hänen silmänsä ilmoittivat semmoista kärsimystä, jota Hanna ei vielä
ollut kenessäkään nähnyt. He istuivat nyt kauan aikaa ääneti. Hanna ei
uskaltanut kömpelöllä sanalla häiritä sitä; hän odotti, että toinen
rauhoittuisi, ennenkuin hän rohkeni osoittaa sitä myötätuntoisuutta,
joka täytti hänen sydämensä. Hän oli nähnyt paljon surua, oli ikäänkuin
kasvanut surun polvella ja oli sille kuin vanha tuttu, vaikkei itse
ollut sitä kokenut muuten kuin kaikuna muiden sydämmistä. Mitä oli
hänen levottomuutensa Bellan tähden verrattuna tämmöiseen katkeraan,
kalvavaan tuskaan? Hänen oli vaan vieno, puhdas suru, vapaana
katumuksesta ja omantunnon vaivoista; siinä oli myös vielä toivoa ja
pelonsekaista luottamusta siihen voimaan, jolle kaikki on mahdollista.
Hänen oma käytöksensä Karin tätiä kohtaan tuntui hänestä tällä hetkellä
niin alhaiselta, että häntä hävetti. Unhottaen tavallisen jäykkyytensä,
tarttui hän äkkiä hänen käteensä ja suuteli sitä.
-- Karin täti ... voitko suoda anteeksi sen, minkä kirjoitin?
Sanansa soivat vienoilta ja lämpimiltä, niin kuin Bella olisi ne
lausunut.
-- Ei ole minulla mitään anteeksi suotavaa. -- Rouva Meilert puristi
kovasti hänen kättään. -- Mutta voitko hiukan pitää minusta, niin olen
kiitollinen. Kerro nyt ... kerro äidistäsi kaikki, mitä vaan muistat,
ja kaikki, mitä arvelet minun ansainneeni kuulla. Elä säästä minua,
anna minun kuulla kaikki, mitä hän on minusta sanonut. Pahin, minkä
kuulla voin, ei ole mitään verrattuna omantuntoni vaivoihin. -- Hanna
alkoi kertoa. Hän ei peittänyt mitään. Hän toi esiin äidin köyhyyden ja
hänen ankaran taistelunsa leivän eteen. Hän puhui niistä epätoivon ja
katkeruuden hetkistä, joita hän oli nähnyt, niistä vastoinkäymisistä ja
pettyneistä toiveista, jotka vähitellen tekivät hänen äitinsä sydämmen
kovaksi, sekä siitä pitkällisestä taudista, joka vihdoin vei hänet
hautaan. Mutta hän viivytteli kauan kertoessaan viimeisten päivien
hiljaisesta rauhasta ja siitä rakkaudesta, jota hän niin myöhään oli
saanut nauttia.
Ihmeellistä. Hänen näin kappale kappaleelta kertoellessaan äitinsä
elämän vaiheita, niin paljon kuin muisti, katosi vähitellen
viimeinenkin vihan varjo häntä kohtaan, joka hänen vieressään istui ja
joka hänkin puolestansa oli niin paljon katkeroittanut vainajan päiviä;
ja hänestä tuntui nyt, että se suru, jota he kumpanenkin olivat
kantaneet, oli muodostunut lujaksi siteeksi, joka yhdisti heitä
kuolemankin jälkeen.
Oli jo myöhäinen ilta, kun Hanna meni. Hän tunsi nyt hellää
myötätuntoisuutta Karin tätiä kohtaan ja toivoi pian taas saavansa
häntä nähdä.
Bellan parantuminen edistyi, vaikka hyvin vähitellen. Hän sai nyt
välistä olla istuallaan vuoteessa, pehmeiden päänaluksien nojassa,
mutta lukea hän ei saanut eikä tehdä minkäänlaista työtä. Monesti kävi
aika hänelle pitkäksi. Silloin oli Pentillä tapana asettaa pikku Helmi
Bellan vuoteelle, jossa hän erinomaisella taidolla kaasi juomalasin
yöpöydän liinalle, söi suuhunsa sokuripalaset ja takoi kalistimellaan
vuoteen laitaan, kunnes kiinnitti itseensä Bellan huomion. Välistä
istuivat kaikki sisarukset Bellan vuoteen ympärillä, puhuen
kouluseikoista, ja pari kertaa oli hänellä ollut ilo vastaanottaa pari
toveria, jotka toivat terveisiä koko luokalta.
