Oulussa ja laskenut tervaveneessä koskia alas. Agnes oli ollut
Helsingissä koko kesän, kylpenyt tohtori Ewerthin määräyksen mukaan ja
nähnyt keisarin perheineen "Kofladan" saaren luona. Jokaiselle oli
tapahtunut edes jotakin eriskummallista, ja pian tiesivät he jotenkin
tarkkaan, miten itsekukin oli kesäänsä viettänyt.
-- Jo riittää tätä juhlallista keskustelua, menkäämme nyt soittamaan
tai laulamaan "järvisaliin", -- ehdotti Agnes.
Siihen suostuivat kaikki ja kokoontuivat kohta yläkertaan, järvisaliin,
jonka ovet olivat avoinna verantaan ja tyyneen Tölöön lahteen päin.
Taivas oli lännessä punertavan kellertävä ja rannoillakin loistivat
punaiset ja kullankarvaiset lehdet puissa. Ilma oli lämpöinen ja tyyni
ja täynnä syystuoksuja.
Muutamat tytöistä olivat menneet ulos verannalle, toiset kuuntelivat
salissa Agnesin laulua.
-- Minäpä olen oppinut kulkemaan käsillä, -- kehui Bertha ja näytti
taitoansa yleiseksi tyydytykseksi.
-- Ja minä osaan kävellä nuoralla, -- sanoi Bella leikkiä laskien. --
Paha vaan, ettei täällä ole nuoraa. Mutta odottakaa, paremman
puutteessa kelpaa tämä nojapuu.
Samassa hyppäsi hän ylös kapeaan nojapuuhun ja huolimatta toverien
varoituksista, teki hän siinä muutamia notkeita liikkeitä.
Nyt tuli Hanna salista. Kun Bella näki hänet, piti hänen muka
tervehtiä, mutta horjui samassa ja putosi suinpäin maahan.
Kauhistuksen huuto kaikui verannalta. Hanna ja muutamat muut syöksyivät
heti pihalle; hänen polvensa notkuivat, silmänsä eivät eroittaneet
paljon mitään, mutta alas hänen täytyi vaan päästä. Toiset jäivät ylös
saliin kalpeina ja äänettöminä.
Hanna tuli ensimmäiseksi paikalle. Siellä seisoivat jotkut ravintolan
palvelijoista säikähtyneinä ja neuvottomina; kukaan ei ollut rohjennut
nostaa Bellaa. Hän oli pudonnut hyvin pahasti vesitynnyriä vasten ja
oli tainnoksissa -- tai ehkä kuollut.
Hanna kumartui hänen puoleensa ja huomasi hänen olevan hengissä. --
Auttakaa minua nostamaan häntä! -- lausui hän lyhyesti, -- ja viekäämme
hänet sisälle!
Nojatuoli tuotiin ja siinä vietiin Bella varovasti sisään, Bertha
kiiruhti tohtoria hakemaan. Hiljaa hiipivät toverit toinen toisensa
perästä Bellaa katsomaan. Sitten menivät he kotiin, itkien ja
alakuloisina.
Bella makasi silmät ummessa ja ilman mitään tunnon merkkiä. Hän oli
hirveän kalpea, mutta haavaa ei näkynyt missään, ei edes yhtään kuhmua
ollut hänen ruumiissaan. Hanna hautoi kylmällä vedellä hänen otsaansa;
hän oli auaissut hänen vaatteensa ja istui pidellen Bellaa kädestä,
äänettömässä tuskassa odottaen lääkärin tuloa.
Hän tuli ja samassa kannattimet, jotka Bertha oli älynnyt hankkia.
Lääkäri tarkasteli Bellaa, nähdäksensä oliko joku luu katkennut. Mutta
semmoista kohtaa ei keksitty; niskassa näkyi vaan punainen jälki, jonka
hän oli saanut vesitynnyrin laitaan loukatessa.
Lääkäri oli levoton siitä, että tainnoksissa olo kesti niin kauan. --
Aivot tai selkäydin ovat varmaan jotenkin vahingoittuneet ja se voipi
olla vaarallista. Viekää hänet varovasti kotiin, minä tulen myös hetken
kuluttua.
Vanha Leena ei tietänyt miten olla, kun miehet kuormineen seisahtuivat
pihalle ja hän näki Bellan suloiset kalpeat kasvot kantimilla.
