loukata ja tylyydellä, joka osoittaa huonoa käsitystä
kumppanuuden velvollisuuksista. Te olette käyttäytyneet rumasti tytöt,
ja nyt vaatii teidän kunniantuntonne, että koetatte tehdä pahan
hyväksi. Osoittakaa nyt Hannalle, että te uskotte häntä ja pidätte
häntä entisessä arvossa; se ilahduttaisi häntä enimmin.
Nyt syntyi melu semmoinen, että talo oli vähällä kumoon kaatua. Tytöt
puhuivat kaikki yhtaikaa ja jokainen koetti voittaa toiset. -- Kuinka
hauskaa, että Hanna on syytön! -- huusi Bibbi ja pyörähytti Aina
Bergia. -- Olen koko ajan uskonut, ettei hänessä ollut syytä, --
virkkoi Lilli, unhottaen kerrassaan, että hän oli tarkasti välttänyt
Hannaa.
-- Se olisi sopinut niin hyvin hänen poikamaisuuteensa yleensä, jos hän
olisi maistellut punssia poikain kanssa, -- keskeytti Jenny, vielä
epäluulon vallassa. -- Ja minä kuulin _aivan_ varmalta taholta...
-- Että olet kana, joka paikalla uskoo ensimmäistä tuhmaa huhua, --
pisteli Bertha siihen. -- Olenhan minä yötä päivää teille saarnannut,
että kaikki oli sulaa valhetta, mutta te ette ole uskoneet.
-- Olen kai minä uskonut, -- kuului ääni joukosta. -- Ja minä myös ...
ja minä. -- Kaikki tahtoivat nyt välttämättömästä todistaa, että he
"todellakin itse asiassa olivat uskoneet Hannaa syyttömäksi, mutta kun
sitä ei voitu todistaa, niin..."
-- No, näen, että te kadutte tylyyttänne, -- keskeytti Verna
Sommar, joka puoleksi surullisella hymyllä oli kuunnellut heidän
sanakiistaansa. -- Menkää nyt puhumaan Hannalle. Hän on alakuloinen ja
syvästi loukattu...
-- Mennään, mennään, -- huusivat tytöt. -- Ei ole kummaa, jos hän on
suuttunut!...
-- Hän on rohkea, alttiiksi antava ja totuutta harrastava, -- jatkoi
Verna Sommar -- hänellä on sydän paikoillaan. Minkä hän teki, sitä ei
olisi tehnyt kukaan meistä.
-- Ei tietysti, kukapa tahtoisi mennä _ravintolaan_? -- huudahti eräs
tytöistä ja näytti loukkautuneelta.
-- Hyvä, mutta ajattelepa, jos sinun pikku veljesi sattuisi
palavaan taloon. Etkö koettaisi häntä pelastaa, vaikka vaatteesi
nokeutuisivatkin? Se on pelkuri, joka vaaran hetkenä ajattelee itseään
ensi sijassa. Hanna Rappe on näyttänyt meille, kuinka meidän tulee
menetellä.
Tytöt hälisivät, iloisina, noloina ja katuvaisina. Hanna esiintyi
heille jälleen entisessä rehellisyydessään, eivätkä he nyt voineet
käsittää, kuinka olivat saattaneet hänestä luulla mitään ala-arvoista.
-- Ei häntä saa koulusta erottaa, -- lausui yksi päättäväisesti.
-- Jos hän erotetaan, niin eroan minäkin, -- uhkasi toinen.
-- Niin teemme mekin, -- kuului usealta taholta. -- Mennäänpä
johtajattaren luo puhumaan Hannan puolesta!
Tähän ehdotukseen yhtyi kolme neljättä osaa luokkaa. Muut tahtoivat
pysyä puolueettomina. He häpesivät niin pikaista mielenmuuttamista ja
muutamat heistä eivät vieläkään voineet epäluuloaan voittaa.
Mutta enemmistö meni, Alman ja Berthan johdolla, innostuneina ja
hehkuvina taistelunhalusta, puolustamaan äsken sorrettua toveriaan.
Johtokunnan kokous jälkeen puolen päivän ei kestänyt kauan. Useimmat
puolustivat Hannan jäämistä; ainoastaan pari henkilöä puhui siitä
vaarasta, minkä tämä voisi koululle saattaa. Viidennen luokan käynti
johtajattaren luona otettiin myös lukuun. Peljättiin, että koska
mielipide hänen suhteensa nyt oli äkkiä kääntynyt, voisi hänen
erottamisensa synnyttää ankaraa moitetta.