Hänen rakkahimmat hetkensä olivat kuitenkin ne, jolloin Hanna
loma-ajoillaan istui hänen luonaan. Silloin loistivat Bellan silmät.
Hannalla olikin taito kertoa asioita niin, että ne viehättivät
vähääkään väsyttämättä. Eräänä tämmöisenä hiljaisena hetkenä kertoi
Hanna käyneensä Karin tädin luona ja Bella ihastui siitä äärettömästi.
-- Hän oli miellyttävä, sanoithan niin? Miltä hän oikeastaan näytti?
Mitä kaikkea hän sanoi? Menetkö sinne jälleen? Pidätkö paljonkin
hänestä?
-- Nytpä puhut liiaksi, neiti Belladonna, ja siis menen tieheni.
-- Elä mene, elä! Lupaan olla hiljaa kuin liera, jos vaan jäät. -- Ja
Bella tarttui hänen hameesensa. -- Minä, näetkö, voin niin hyvin tänään
ja sentähden olen niin vallaton. Tohtori antoi minulle luvan syödä
viinirypäleitä, ja minä olen niin kauhean ahne niille. Ellei minulla
olisi omaatuntoa, lähettäisin sinut ulos pyryilmaan ostamaan hiukan
enemmän, sillä ne loppuivat juuri. Mutta...
-- Jos ei muu estä, niin kyllä vapautan sinut omastatunnostasi, --
nauroi Hanna ja oli jo puolitiessä ulkona huoneesta.
-- Odota sinä tuuliaispää! Ota viisikymmentä penniä tuosta laatikostani
ja valitse kaikkein kauniimmat viinirypäleet! Kas niin ... hyvästi nyt!
Kun Hanna jo oli sulkenut oven, kutsuttiin häntä takaisin.
-- Maltahan, Hannibal, luulenpa, että minun rypäle-himoni kuuluu niihin
"mielen tiloihin", joita tahto voipi hallita. Ergo _voin_ minä hallita
sitä; ergo _tahdon_ sitä hillitä. Pane pois viiskymmenpenninen. Se
voipi tehdä suurempaa hyötyä säästölaatikossani köyhiä varten, kuin
minun ahneessa vatsassani.
Hanna totteli nauraen ja istui jälleen entiselle paikalleen.
Samassa astui Pentti huoneesen, korvat punaisina, ja kantaen
päällysnuttuaan käsivarrellaan.
-- No, herraseni, mitä sinä olet toimittanut tänään? -- kysyi Bella ja
kutsui hänet luokseen.
-- Seisauttanut hurjistuneita hevosia, -- vastasi Pentti
yksitoikkoisella äänellä.
Tytöt näyttivät niin kummastuneilta, että hänen täytyi nauraa. -- Ihan
totta, -- vakuutti hän. Kuljin kauppatoria keisarillisen palatsin
kohdalla, kun näin hevosen kuormineen tulevan hurjaa vauhtia minua
vastaan. Ajuri huusi ja koetti hevosta pidättää, kuorman sisässä
voivotteli joku täyttä kurkkua. He näyttivät joutuvan suoraa päätä
Katajanokan kanavaan. No, minulla ei ollut muuta neuvoa, kuin hyökätä
esille ja ojentaa levitetty sateenvarjoni hevosta kohti, joka tästä
niin hämmästyi, että seisahtui siihen paikkaan. Vauhdista kaatui reki
tietysti ja ajuri joutui sen alle. Pari kolme miestä tuli avuksi, me
saimme hevosen riisutuksi valjaista ja ajurin autetuksi. Ei hänelle
eikä rouvasihmiselle, joka oli sisässä, ollut mitään vahinkoa
tapahtunut. Vaan rekeä nostaessani sain tämän ison reiän
päällystakkiini. Tahdotko sinä, Hanna toveri, auttaa minua parsimaan
sitä?
-- Niin auttaako? -- nauroi Hanna -- tarkoitat kai, että me vuoroon
ompelemme yhden pisteen kumpikin. Ei, annahan tänne, kyllä minä tulen
toimeen ilman sinun apuasi.
