olemme _ensi sijassa_ ihmisiä ja _sitten vasta_ naisia; vaikka niin
mielellään tahdotaan meille uskotella päinvastoin. Ymmärrättekö minua?
Minä vihaan käsitteitä: miehiset ja naiselliset ominaisuudet. Jokaisen
ihmisen oikeus on olla totuutta harrastava, jalomielinen, hyvä ja
alttiiksi antava, huolimatta siitä onko hän mies vai nainen. Ja meidän
asemamme tässä maailmassa riippuu niistä lahjoista, jotka Jumala on
meille antanut eikä aikakausien vaihtelevista mielipiteistä. Miksi
tyttö kelpaa, siksi hänen pitää päästä yhtä hyvin kuin pojankin.
-- Niin juuri, -- huudahti Bertha innoissaan, -- siitä olemme kai
kaikki samaa mieltä.
... Mutta yhtä väärin kuin olisi kasvattaa tyttöä _ainoastaan_ kotia
varten, yhtä väärin on se kuin ei hänelle yhtään opeteta kotia
hoitamaan. Useimmille naisille on kuitenkin kodin hoito heidän lähin
tehtävänsä ja niiden tulisi hävetä, jotka sitä halveksivat.
-- Ui, talous ja iso lapsilauma -- kuiskasi Bertha Bibbille.
-- Pääasia on rehellinen työ ja itsenäinen ajatus, -- jatkoi Hanna
nousten. -- Ei kenenkään meistä pidä koulusta erota ajatellen, ettei
elämä häneltä mitään vaadi. Tästä päivästä saakka on meillä runsaasti
edesvastausta itsekullakin.
-- Se on sangen vaivaloista sille, joka on omiansa laiskottelemaan, --
arveli Bertha ojentautuen mukavasti nurmelle. -- Vaan täytynee kai
minunkin reipastua, ettette riennä ohitseni jokainoa.
-- Kun viiden vuoden kuluttua jälleen yhdymme arvelen, että meille on
tulevaisuus selvinnyt, -- tuumasi Alma, -- jo tänäkin vuonna on minulle
selvinnyt paljon asioita.
-- Kiitos, tytöt, näistä vuosista, -- lausui Hanna ja hänen kosteat
silmänsä kertoivat, ettei hän ollut niin levollinen, kuin hän koetti
näyttää. -- Nyt täytyy meidän mennä noiden muiden luo. Elkää puhuko
minulle vähään aikaan, minun täytyy muistella, mitä minulla on
sanomista.
Ilman sen enempää valmistusta puhui hän kohta sen jälkeen opettajille
ja opettajattarille. Hänen puheensa oli lyhyt ja yksinkertainen ilman
koristeita, mutta sanat lähtivät vilpittömästä sydämmestä. Ei näkynyt
yhtään jälkeä hänen entisestä ylpeydestään, hän oli ystävällinen ja
selvä ja kerrassaan luonnollinen.
Sydämmellisesti puristettiin käsiä ja kilisteltiin limonadilaseja
puheen loputtua. Kaikki tunsivat nyt eron hetkenä enemmän kuin koskaan
ennen olevansa toisiinsa sidottuina. Agnes Lund lähestyi Hannaa, joka
hetkeksi oli jäänyt muista erilleen. Agnesin silmät olivat ihan pilalla
itkusta ja hän taisi tuskin puhua.
-- Kiitos, Hanna, hyvästä toveruudesta! -- kuiskasi hän -- Tänä hetkenä
tunnen, mistä merkityksestä olet ollut meille... Suo minulle
anteeksi...
Jälkiosa lausetta meni hukkaan nyyhkytysten vuoksi. Hanna piteli hänen
kättään kovasti suljettuna omaansa ja lausui jotakin, joka pani hänen
kyyneleensä vuotamaan vielä runsaammin. Mutta samassa tunsi Agnes
sydämmensä täyttyvän kummallisella ilolla ja päätöksillä, jotka
vahvistivat ja rauhoittivat häntä.
Kun vielä oli lauleltu joitakuita lauluja, syöty apelsiiniä ja päätetty
yhtyä samassa paikassa 5 vuoden kuluttua, erottiin. Hanna meni Bellan
kotiin; heidän täytyi vielä saada hiukan olla kahden kesken, ennenkuin
sanoisivat hyväiset toisilleen moneksi kuukaudeksi.
Kun Hanna tuli kotiin myöhään iltasella, täytti valoisa Toukokuu hänen
pienen huoneensa valollaan. Hän istui ikkunan luo ja katseli autioita
katuja hiljaisena yönä. Ei häntä haluttanut nukkua, päivän muistot
ajelivat toisiaan hänen mielessään ja karkoittivat unen kauas.