Enemmän hyväntahtoinen kuin hienotunteinen oli se vastaanotto, joka
Hannalle suotiin, kun hän seuraavana aamuna tuli koululle. Koko luokka
oli kokoutunut etehiseen ja tervehti häntä kaikuvalla "hurraa" huudolla.
Ja ennenkuin hän aavisti mitään, oli hänet nostettu tuolille, jota
sitten kannettiin ympäri huonetta.
Hanna tuli kuitenkin tästä kunnioituksesta enemmän alakuloiseksi kuin
iloiseksi. Kuinka saattoi hän luottaa tunteihin, jotka yhtenä päivänä
kuohuivat luulevaisuutta ja moitetta, toisena taas saattoivat
eläköönhuutoihin? Hän ei ensin ollenkaan käsittänyt, kuinka tämä käänne
oli tapahtunut, mutta huomattuaan ovessa Verna Sommarin iloiset silmät
alkoi hän aavistaa asian kulkua.
_Semmoinenko_ siis oli hänen luokkansa ja ehkä tytöt yleensä? Yhtä
valmiit heittämään kivellä epäluulon alaista toveria, kuin sovittamaan
tuskaa liioitettua ystävyyttä osoittamalla.
Tätä ajatellessa tuli hän pahalle tuulelle huolimatta kaikista
ystävyyden osoituksista ja toivoi pääsevänsä johonkin nurkkaan
ajatuksiaan selvittämään. Mutta toverit pyörivät hänen ympärillään
kysyen, selittäen, anteeksi pyytäen, niin että hän ei päässyt rauhassa
ajattelemaan, ennenkuin omassa pienessä kamarissaan.
Enimmin kaikista koski häneen se, että Valter Hagen siitä illasta
saakka kerrassaan vältti kaikkea "vaikutusta". Hanna ei ollut häntä
ollenkaan nähnyt eikä Pentinkään koskaan onnistunut tavata häntä
kotona. Koulussa taas pysyi hän erillään niin paljon kuin mahdollista,
ja kun Pentti ystävällisesti kutsui häntä luonaan käymään vastasi hän
verukkeilla. Tietysti oli huhu Hannan niin kutsutusta "ristiretkestä"
tullut lyseoonkin, ja Valter sai kärsiä paljon pilkkaa tovereiltaan.
Täten poistui hänestä kerrassaan se häpeän tunne, jonka Hannan sanat
olivat herättäneet, ja hän koetti paraimmalla taidollaan pelastaa
kunniaansa sillä väärällä miehuudella, jolla niin usein peitetään
rehellistä katumusta.
Hanna ymmärsi nyt menetelleensä väärin; kun asia kerran oli tullut
julkiseksi, ei se saavuttanut tarkoitustaan. Kuitenkaan ei hän voinut
tekoansa katua, hän oli tuona iltana noudattanut omantuntonsa ankaraa
käskyä eikä olisi saanut rauhaa, jos ei olisi sitä totellut.
Mitä hän muuten huoli Valter Hagenista? Ei enemmän kuin mistään muusta
hädässä olevasta ihmisparasta. Mutta saattoiko hän mennä äkkijyrkän
rinteen ohitse, jossa jokin kukka oli juurtunut vierivään hiekkaan ja
joutumaisillaan poishuuhdotuksi ensimmäisellä rankkasateella,
koettamatta istuttaa sitä turvallisempaan paikkaan? Hänestä tuntui,
että se rakkaus ja toimintahalu, jonka hän tunsi kasvavan itsessään,
tällä alalla tulisi paraiten käytetyksi. Että hän paraiten voisi antaa
roponsa ihmiskunnan suureen kasvatustaisteluun, jos hän tulisi
tuommoisten kodittomien, hyljättyjen poikaraukkojen hyväksi
kumppaniksi...
Mutta nyt ei ollut aikaa moisiin ajatuksiin, tutkinto lähestyi ja
päästötodistus. Hän luki tulisella innolla nämä viimeiset viikot. Hän
tunsi sielunsa niin nälkäiseksi, ikäänkuin ei mikään voisi sitä
tyydyttää. Olihan koulu vaan ensimmäinen askel. Monta oli niitä vielä,
-- monta, ennenkuin hän saavuttaisi päämääränsä. Jos hän edes koskaan
tietäisi sen saavuttaneensa!