Pentti antoi hänelle takin ja hän aikoi ruveta sitä korjaamaan.
-- Mutta kuulehan, Pentti, -- kuiskasi Bella vuoteeltaan ja näytti
hyvin veitikkamaiselta, -- kuka se tässä tuonoin vakuutti, ettei
koskaan antaisi naisen auttaa itseään millään, jota itse voisi
toimittaa?
Pentti aprikoi. -- Minä se taisin olla. Ja olen minä aikoinani sukkia
parsinut, mutta en nuttuja. Vaan pitää se kai minunkin työni tässä
kelvata. Annahan tänne, niin koetan! Ja kiitos, sisko siirappisuu, että
puolustit itsenäisyyttäni.
Hanna antoi hänelle neulan ja rihman; sormitin ylettyi tuskin
puoliväliin kynttä. Pentti istui ompelemaan ja koetti näyttää
tottuneelta. Hän asetti otsansa ryppyihin ja alkoi vetää kuin suutari
pikilankaa. Tytöt naurahtivat, vaan antoivat hänen olla hiukan aikaa
rauhassa.
Mutta kun Hanna näki, että parsima, huolimatta Pentin vakavista
ponnistuksista, alkoi näyttää isolta käsnältä nutun hihassa, pyysi hän,
että Bella "armollisesti" antaisi hänen tällä kertaa auttaa. Olihan
Pentti jo osoittanut, että hänellä oli hyvä tahto.
Bella ei ollut säälimätön, ja kohta näki Pentti ihmetellen, kuinka
Hanna toverin taitavat sormet ensin hävittivät hänen taitonsa jäljet ja
sitten parsivat reiän niin hyvästi, että paikka näytti aivan
entiseltään.
-- Tytöt ovat kuitenkin oiva tyttöjä! -- huudahti hän huoaten
ihmetyksestä.
-- Ja pojat ovat poikia ja jäävät siksi! -- virkkoi Bella päätään
nyykyttäen.
Samana iltana kävi Bella taas huonommaksi. Kuume tuli takaisin ja hän
heittäytyi levottomasti edes takaisin vuoteellaan. Lääkäri, jota oli
käyty hakemassa, pelkäsi taudin uudistuvan.
Aamupuolella yötä, jolloin Hanna valvoi hänen luonaan, aukaisi Bella
äkkiä silmänsä, ja kuiskasi hiljaa: -- Hanna!
Hanna istui vuoteen ääreen ja tarttui Bellan käteen. Se oli tulikuuma
ja silmät loistivat suurina ja kirkkaina.
-- Kuinka on laitasi? -- kuiskasi hän levottomasti. -- Oletko huonompi?
Menenkö tätiä herättämään?
-- Elä vielä... Mutta Hanna, ehkä minun nyt täytyy kuolla.
Hanna tunsi pistoksen sydämmessään, niin kipeän, että hänen olisi
tehnyt mieli huutaa. Mutta näennäisesti oli hän tyyni.
-- Luuletko, Hanna, ... että on hyvin vaikeaa kuolla? -- Bella
kiinnitti levottoman katseensa Hannaan.
-- Olen vaan nähnyt _yhden_ ihmisen kuolevan, ja se oli äitini. Hänelle
tuli kuolema kuin pelastaja, jota on ikävöity, hänhän oli ollut niin
kauan kipeänä.
-- En tarkoita sitä ... tarkoitan, että ... onko hyvin kauheaa ...
seisoa Jumalan kasvojen edessä?
--- Toivon, että Jumalan läheisyys suopi sinulle rauhaa ja
turvallisuutta, eikä pelkoa, -- vastasi Hanna, ja hänen huulensa
värisivät niin, että hän tuskin saattoi puhua.
-- Näetkö ... minä välistä niin pelkään Jumalaa ... olen niin vähän
huolinut Jumalasta ... jospa Hän onkin suuttunut minuun...
-- Oi, Bella rakas, eihän kukaan meistä ole hänen armoansa ansainnut.
Mutta tiedäthän, keneen me saamme turvata.
-- Kyllä! -- kuiskasi Bella heikolla äänellä.