-- Mitä ne ovat tehneet hänelle? Herra Jumala, mitä ne ovat tehneet
lapselleni? -- huusi hän semmoisessa kauhussa, ettei voinut paikalta
liikahtaa.
-- Valmista vuode, Leena, -- käski Hanna, vaikka hänen äänensä värisi.
-- Ei ole nyt aikaa itkeä.
Leena säpsähti ja kiiruhti käskyä täyttämään. Mutta hän hoiperteli ja
nyyhkytti kuin unessa olija.
Hannan täytyi ajatella ja määrätä kaikki yksin.
-- Niin, -- puhui hän puoleksi itselleen, -- meidän täytyy heti saada
sana maalle. Mene Leena ja lähetä joku ... odota, minä kirjoitan
muutaman rivin.
Hän piirsi muutamia riviä Bellan äidille. Hänen kätensä vapisi niinkuin
horkassa olijan eikä hän nähnyt, mitä kirjoitti.
-- Sukkelaan, Leena, juokse! Ota semmoinen mies, jolla on hevonen, ja
käske Jumalan nimessä hänen rientää ... sano, että tässä henkeä
kysytään.
Bertha oli mennyt apteekkiin. Pentti oli poissa, tiesi missä. Hanna oli
yksinään Bellan kanssa. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja
koetti rukoilla. Mutta hänen rukouksensa oli sanoja vailla, eikä siinä
ollut yhtään selvää ajatusta. Hänestä tuntui ikäänkuin koko maailma
olisi siirtymäisillään pois hänen luotaan, hän olisi tahtonut jostakin
saada nojaa, mutta ei löytänyt mistään. Hän koetti kuvitella itselleen,
että Bella oli kuollut, mutta ei jaksanut syventyä siihen ajatukseen,
ennenkuin toisia ajatuksia tuli väliin: -- kunpa tohtori tulisi ...
kunpa täti joutuisi ajoissa...
Hän lausui hiljaa Bellan nimen ja suuteli hänen kalpeita poskiaan. Voi
kuinka tämä tainnos oli kuoleman kaltaista. Juuri tuolla tavalla oli
hänen äitinsäkin maannut, kun hänen henkensä tästä maailmasta erosi,
eikä mikään rakkauden ponnistus voinut häntä enää takaisin kutsua.
Kuinka tohtori viipyi! Hanna oli vähällä murtua tuskasta ja
väsymyksestä. Hän ei voinut edes itkeä, joka olisi ollut suuri
helpoitus.
Vihdoin kuuli hän askeleita ja näki lääkärin tulevan. Heti hänen
jälkeensä astui Bertha huoneesen. Hän oli hankkinut iilimatoja, joita
pantiin Bellan selkäluuta pitkin.
Lääkäri oli ystävällinen ja sääliväinen; hän jäi odottamaan, mitä
iilimadot vaikuttaisivat. Penttikin oli nyt tullut kotiin. Hänen
hellään sydämmeensä koski kovasti sisaren kohtalo ja alituisesti
pistihe hän sairaan luo katsomaan, eikö tämä jo heräisi. Mutta ilta
kului ja yö tuli, ennenkuin tämä tapahtui.
Vasta kello 2 aikana yöllä aukaisi Bella silmiään, vaan ei näkynyt
ketään huomaavan. Kohta vaipui hän taas entiseen tilaansa. Tohtori,
joka oli koettanut kaikki keinot, mitkä tiesi, meni nyt kotiinsa,
levätäkseen hiukan. Seuraavana päivänä aikoi hän neuvotella toisen
lääkärin kanssa.
Bertha oli jäänyt sairaan luo yöksi ja sai vihdoin unta, mutta Hannaa
ei saanut kukaan siirtymään Bellan vierestä pois, eikä hän voinut
hetkeksikään silmiään ummistaa. Tunnin toisensa perästä istui hän
siinä, odottaen joka hetki, että Bella aukaisisi silmiänsä ja tuntisi
hänet. Mutta aamu tuli ilman muutosta.
Kun Bellan vanhemmat edeltä puolen päivän saapuivat, oli Bella yhä
samassa tilassa ja lääkäri pelkäsi pahinta.
Hanna kiitti Jumalaa, että Elli tädin tulo oli tapahtunut Bellan vielä
hengittäessä. Hänet pyydettiin nyt muuttamaan Palmfeltien luo, että hän
useimmin saisi nähdä Bellaa.