Ulkomaanmatka Karin tädin seurassa tuntui hänestä paljon lupaavalta;
sen piti avata hänelle tien koko maailman viisauden aarteille. Heidän
oli määrä matkustaa Kreikkaan ja Roomaan, Pompejiin ja Vesuviolle,
Neapeliin ja Korsikaan. Hän ajatteli tätä kaikkea niin suurella
ikävöimisellä, että se melkein jakoi hänet kahtia. Toinen osa
kuljeskeli Pompejin raunioilla, toinen kulutti päivän toisensa perästä
noita hyvin tunnetuita koulun portaita. Hän piti itseänsä itsekkäänä,
kun saattoi olla niin iloinen. Eihän Bella saisi tästä kaikesta
nauttia, ja moni muu, joka paremmin kuin hän olisi tarvinnut tätä
virkistystä, saisi ilman lepoa jatkaa yksitoikkoista työtään. Oi jospa
hän olisi saattanut heittää tuon avaran maailman portit seljälleen
kaikille väsyneille ja sairaille, köyhille ja ikävöiville, joilla
tuskin oli aavistusta maailmasta ja ihmisyydestä oman neljän seinänsä
ulkopuolella!
Hän ei tullut ajatelleeksikaan, ettei hän olisi kylliksi kypsynyt
ottamaan vastaan kaikkea, mitä semmoinen matka tarjoo. Kukapa
lieneekään niin vahva ja rikas, niin rajaton ja kaikkeen mahdollinen
kuin juuri 18 vuotta täyttänyt?
Karin tätikin oli ruvennut tuota matkaa ikävöimään. Hän alkoi nuortua,
hänen väsynyt henkensä antautui ilolla ajattelemaan tätä uutta suhdetta
Hannaan, niinkuin sairas kiinnittää mielensä uuteen lääkkeesen. Tämän
nuoren, virkeän, tietoja ikävöivän ihmislapsen kanssa matkustaminen
parantaisi hänen sairasta mieltään ja herättäisi hänet uuteen eloon.
Lähtöpäivä oli määrätty ensi päiväksi Kesäkuuta. Edellisenä päivänä
piti koulun loppua ja Pentin ylioppilastutkinnon tapahtua. Seuraavana
päivänä piti Bellan omaistensa kanssa muuttaa Fågelvikiin ja myöhemmin
mennä Hankoniemeen kylpemään. Uusia voimia tarvittiin ensi vuodeksi,
jolloin hänen vielä tulisi koulussa olla, ja ikävällä ajatteli hän,
että kaikki entiset toverit silloin olisivat poissa.
Nämä olivat sillä välin hyvin innoissaan Hannan kesätuumista ja pitivät
häntä onnellisimpana olentona taivaan alla. He antoivat hänelle kosolta
hyviä neuvoja ja olivat suuresti huvitetut hänen matkapuvuistaan.
Hanna nauroi ja antoi heidän puhua. Mutta kun matkapuku tuotiin kotiin
ja oli koetettava huomasivat he, että hukkaan olivat menneet hyvät
humalat, sillä Hanna ei ollut vähääkään luopunut siitä ankarasta
yksinkertaisuudesta, jossa hän oli päättänyt pysyä.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä Toukokuussa istui Hanna yksin huoneessansa
ahkerasti kirjoitellen kirjeitä. Hän tahtoi ilmoittaa postimestarin
rouvalle ja pappilan neideille matkastaan ja samassa lähettää muutamia
riviä sekä sievän muistikortin pienelle kyyryselkäiselle ystävälleen.
Ikkuna oli auki ja pihalla kasvava, vasta auennut koivu levitti ihanaa
tuoksua huoneesen. Hanna hengitti sitä ahneesti; se toi hänelle
tervehdyksen uudestaan heränneestä virkeästä elämästä ja samassa
kotiseudun jäähyväiset, jotka tuntuivat hiukan surkeilta.
Palvelustyttö astui sisälle ja ilmoitti, että eräs herra kysyi neiti
Rappea. Hanna ei tahtonut emäntäänsä vaivata ja päätti sentähden ottaa
vieraan vastaan omassa huoneessaan, ihmetellen, mitä asiaa hänellä
saattoi olla.
Pitkä, keski-ikäinen herra astui sisälle. Hän näytti äskettäin nousseen
sairasvuoteelta; silmät olivat kuopalla, hän hengitti lyhyesti ja
käveli vaivaloisesti.