Hetken kuluttua kiersi hän käsivartensa Hannan kaulaan ja kysyi: --
Hanna rakas, suretko minua paljonkin, jos ... nyt kuolisin?
Hanna koetti karaista itseään, että saisi vastatuksi tyyneesti: --
eihän kukaan, maailmassa ole niin rakas minulle kuin sinä.
-- Ei kukaan muu kuin Jumala! -- kuiskasi Bella jälleen.
-- Oi, ei edes Jumalakaan, -- virkkoi Hanna surullisena. -- En ole
vielä päässyt niin pitkälle, että rakastaisin Jumalaa ylitse kaiken...
Vaan sinä näytät niin väsyneeltä, elä puhu enää, koeta nukkua.
Bella nyykäytti päätään. -- Tahtoisin niin mielelläni elää! -- kuiskasi
hän ja koetti hymyillä. Sitten vaipui hän hiljaiseen uneen, yhä
pidellen Hannaa kädestä.
Aamu koetti ja löysi heidät samassa asemassa. Hanna oli väsymyksestä
nääntyä, vaan ei hennonut liikahtaa eikä vetää pois kättään, ettei
herättäisi sairasta. Rouva Palmfelt hiipi huoneesen, levoton kysymys
katseessaan. -- Hän nukkuu, -- kuiskasi Hanna iloisena.
Olikohan tämä uni elämäksi vai kuolemaksi? Levottomina kuuntelivat he
hänen hengityksiään, jotka kävivät yhä syvemmiksi ja rauhallisemmiksi.
Tälläkin kertaa kulki kuoleman enkeli vaan ohitse. Se ei vielä koskenut
tähän kypsymättömään hedelmään, se kylvi vaan vakavuutta kahteen
nuoreen sydämmeen.
Maaliskuu oli lopussa. Hanna oli muuttanut kotiinsa, koska Bella ei
enää tarvinnut niin tarkkaa hoitoa. Hiljaisuus vallitsi hänen omassa
pienessä huoneessaan ja se teki hänelle niin hyvää, ajatuksia tuntui
tulvaavan häneen enemmän täällä kuin muualla.
Ja nyt hän ryhtyi lukuihin uudella tulisella innolla. Vaikka ne eivät
saattaneet täysin tyydyttää hänen tietoja haluavaa henkeänsä, olivat ne
kuitenkin kaikki mitä hänellä siihen aikaan oli tarjona.
Karin täti oli tarjonnut hänelle huonetta luonaan, vaan Hanna
kieltäytyi siitä vakavasti. -- En tahdo olla liian suuressa
kiitollisuuden velassa sinulle, täti hyvä, -- virkkoi hän
ystävällisesti, -- ja sitä paitse tottuisin sinun luonasi liian hyviin
päiviin.
Mutta useinpa kävi hän nyt Karin tädin luona, kun vaan Bella ei häntä
tarvinnut. Ja Karin täti oli tehnyt hänelle erään ehdotuksen, joka pani
hänen päänsä pyörälle.
Ensin, kun Karin täti oli sanonut, että hän aikoi lähteä ulkomaalle
vuodeksi ja ottaisi Hannan mukaansa, oli tämä, tapaansa noudattaen,
kieltäytynyt aivan jyrkästi. Karin täti näytti olevan siitä pahoillaan.
Hanna sitten katui ja sanoi tulevansa mukaan sillä ehdolla, että hän
vastaisuudessa saisi maksaa takaisin matkakulungit puolestansa.
-- Siihen olet oikeutettu, -- vastasi Karin täti vakavasti. -- Vaan
olenpa minäkin oikeutettu kieltäytymään vastaanottamasta lahjaa, jota
nyt tarjoon sinulle lämpimällä sydämmellä.
Hanna taisteli vanhaa ylpeyttään vastaan, mutta hänen rakkautensa Karin
tätiin vei voiton.
-- Myönnyn, siitä syystä vaan että pidän sinusta, täti, -- sanoi hän.
-- Ymmärrän, -- vastasi Karin täti hymyillen ja hyväili Hannan
uhkamieltä osoittavaa otsaa.