Jälkeen puolen päivän muuttui Bellan tila. Häneen tuli kova kuume, hän
houraili ja häntä rupesi vetämään. Lääkärit pelkäsivät, että aivokuume
oli tulossa ja että hän voisi menettää järkensä, vaikka hän jäisikin
eloon. Vuoteen ääressä istui Bellan äiti kalpeana, kuivin silmin.
Hannan läsnäolo häntä hiukan lohdutti.
Kolmantena päivänä oli Bellalla kauhea suonenveto, mutta sitten hän
alkoi runsaasti hikoilla, jota lääkärit pitivät hyvänä merkkinä. Sairas
sittemmin vaipui hiljaiseen uneen, hengitti syvään ja tasaisesti, ja
hieno puna ilmestyi hänen poskilleen. Hänen äitinsä ja Hanna istuivat
liikahtamatta hänen vuoteensa ääressä, ikäänkuin olisivat peljänneet
pienimmällä kuiskeellaan säikähdyttävänsä toivon kyyhkyä, jonka siivet
suhisivat kaukana.
Pari tuntia levollisesti nukuttuansa, aukaisi Bella silmänsä, ja hänen
katseensa osoittivat, että hän nyt oli täydessä tunnossa. Hän huomasi
äitinsä ja kuiskasi hiljaa: -- äiti! Sitten kääntyi hänen katseensa
Hannaan ja hän hymyili heikosti: -- Hanna! -- kuiskasi hän ja vasen
kätensä tavoitteli hiljaa Hannan kättä.
Silloin aukenivat Hannan kyynellähteet ja hän riensi pois huoneesta
peljäten, että Bella säikähtyisi niistä valtavista nyyhkytyksistä,
jotka puistattivat häntä. Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! Kuinka
ihanalta tuntui itku, tointuminen, pitkällisen tuskan poistuminen
kyynelvirran mukana.
Kun lääkäri tuli, näytti hän iloiselta ja hämmästyneeltä. Kuume oli
poissa ja katse selvä. Ei ollut enää henki eikä järki vaarassa, mutta
suurinta varovaisuutta vaadittiin, etteivät hermot, jotka niin kauan
olivat olleet ikäänkuin eloa vailla, jälleen vahingoittuisi.
Pentti tuli usein istumaan hänen vuoteensa ääreen. Hän osasi niin
mainiosti asettaa päänaluksia ja kääntää Bellaa, kun tämä ei itse
jaksanut, ja hänen kätensä oli kuin hellän naisen käsi.
-- Sinä olet niin hyvä, Pentti, -- kuiskasi Bella eräänä päivänä, kun
hän saattoi puhua; -- sinusta tulee varmaan oivallinen tohtori.
Pentti hymyili. -- Ja silloin viimeistään sinun täytyy parantua. Saat
nähdä, että tulet vahvaksi kuin norsu, kun vaan mieltäsi maltat.
-- Luuletko, että se on Jumalan tahto? -- Bellan katseet kääntyivät
kysyväisesti häneen ja hän koetti kiertää käsivartensa Pentin kaulaan,
vaan ei jaksanut. -- Ajattelen aina joskus, että nyt minä kuolen...
Mutta sano, kuinka olen minä tullut näin kipeäksi? Minä en muista
mitään...
-- Sinä et saa puhua niin paljon, sisar kulta, -- keskeytti Pentti
ymmärtäväisesti. -- Kyllä minä kerron kaikki, kunhan vaan vahvistut. --
Nyt et saa ajatella muuta kuin nukkumista, syömistä ja parantumista.
-- Olkoon niinkuin tahdot, -- vastasi Bella väsyneellä äänellä.
Pentti koetti turhaan karaista mieltään, kun näki sisarensa kasvot niin
pieninä ja laihoina vaipuvan jälleen alukselle. Hänen pieni sisarensa!
Kuinka rakas ja suloinen hän oli! Ei hän voinut hänestä luopua, ei
millään lailla.
Pentti pistihe vaatekonttoriin sairashuoneen vieressä ja niisti itseään
tuntuvasti.
Näinä surun aikoina, kun Hanna vapaahetkinään istui Bellan vuoteen
ääressä, näki hänen väsyneiden silmiensä aukenevan ja ummistuvan, kuuli
hengityksen kulkevan puoleksi auenneiden huulien välitse ja katseli,
kuinka kuume valkoisia poskia punasi, oli hänen mielensä täpösen täynnä
levottomia ajatuksia.