Hänestä tuntui että hän nyt oli tehnyt ensimmäisen taipaleen elämän
tiellä ja pysähtynyt portin luo, jota ei ollut hakenut eikä tuntenut.
Minnekä se johtaisi häntä? Äkkijyrkkäyksiin ja kivisiin paikkoihin vai
tasaisille, mukaville poluille? Olipa miten hyvänsä, hän tunsi itsensä
nuoreksi ja väkeväksi, täynnä elämää, onnea, lämpöä, ei hän hevillä
murtuisi. Kaikkivaltias johti hänen kohtaloaan ja hänen rinnallaan oli
kalliita ystäviä. Eikö hän siis olisi rohkea ja pelvoton?
Noita rakkaita tovereita! Niitä hän tulisi kaipaamaan jokaikistä. Hän
olisi niin mielellään antanut heille enemmän, ollut heille suuremmaksi
hyödyksi, kuin hän oli ollut. Hän olisi tahtonut auttaa heitä hakemaan
avainta heidän ajatuksensa aarre-aittaan, sillä useimmilta oli se
kadonnut; ajatuksia kyllä löytyi, kun vaan joku avaimen löytäisi, joka
vapauttaisi ne kahleista. Mutta ehkä elämä pakottaisi heitä astumaan
eteenpäin avosilmin.
-- Bella!... Sinä, joka olet löytänyt paraimpien ajatuksieni avaimen ja
tehnyt minut niin onnelliseksi... Siunatkoon sinua Jumala!
Ja onnellisuuden tunne välähteli hänen sydämmessään, kun hän näin
uneksi. Se toi hymyn hänen huulilleen vielä sittenkin, kun hän 5:n
aikaan aamusella vihdoin kallisti väsynyttä päätään lepoon.
Ensimmäinen päivä kesäkuuta tuli valoisana ja helteisenä. Torilla
tarjottiin jo kaupan kieloja ja narsissejä ja Esplanaadissa kukki mitä
tuoreempia ylioppilaslakkeja. Yksi niistä koristi Pentin
tukanleikkaajan käsistä juuri lähtenyttä päätä. Hänen silmänsä
loistivat jonkummoisesta hurskaasta ylpeydestä. Napin kolossa oli
hänellä vihko kieloja, joita oli siihen pistänyt hänen matkalle lähtevä
siskonsa.
Kello 1 piti Bellan lähteä. Jo kahdentoista aikaan tuli puolet
luokasta rantaan kantaen makeisia ja kukkaisvihkoja ja nyt kysyttiin
kärsivällisyyttä. He istuivat kannelle, joka pian tuli ihan täyteen
iloisia tyttöjä vaaleissa puvuissa. Ja kun Bella tuli omaistensa
saattamana, hyökkäsivät he kaikki yhtaikaa hänen kimppuunsa ja olivat
vähällä repiä hänet palasiksi innoissaan, kun jokainen tahtoi häntä
puhutella viimeisinä hetkinä. Bella näytti väsyneeltä, mutta koetti
kaikki kestää; hän oli liiaksi antautunut tunteilleen edellisenä
päivänä.
Kohta tulivat myös rouva Meilert ja Hanna. Luokan uteliaisuus kääntyi
nyt häneen ja Bella vapautui hetkeksi. Hän hiipi silloin Hannan luo,
joka reippaana ja levollisena toimi tavaroiden luona. Ei kukaan, joka
näki hänen iloista katsettaan, olisi voinut aavistaa, että hänen
sydäntänsä paisutti kaipaus ja että hän oli nukkunut vaan kaksi tuntia
sinä yönä.
Nyt soitettiin toisen kerran ja tytöt riensivät maalle, syleiltyään
ensin Bellaa miltei puolikuoliaaksi. Sitten tuli vanhempien vuoro ja
viimein Hannan.
-- Hyvästi nyt Bella kulta! Ole reipas ja iloinen! Me tapaamme
toistimme jälleen!
-- Hyvästi ... Hanna! Kiitos! -- Enempää hän ei voinut sanoa.
Rouva Meilert ja Hanna olivat sanoneet toisilleen jäähyväiset salissa,
nyt puristivat he vaan toistensa käsiä tuntien suurta myötätuntoisuutta
ja hellyyttä.
-- Heittäkää irti!
-- Hyvästi, hyvästi! -- kuului rannalla, jossa valkoisia lakkeja ja
kirjavia päivävarjoja liehuteltiin. -- Hyvästi, hyvästi! vastasi kaksi
nenäliinaa kannelta ja laiva eteni hiljaa rannasta, iloisten ja
kosteiden katseiden seuraamana.
End of Project Gutenberg's Kehitys-aikana: Tytöistä, by Toini Topelius