Eräänä lauantai-iltapäivänä viettivät Bertha ja Alma pientä
pakinahetkeä Hannan luona. Tytöt kävivät ylipäänsä mielellään häntä
katsomassa. Hän oli tullut paljon iloisemmaksi ja avomielisemmäksi
Bellan parantumisen jälkeen.
-- Hyvänen aika, kuinka pehmoisia sohvia sinulla on! -- huudahti Bertha
heittäytyen eräälle puutuolille semmoisella rähinällä, että sen jalat
olivat vaarassa. -- Sinun luonasi vallitsee niin suuri mukavuus, että
se oikein veltostuttaa.
-- Oho, istukaa laattialle, kaiken mokomin, jos tuolien pehmeys vaivaa,
-- kehoitti Hanna. -- Niinkuin näet, pidän minä paraimpana istua
paljaalla pöydällä.
-- Mutta sanokaa, eikö se olisi taivaallista, jos olisi oikein rikas,
-- huudahti Bertha aivan hurjistuneena. Ajatelkaa, että saisi nukkua
untuvilla, ei tarvitsisi käydä ikävässä koulussa, saisi syödä
herkullisesti ja lukea hauskoja kirjoja! Voi, voi sentään!
-- Mitenkä sitten kävisi rohdoille ja proviisoritutkinnolle? -- kysäsi
Hanna.
-- Minä viis työstä, kun olisi rahaa niin paljon kuin nuuskaa! Minä
pitäisin 16 palvelijaa...
-- Ja minä panisin kaikki rahani hevosten ostoon, -- arveli Alma, joka
tähän saakka oli selaillut kirjaa. -- Olen ihan hurjasti rakastunut
hevosiin. Olisitko sinä mielelläsi rikas, Hanna?
-- En, ... tai minkätähden ei, jos vaan itse olisin joka pennin
ansainnut.
-- Herranen aika, kuinka viisas sinä aina olet! -- huokasi Bertha. --
Sama se mistä rahat ovat kotoisin, kunpahan niitä vaan olisi.
Tytöt nauroivat.
-- Hanna varmaankin perustaisi jonkunmoisen pelastuslaitoksen
pahantapaisia poikia varten, -- sanoi Alma -- enkö kuullut sinun kerran
sanovan jotakin semmoista?
-- Siinä tapauksessa saisit ottaa Valter Hagenin ensimmäiseksi
kasvatiksesi, -- ehdotti Bertha. -- Hän on jo miltei mennyttä kalua,
vaikka on vasta koulupoika.
-- Olen kuullut sen, -- vastasi Hanna, hypähtäen alas pöydältä. --
Valter oli ennen paljon Palmfeltien luona ja minä tunsin hänet
hyvänluontoiseksi, kiltiksi pojaksi. Nyt hän ei ole käynyt siellä
pitkään aikaan ja, kun kysyin Pentiltä, mikä siihen oli syynä, vastasi
hän, että Valter parka oli huonoilla jäljillä. Muutamat tunnottomat
ylioppilaat ovat opettaneet häntä juomaan.
-- Hyi! Onneksi hänellä ei ole vanhempia eikä sisaruksia, joiden
täytyisi häntä hävetä! -- huudahti Alma.
-- Jos hänellä olisi ollut koti, ei hän olisikaan ehkä tullut
semmoiseksi, kuin hän nyt on. Se on juuri siitä syystä, että hän on
ollut niin yksin, kun pahat vaikutukset ovat niin voitolle päässeet.
Poika parka! Tahtoisinpa auttaa häntä, jos voisin.
Hanna oli käynyt miettiväiseksi. Jokainen muistutus elämän
varjopuolista tuntui hänestä suoralta moitteelta häntä itseään kohtaan.
-- Elä nyt taas näytä niin juhlalliselta, Hanna. Et sinä kuitenkaan voi
hangata maailmaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Mitä sinulla on tuossa
pullossa? Kelpaa kai se haisteltavaksi?
-- Kai se on hajuvettä, -- arveli Alma.
-- Mainiota! Saa kai siitä nauttia? Hanna ei vastannut, hän oli
vaipunut ajatuksiinsa.
Bertha aukaisi pulloa ja haisteli. -- Uh ... ptski! Sinä heitt ...
ptshi! Sehän on ammon ... ptski ... iakkia! Jopa osasit valhetella,
sanoi Jussi papille.