Vaikka hän oli satoja kertoja sanonut itselleen, ettei hän koskaan
tahtonut niin lujasti kiinnittää sydäntänsä keneenkään, että luopuminen
siitä tuntuisi kipeältä, tunsi hän nyt, kuinka arvaamattoman kalliiksi
Bella oli käynyt hänelle. Tämä pieni, kuumeesta värisevä käsi oli
tarttunut niin vahvasti hänen sydämmeensä, ettei tämä koskaan enää
tuntuisi eheältä, jos käsi raukeaisi kuolemaan. Hanna tunsi, ettei
hänen kova luontonsa voisi pehmetä ilman Bellan vaikutusta, ja nyt
hehkui hän halusta saada vapaaehtoisesti antautua tämän vaikutuksen
alaiseksi. Hän huomasi kummastuksella, kuinka hän nyt toivoi saavansa
rakastaa jotakin ihmistä, hän, joka kuitenkin yhä vielä luuli, ettei
kukaan muu ollut vapaa, kuin se, joka oli kaikista tunteista
riippumaton. Ja näinä viikkoina, jolloin levottomuus ja tuska olivat
hänen ainaiset toverinsa, tunsi hän kuinka katkeruus hänessä suli
sulaamistaan, kuinka okaat taittuivat ja sydäntä täytti uusi, suloinen
tunne kaikkia ihmisiä kohtaan. Ensiksikin tulivat Bellan omaiset
hänelle hyvin rakkaiksi ystävän tähden, sitten koulutoverit ja vihdoin
yhä laajemmissa piireissä kaikki, yksinäiset, kärsiväiset horjuvaiset
ihmisraukat. Hän, joka oli luullut sydäntänsä niin ahtaaksi, ettei
siihen sopisi mikään jalo tunne, huomasi nyt haluavansa edes johonkin
määrin keventää niitä taakkoja, jotka painoivat niin monen hartioita.
Näitä ajatellessa täytyi hänen yhä useammin muistaa Karin tätiä. Hän
karkoitti aina tämän ajatuksen, mutta se tuli yhä uudestaan. Ehkä oli
tämä vanha nainen yksi noista hiljaisuudessa kärsivistä, joka vaan
tarvitsi hiukan ystävällisyyttä herätäkseen uuteen eloon. Oi, Karin
täti, mitä varten sinä tulit minun tielleni? Minkätähden et voi jättää
minua rauhaan, niinkuin jätit äitini siihen aikaan, jolloin hän olisi
sinua paraiten tarvinnut? Olethan julma, kun pakotat minut luoksesi. Ja
yhtä julma minä olen, joka -- tietämättä, oletko yksinäinen ja onneton
-- olen jättänyt sinut päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi
kuukaudelta odottamaan sen tuloa, jonka olisi pitänyt katua, eikä ole
sitä tehnyt. Kohta on yhdeksän viikkoa siitä, kun sain kirjeesi ja
vielä ... vielä olen yhtä leppymätöin kuin silloin...
Sitten hän taas ajatteli ihmetellen isäänsä. Mimmoinen oli hän, tuo
isä, joka olisi voinut antaa hänelle kodin turvan, eikä ollut sitä
tehnyt, jota hän ei koskaan nähnyt eikä voinut rakastaa? Missä oleskeli
hän? Tiesiköhän hän, että hänen vaimonsa oli kuollut, että hänen
tyttärensä oli turvattomana maailmassa, että hänen rahalähetyksensä oli
yleenkatseella hyljätty? Ja jos hän tämän kaiken tiesi, niin miltä se
hänestä tuntui. Varmaan hän oi siitä välittänyt, koska oli niin
kevytmielinen ja itsekäs.
Kummalliselta tuntui ajatella kotia, joka olisi ihan oma! Saattoihan
koko pieni maailma, täynnä rakkautta ja hauskuutta, sopia neljän seinän
väliin. Hanna melkein ei muistanut omistaneensa oikeaa kotia; se oli
aina hänestä tuntunut puoleksi erämaalta, kunnes kuolema oli siihen
luonut kaikkea sovittavan varjonsa. Vaan samassa se hajosikin, ja hän
heitettiin taas maailmalle, rajattomaan tyhjyyteen.
Kerranpa loisi hän kuitenkin itselleen kodin, jospa ei piankaan. Kodin,
jossa olisi kirjoja ja kukkia, hiljaista yksinäisyyttä, eikä kuitenkaan
koskaan tyhjyyttä. Ensin hän matkustaisi ja katselisi maailmaa ja
sitten palajaisi kotiin tuhansilla muistoilla, jotka kaunistaisivat
hänen kotiansa. Tiedot ja työ tekisivät hänen elämänsä niin rikkaaksi
ja -- Bellan ystävyys olisi hänelle päiväpaisteena.
Ajatukset kääntyivät taas Bellan sairasvuoteesen. Mitä jos hän
kuitenkin kuolisi! Sanomattomalla tuskalla, jota hän ei voinut
selittää, kuunteli hän sairaan epätasaista hengittämistä, kumartui
vuoteen yli ja tarttui levottomasti peittoosen molemmin käsin, pitäen
siitä kiinni niin lujasti, kuin jos tästä olisi riippunut ystävänsä
henki.
-- Kuinka heikko olenkaan tänään, -- huudahti hän vihdoin puoli ääneen
ja nousi, vakavasti päättäen voittaa itsensä. -- Täällä haaveksin minä
tuntikausia aivan kuin koko tulevaisuuteni olisi kiinnitetty tähän
heikkoon elämänlankaan.
Hän kosketti huulillaan Bellan hiuksia ja meni tiehensä puoleksi
uholla, puoleksi itkien.
Koulussa vaihteli mielentila aina sen mukaan, mitä Bellasta kuultiin.
Joka päivä sai Hanna vastata moniin ystävällisiin kysymyksiin ja aikoja
ennen kuin Bella sai mitään tietää ulkomaailmasta, tulvaili hänen
huoneesensa kirjelippuja, kukkia tai sieviä pieniä käsitöitä,
helläsydämmisten toverien antamia.
-- Tuntuu aivan kuin nappi puuttuisi takista, kun Bella on poissa, --
oli Berthalla tapa sanoa, -- ja juuri se nappi, joka paraiten suojeli
kylmältä -- täällä luokalla. --
Niinä päivinä, jolloin Bella oli parempana ja Hannan levottomuus hänen
suhteensa väheni, täytyi hänen yhä useammin muistella Karin tätiä. Hän
tunsi, että hänen kuitenkin kerran täytyisi mennä tämän luo, ei
ulkonaisista syistä, vaan omantunnon pakosta, ja jota enemmän hän
viivytteli sitä enemmän hän ylenkatsoi omaa käytöstään. Hänellä ei
muuten ollut tapana vitkastella, kun joku asia kerran oli toimitettava.
Ainoa, millä hän voi itseänsä puolustaa, oli se, ettei hän tahtonut
mennä semmoisella sydämmellä, joka oli täynnä vihaa ja leppymättömiä
tunteita, niinkuin hänellä yhä vielä oli.
Vihdoin kävi tuo itseensä tyytymättömyys hänelle niin kärsimättömäksi,
että hän päätti heti mennä rouva Meilertin luo, maksoi mitä maksoi.
Adressikalenterista löysi hän helposti hänen osoitteensa ja meni
kenellekään mitään sanomatta hänen luoksensa eräänä päivänä.
Kovasti sykki Hannan sydän, kun hän seisoi huoneen edustalla, mutta hän
koetti näyttäytyä levolliselta astuessaan portaita ylös. Nämä olivat
matalat ja mukavat, mutta Hanna oli kuitenkin aivan hengästynyt ylös
päästyään. Mutta täällä tunsi hän taas niin suurta vastenmielisyyttä ja
vastustamatonta halua päästä pakoon, että hän kääntyi takaisin ja
melkein juoksi alas kadulle. Kuitenkin hävetti häntä sitten taas, hän
reipastui, koetti ajatella Bellaa ja kääntyi rohkeasti takaisin sekä
soitti kelloa.
Palvelustyttö aukaisi oven. -- Kyllä, rouva Meilert oli kotona. --
Tehkää hyvin, käykää sisälle.
Hanna jäi kuitenkin etehiseen, sillä aikaa kun tyttö meni rouvalle
ilmoittamaan. Salin ovesta näki hän tauluja, kasveja, mattoja ja
uutimia. Jospa Karin täti ei ollut onnellinen, niin oli hän ainakin
rikas. Tämä tuntui Hannasta ikävältä, paljon vaikeampi ja
tarpeettomampi oli hänestä nyt anteeksipyyntö. Ja kun hän vertasi tätä
ylellisyyttä äitinsä köyhyyteen, yltyi hänen vastenmielisyytensä.