Hannan täytyi nauraa. -- Enkä valhetellut. Enhän minä sitä hajuvedeksi
sanonutkaan. Ammoniakkiahan se onkin, jolla olen ottanut pois
likapilkkuja vaatteista.
-- Ja sillä sinä petät ihmisiä ja panet tämmöiseen hienoon pulloon,
aivan kuin se olisi parasta hajuvettä. Ui, kuinka nenääni kirveltää!
Kun tyttöjen piti lähteä, saattoi Hanna heitä vähän matkaa. Ilta oli
pimeä ja kylmä, puotien ikkunat loistivat kirkkaasti valaistuna ja
ihmisiä tulvaili keskikaupungilla.
Tytöt kääntyivät eräälle sivukadulle. He kulkivat kaikki kolme
rinnakkain ja puhelivat vilkkaasti.
Nyt tulivat he menemään erään talon ohitse, jossa uutimia ei vielä oltu
laskettu alas kirkkaasti valaistujen salin ikkunain eteen. Berthan
katse vilkahti sinne. Samassa seisahtui hän äkkiä ja kuiskasi:
-- Katsokaa tuonne! Siellä hän istuukin. Siinä paha, missä mainitaan!
Tytöt huomasivat salissa pienenlaisen pöydän ja sen ääressä neljä
nuorukaista punssipullon ympärillä. He tupakoivat, nauroivat ja
liikuttivat ahkerasti lasejaan. Yksi niistä oli Valter Hagen.
Hanna tunsi kalpenevansa mielenliikutuksesta. Hän tarttui kovasti
Berthan käsivarteen. -- Tuo on kurjaa! -- kuiskasi hän.
-- Tietysti. Mutta tule pois, ilkeältä tuntuu katsella sitä.
-- Tuolla he nyt viekoittelevat siltä raukalta viimeisetkin pennit sekä
koettavat tehdä häntä itsensä kaltaiseksi. Se ei _saa_ tapahtua. Minäpä
menen sisään...
-- Se olisi aivan sinun tapaistasi, mutta sitä et kuitenkaan saa, --
lausui Bertha vakavasti ja veti Hannan väkisin poispäin.
-- En saata lähteä, en _saata_ ... läähätti Hanna tunteensa vallassa.
-- Minun täytyy saada hänet pois.
-- Sinuako hän sitten tottelisi, -- keskeytti Alma. -- Tule pois nyt,
rakas, kulta Hanna!
-- Odotahan, Alma, elä mene, ... minä en voi lähteä ... tuntuu aivan
kuin jos minä tekisin itseni syylliseksi hänen perikatoonsa. Ettekö te
näe kuinka he kilistelevät laseja ... kuinka halukkaasti hän sitä
tyhjentää ... päästä minut, Alma, minun _täytyy_ mennä sisälle.
-- Oletko ihan hullu, Hanna?
Berthakin oli liikutettu. -- Ajattele koulua, ajattele tulevaisuuttasi,
tule pois, olemme jo seisoneet täällä liian kauan!
-- Menkää te ... minä en voi teitä seurata... Ehkä istuvat he täällä
puoliyöhön saakka, -- lisäsi hän puoleksi itsekseen, -- ja
minkälaisessa tilassa on hän sitten huomenna! Hän tempasi itsensä irti
tovereista ja lähestyi ravintolan portaita. Siihen seisahtui hän
jälleen. Tulisiko Valter pois? Mitä hän oikeastaan sanoisi hänelle?
Eikö tämä ollut hullu yritys, jonka hän saisi kalliisti maksaa? Järki
kuiskasi: elä mene! -- ja hän jäi seisomaan oven taakse. Mutta kun hän
taas katsahti ikkunasta sisään, vahvistui hän päätöksessään ja aukaisi
oven.
Etehisessä oli vaan yksi viinuri, joka heitti häneen kummastelevan
katseen. Hän sanoi puoliääneen ja aivan tyyneesti: -- tehkää hyvin ja
kutsukaa herra Hagenia ulos. Minä odotan kadulla.
Sen tehtyä meni hän kiireesti, ikäänkuin laattia olisi polttanut hänen
jalkapohjiansa.