Palvelustyttö kääntyi takaisin ja pyysi häntä astumaan sisään. Hän
heitti hiukan halveksivaisen katseen Hannan köyhään pukuun. Mutta hän
ehkä kuitenkin arvasi, ettei Hanna ollut tuommoinen tavallinen
avunpyytäjä, joita talossa niin paljon kävi, -- sillä hän auttoi
kohteliaasti päällysvaatteet Hannan päältä.
Rouva Meilert istui kirjoituspöytänsä ääressä, mutta Hannan sisään
astuessa nousi hän siitä. Hän oli pitkä ja suoraselkäinen, tukka
harmahtava, kasvonpiirteet kauniit, mutta ankarat. Hän tervehti Hannaa
jotenkin kylmästi ja pyysi istumaan.
Hanna jäi kynnykselle seisomaan.
-- Minä olen Hanna Rappe, -- virkkoi hän ja tunsi veren nousevan
poskilleen, eikä voinut estää hämilleen joutumistaan. -- Olen tullut
anteeksi pyytämään epäkohteliaasta kirjeestäni.
Ilon säde kirkasti hetkeksi rouva Meilertin ankaroita kasvonpiirteitä,
mutta hän voitti tunteensa ja tuli jälleen kylmäksi. Tämä rauhoitti
Hannaa. Hän oli odottanut kyyneltulvia ja syleilyksiä, ja semmoista hän
ei voinut kärsiä. Rouva Meilert katsoi häneen tarkkaan.
-- Annapahan nähdä, -- sanoi hän -- oletko äitisi tytär... Ehkä silmät
ovat hänen, mutta hänen katsantonsa oli vienompi, ystävällisempi...
Hänen äänensä värähti. Hanna katsoi häntä suoraan silmiin. -- Niin, --
lausui hän, -- saattoi olla, ennenkuin surut tekivät hänen luontonsa
kovaksi. Sanotaan, että minä ulkomuodoltani olen isääni, sisällisesti
äitiini.
Rouva Meilert asetti hänet hiljaa sohvaan viereensä. -- Puhu hiukan
äidistäsi, hänen viimeisistä hetkistään. Et voi aavistaa, kuinka kallis
hän kerran oli minulle.
Hanna hymyili katkerasti. -- Ja kuitenkin saatoitte hyljätä hänen!
Annoitte hänen yksin taistella elämän taistelua, köyhänä, sairaana,
pettyneenä kaikissa toiveissaan niiden suhteen, joita hän oli
rakastanut.
-- Niin, näetkö, olin loukattu sisimmässä sydämmessäni. En voinut suoda
sitä anteeksi, että hän, hyljäten ihanteensa, meni miehelle, joka ei
edes ansainnut hänen kunnioitustaan. Minusta hän silloin alensi itsensä
niin, että minun _täytyi_ työntää hänet luotani, vaikka sydäntä
kirveli...
-- Unhotatte, että hän rakasti isääni; olkoon se hänen
puolustuksenansa.
Rouva Meilert katsahti ylös. -- Ei, -- sanoi hän kiivaasti, -- ei
rakkauskaan _voi_ kaikkea puolustaa. Minä en koskaan voinut oikein
uskoa, että hän todellakin rakasti isääsi; siihen tämä oli liian
paljon häntä alempana. Mutta jos niin oli laita ... no, silloin en
ymmärrä ihmissydämmen oikkuja! Nainen, niin oikeutta harrastava,
helläsydämminen, kaikille suurille aatteille altis, kuin äitisi, ... ja
isäsi! Hengettömämpää, tyhjempää, hengen ja ruumiin puolesta
elähtyneempää olentoa en ole koskaan nähnyt. Mutta suo anteeksi, -- ehkä
loukkaan sinua?
-- Oi, -- kuului Hannan lyhyt vastaus, -- isäni suhteen minulla ei ole
minkäänlaisia tunteita.
-- No niin, ymmärräthän, miltä tuntui nähdä ystävän, jota rakastin
enemmän kuin itseäni, heittäytyvän moisen miehen syliin! Minä olin
epätoivossa ja katkaisin kaikki suhteemme. Sitten tuli hänen
rangaistuksensa. Hän tuli onnettomaksi ja hyljätyksi, ja nythän minun
olisi pitänyt anteeksi suoda. Mutta minä en voinut sitä, se tuntui
ikäänkuin minun samassa olisi täytynyt luopua omista periaatteistani,
varsinkin jos olisin ottanut ensimmäisen askeleen. Jos hän olisi tullut
minun luokseni...