Ulos tultua huomasi hän, että toverit olivat mennet. -- Hyvä on, --
arveli hän, -- en olisi tahtonut, että Valter näkisi heidät.
Hän katseli tarkkaan etehisen ovea, ja nyt se aukeni. Valter Hagen tuli
ulos.
Hanna otti pari askelta häntä kohtaan.
-- Minä se olen, Valter, -- virkkoi hän ja ääni kuului epävarmalta. --
Etkö tahdo olla hyvä ja seurata minua?
-- Minnekä? -- kysäsi Valter ilomielissään, mutta heitettyään katseen
Hannan vakavaan ja surulliseen muotoon, sai hän aavistuksen asian
oikeasta laidasta.
-- Onko ... onko aikomus saada minut pois toverien luota? -- kysyi hän
ja koetti näyttää jäykältä.
-- Kyllä, Valter, -- vastasi Hanna lujasti. -- Ehk'et aavista, mihin
nuo toverit tahtovat sinua viekotella?
-- Oh! Liian vähästäpä säikähdyit, Hanna. Me joimme vaan lasin punssia.
Jollakinhan sitä täytyy lämmitellä tämmöisellä kauhealla pakkasella.
-- _Yhdenkö_ lasin? -- Hanna hymyili surullisesti. -- Minä laskin jo
kolme. Etkö tiedä kuinka pian tuommoinen tulee tavaksi? Minulla oli
serkku, joka oli varsin hyvä poika, kunnes toverit saivat hänet huonon
vaikutuksensa alle. Nyt on hän kurja juoppo parka, jolla ei ole mitään
iloa elämässä.
Hän vaikeni. Ei tietänyt oikein, kuinka saisi Valterin kunnian tuntoa
hereille.
-- Jo on ruvettu arvelemaan, ettet kelpaa mihinkään hyvään...
-- Vai niin! -- Valter oikaisi itsensä. -- Ihmiset ovat niin sukkelat
tuomitsemaan...
-- Ole miehekäs, Valter, ja nouse ajoissa! Etkö rupeaisi
raittiusseuraan, se auttaisi sinua?
-- Ei ole tarvis, voin minä olla maistamatta, jos tahdon. -- Valter
koetti puhua tyyneesti ja mahtavasti.
-- Kyllä me kaikki tarvitsemme nojaa, jos mielimme pysyä hyvissä
aikomuksissamme. Minä menen nyt Palmfeltiin, tule sinä mukaan. Ne
varmaankin iloitsevat tulostasi.
Valter oli kahdella päällä. Toisaalta tuntui hänestä hauskalta jälleen
käydä tuossa hyvässä, lämpimässä kodissa, toisaalta taas häpesi hän
sitä, että tyttö muka saisi häntä taivutetuksi mihin tahansa.
-- En tiedä, ilkeänkö, -- sanoi hän, -- en ole kylävaatteissa.
-- No, mitäpä siitä. Ovathan Palmfeltit vanhoja ystäviäsi. Me puhelemme
siellä ja meille tulee aika hauska. Ethän ole nähnyt Bellaakaan sen
jälkeen, kun hän pääsi sairasvuoteeltaan. Tule pois!
Juuri kun he kääntyivät Annankadulle, tuli heille vastaan muuan
Valterin luokkatovereita. Tämä oli monesti koettanut sopimattomilla
saarnoilla käännyttää Valteria ja, kun nyt näki tämän Hannan seurassa,
iski hän silmää hänelle, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: ähäh, joko
jouduit kiinni? Valteria harmitti kauheasti, että häntä voitiin luulla
tytön johdatettavaksi. Sentähden muuttui hänen muotonsa synkän
näköiseksi ja vihaiseksi, ja kun he tulivat Palmfeltin portin luo, oli
hän muistavinaan jotakin hyvin tärkeää, heitti kiireesti Hannalle
jäähyväiset ja pujahti tiehensä.
Hanna jäi katsomaan hänen jälkeensä, sydän täynnä levottomuutta ja
pettyneitä toiveita. -- Mimmoisia raukkoja me kuitenkin olemme, --
ajatteli hän. -- Monesti tarvitaan enemmän uskallusta ottaaksemme
_yhden_ askeleen eteenpäin hyvää kohti, kuin kymmenen takaperin pahaan
päin. Varmaankin Valter nyt meni vahvistamaan miehuuttaan punssilasin
ääreen sekä sopivalla jutulla selittämään äkkipikaisen poistumisensa.
Pahoilla mielin meni hän nyt sisälle Bellan luo, joka istui
nojatuolissa pöydän ääressä; Hanna otti matalan rahin ja istui hänen
viereensä. Sitten kertoi hän päivän tapahtumat, ja vähäisellä pään
nyykähtämisellä Bella kehoitti häntä aina jatkamaan.
-- Elkäämme häntä vielä jättäkö, -- virkkoi Bella innostuneena, --
päätämmehän tehdä hänestä kelpo miehen.
Hanna puristi ystävänsä kättä. -- Minulla ei ole suuria toiveita, --
sanoi hän alakuloisesti. -- Kun luonteessa itsessään ei ole mitään
lujuutta, niin voipi ensimmäinen tuulen puuska viedä kaikki hyvät
aikomukset.
-- Tiedätkö, minulla on nykyään semmoinen halu tehdä jotakin muiden
hyväksi, -- sanoi Bella. Tämä pitkä toimettomuus on tehnyt minut oikein
itsekkääksi. Päivä päivältä tunnen itseni virkeämmäksi ja ikävöin
työtä, -- työtä! Oi, Hanna, kuinka hauskaa tulee, kun minä oikein
paranen! Jumala on niin hyvä. En tahtoisi koskaan enää tuntea yhtään
rumaa tai kiittämätöntä ajatusta sydämmessäni.
-- Paras päivä eläessäni tulee olemaan se, jolloin sinä jälleen pääset
ulos, rakas Bella. Sinun sairautesi on ollut minulle suuresta
merkityksestä: olen niin selvään huomannut oman voimattomuuteni ja
Jumalan läsnäolon. Olen tuntenut, kuinka rukous lohduttaa ja
rauhoittaa. Ja nyt vihdoin olen saanut sen äärettömän ilon, että näen
sinun paranevan. Tuntuu niin kummalliselta sydämmessäni. Saattaisin
sulasta kiitollisuudesta panna alttiiksi koko elämäni jonkun yksinäisen
ja onnettoman hyväksi, ja tuntuu ikäänkuin ei mikään enää voisi tehdä
minua alakuloiseksi.
-- Sinä rakas, uppiniskainen Hanna, kuinka nyt olet heltynyt, -- sanoi
Bella ja suuteli hänen silmiään, joissa näki kyyneleitä.
Huhu Hannan "ravintola-käynnistä" oli sillä välin levinnyt kaupungissa.
Hänen selkänsä takana kuiskattiin, moni karttoi hänen seuraansa ja hän
huomasi usein säikähtyneitä ja moittivia katseita kiinnitettävän
itseensä. Pari päivää tapauksen jälkeen seisoi kaksi korkeimman luokan
tyttöä kuiskaten koulun käytävässä.
-- Kello oli lähes 12 yöllä, -- sanoi toinen, -- kun minun serkkuni,
joka istui sanomalehtiä lukien perähuoneessa, näki hänen tulevan
sisään.
-- Näkikö hänen tulevan sisään? -- Silmät olivat seljällään
kummastuksesta.
-- Näki. Ja sitten meni hän ulos tuon Hagenin kanssa, josta jokainen
tietää, ettei se ole mikään siivo poika.
-- Ja he kävelivät kauan aikaa muutamilla syrjäkaduilla, -- kuiskasi
eräs toinen. -- Thure Öst tapasi heidät.
-- No niin, minusta on hän aina tuntunut hiukan ... tuommoiselta ... --
keskeytti eräs kolmas painolla.
-- Ajatelkaapa, -- juoda punssia ravintolassa kahdentoista aikaan
yöllä! -- lisäsi neljäs.
-- Muistatteko kuinka ankara hän oli olevinaan viime vuonna, kun ei
herra Hallgren edes kelvannut luistimia hänelle panemaan? No, ei
luulisi!
-- Saa nähdä, eikö häntä eroteta edes ajaksi, -- arveli viides. -- Minä
tuskin ilkeän sanoa, että me olemme samalla luokalla.