-- Saatoitteko todellakin sitä uskoa sen kirjeen jälkeen, jonka te
kirjoititte hänelle hänen hääpäivänänsä? -- Hannan posket hehkuivat. --
Se kirje oli omiansa sammuttamaan viimeisenkin ystävyyden kipinän.
-- Vai niin, sinä olet lukenut sen! No, -- olenhan sitä katunut
tuhannen tuhatta kertaa. Olisin voinut luopua koko omaisuudestani, jos
se vaan olisi ollut kirjoittamatta. Minä tiesin, että hänen sydämmensä
murtuisi siitä, ja kuitenkin kirjoitin sen, hillitsemättömässä
tuskassani. Minulle oli silloin jonkunmoinen lohdutus siitä, että sain
tehdä aukon meidän välillemme niin laajaksi, kuin suinkin voin.
Kun minä kuulin, että hänen miehensä oli hänet hyljännyt ja että hän
oli muuttanut pois pienen lapsensa kanssa, silloin pyrki sydämmeni
hänen luo koko entisellä hellyydellään. Mutta luuletko saattaneeni
lähestyä häntä, luuletko, että olisin voinut pyytää anteeksi? Ei,
siihen olin liian itsepintainen ja kova. Tahdoin pakottaa häntä ensin
tulemaan minun luo. Mutta hän ei tullut, ja minä kuulin, että hän kärsi
nälkää. Rauhoittaakseni omaatuntoani, lähetin hänelle sittemmin
vuotuisesti pienen rahasumman sinua varten...
-- Tekö sen lähetitte? -- keskeytti Hanna, punastuen pahasta mielestä.
Niihin rahoihin hän ei koskaan kajonnut.
-- Se oli hänen kaltaista, -- virkkoi rouva Meilert hymyillen tuskin
nähtävästi. -- Hänhän aina oli tahtonut tulla omin voimin toimeen. Hän
oli yhtä ylpeä kuin minäkin, ja se teki meidät kumpaisetkin
onnettomiksi. Sillä aikaa, kun hän kulutti itseänsä kovalla työllä,
jota huonosti palkittiin, menetin minä aikani lukemattomissa
huvituksissa, unhottaakseni sisällisen tyhjyyden. Kumpainenkaan meistä
ei koettanut toista lähestyä, ja kuitenkin olisi tämä pelastanut meidät
molemmat.
Kun olin tullut 30 vuoden vanhaksi tuntui minusta elämä ihan
arvottomalta. En ollut itse onnellinen, enkä elänyt kenenkään onnea
varten. En ollut oppinut mitään semmoista, joka olisi tehnyt minut
mahdolliseksi alkamaan jotakin itsenäistä työtä, minua oli vaan
kasvatettu elämästä nauttimaan. Tähän surun ja tyhjyyden aikaan tapasin
minä miehen, joka kauan oli rakastanut minua hiljaisuudessa,
uskollisesti ja puhtaasti ja ... me menimme yhteen. Hänellä oli
harvinaisen jalo luonne. Kuinka paljosta tulee minun häntä kiittää!
Hänen ansionsa se oli, etten tykkänään vaipunut raskasmielisyyteen ja
hänen ainainen, sydämmellinen toivomuksensa oli, että minä taaskin
lähestyisin äitiäsi ja tulisin onnelliseksi... Mutta -- minusta oli
tämä nyt jo mahdotonta, tie välillämme oli kasvanut umpeen, sitä peitti
korkea, kietova ruoho, me emme voineet enää saavuttaa toisiamme.
... Viisi vuotta vaan kesti avioliittomme, minä kadotin tuon uskollisen
toverini ja seuraavana vuonna saapui minulle tieto äitisi kuolemasta.
Rouva Meilert oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja Hanna luuli hänen
itkevän. Outoja tunteita liikkui nuoressa tytössä, kuunnellessaan
toisen puoliääneen lausumaa tunnustusta. Hanna tunsi vielä katkeruutta
äidin kohtalosta, mutta myöskin suurta sääliä tätä suurta, hillittyä
surua nähdessään. Ja hän tunsi vavahtavansa ilosta, huomatessaan Karin
tädissä semmoista, jota hän saattoi ymmärtää ja suoda anteeksi.