tyytymätön ja kapinallinen koko mailmaa vastaan ja kaikkein vähimmin
piti hän itsestänsä. Minkätähden eivät ihmiset saattaneet jättää
häntä rauhaan? Minkätähden heidän tarvitsi tyrkyttää hänelle
kasvatustapaansa, kun hän tahtoi ainoastaan itseänsä hoitaa? Nyt tahtoi
hän olla yksinänsä ... tai leikkiä Hugon kanssa eli puhella räätälin
kyttyräselkäisen Eeron kanssa. Tämä oikein imi itseensä jokaisen sanan
ja pakoitti Hannaa ajattelemaan viisailla kysymyksillään. Muut ihmiset
saisivat nyt hänestä olla vaikka Siperiassa; hän ei tarvinnut heidän
sääliään eikä tahtonut olla heille missään kiitollisuuden velassa.
Hän istui pöydän ääreen jatkaaksensa kirjoitustaan, vaan huomasi
samassa kirjeen, joka oli tullut hänen poissa ollessaan. Käsiala oli
tasainen ja komea, mutta aivan vieras hänelle. Hän heitti silmäyksen
allekirjoitettuun nimeen ja lensi samassa tummanpunaiseksi. Kirje
kuului:
"Rakas Hanna! Vaikk'et tunne minua, tiedät kuitenkin, että
minä ennen olen ollut hyvin läheisessä suhteessa äitiisi. Olen
kuullut hänen kuolemastaan ja ääretön kaipaus pakoittaa minua
nyt tutustumaan hänen tyttäreensä ja uudistamaan niitä muistoja,
jotka huolimatta niiden katkeruudesta ovat elämäni suloisimpia.
Etkö tahtoisi tulla luokseni joksikin aikaa? Sillä tekisit minut
onnelliseksi. Vekseli seuraa mukana matkakustannuksia varten.
Minä ikävöin sinua hyvin. Tule!
Äitisi ystävä,
Karin täti."
-- En koskaan! -- huudahti Hanna ja syöksi paikoiltaan aivan kuin joku
lyönti olisi häntä kohdannut. -- Koskaan en täytä sen toiveita, joka on
saattanut minun äitini niin syvästi kärsimään! En, vaikka hän tarjoisi
minulle puolet maailmasta ... "Ääretön kaipaus" .. "suloisimpia
muistoja"... Uskokoon sitä kuka tahansa muu, vaan en minä!
Kahdeksanatoista pitkänä vuotena ei hän ole huolinut tiedustella, oliko
äitini elossa vaiko ei, kärsikö hän nälkää, vai viettikö päivänsä
ylellisyydessä, ja nyt hän kehtaa puhua "äärettömästä kaipauksesta".
Hanna rutisti kirjeen ja heitti sen uuniin. Sitten pisti hän vekselin
uuteen kirjekuoreen ja kirjoitti seuraavan vastauksen:
"Rouva Karin Meilert.
Lähetän vekselin takaisin, koska en aio tulla luoksenne.
Muisto äitini surusta on kuin seinä meidän välillämme.
Hanna Rappe."
Hän kiiruhti panemaan kirjeen kiinni ja viemään sen postilaukkuun,
peläten, että jokin saattaisi estää häntä tästä kostamisestaan. Sitten
palasi hän työhönsä ja koetti olla oikein ahkera, päästäksensä siten
omista ajatuksistaan.
Mutta työ ei sujunut. Mieleen johtui toinen toisensa perästä ne monet
katkerat sanat, jotka hänen äitivainajansa oli lausunut ystävästään, --
äskeinen kirje, hänen kiivas vastauksensa, hänen oma, muista riippuva
asemansa -- ja kaikki nämä ajatukset kiihoittivat hänen aivojansa niin,
että hän arveli tulevansa aivan kipeäksi. Koneentapaisesti kirjoitti
hän puoli sivua, heitti sitten kynän luotaan, sieppasi hattunsa ja meni
ulos. Ehkä raitis ilma saattaisi hänet sisälliseen tasapainoon jälleen.
Ilta oli tyyni ja kirkas, tuuli lepäsi toimettomana puiden latvoissa
eikä pannut yhtään lehteä liikkeelle. Kaste kiilui jo maassa. Joen
rannalla istui Eero onkivapa kädessä. Hanna istui hänen viereensä ja
sanoi niin huolettomasti kuin vaan saattoi: -- iltaa, Eero, onko
sinulla toista onkivapaa, niin lainaa minulle, tahtoisin mielelläni
onkia hetken.
Eero katsahti häneen iloisesti hymyillen. -- Saatte minun, se on
kaikkein parhain. Odottakaa, niin panen siihen syötteen!
Hanna istahti kivelle vähän matkan päähän ja heitti siiman ulos. Eero
katseli häneen salaa ja huomasi, kuinka alakuloinen hän oli, kuinka
hänen katseensa tuijottivat poloon, eikä hän kuitenkaan nähnyt, että
kala nyki nykimistään. Vihdoin hän ei malttanut olla sanomatta: -- nyt
on kala varmaan käynyt onkeen.
Hanna säpsähti ja veti äkkiä siiman vedestä. Hopean välkkyvä säyne oli
tarttunut koukkuun. Hän irroitti sen, viskasi sen Eeron koriin ja pani
uuden syötteen. Eeroa halutti ruveta keskusteluun hänen kanssansa ja,
kun Hanna erään kerran ystävällisesti nyökäytti päätään hänelle,
rohkaisi hän mielensä ja alkoi:
-- Olen niin paljon ajatellut sitä, mitä sanoitte minulle eräänä
päivänä, että täytyy olla hyvä vihollisilleen...
-- Ei ne ole minun sanojani, vaan Vapahtajan, -- vastasi Hanna hiljaa.
Pojan vakava, lapsellinen katse koski kipeästi Hannaan.
-- Olkootpa vaan, mutta sanoittehan tekin samaa, -- jatkoi hän. -- Ja
tänäänpä menin minä voudin Villen luo ja annoin hänelle uuden
onkivavan, jonka olin tehnyt oikein hyväksi. Hän hiipi tiehensä, kun
näki minun tulevan, mutta minä annoin sen hänen sisarelleen ja sanoin,
että Villen piti saada se lahjaksi.
-- Siinäpä teit oikein, Eero, -- sanoi Hanna ja hänen äänensä värähti.
Hän tiesi, että Ville oli niitä, jotka armottomimmalla tavalla
pilkkasivat kyyryselkäistä Eeroparkaa, ja että hän päälle päätteeksi
kerran oli häntä lyönyt.
-- _Mistä syystä_ teit sinä sen? -- kysyi Hanna hetken päästä; hän
tahtoi mielellänsä tutkia mielialaa.
-- Teinpähän sen siitä syystä, että te olette olleet minulle niin hyvä,
etten voi olla uskomatta, mitä te sanotte oikeaksi. Ja senkin tähden,
ettei Villellä ole ollut ketään, joka hänelle parempia opettaisi...
Eero katsoi Hannaan syrjästä ja muutti kömpelön ruumiinsa hiukan
lähemmäksi häntä. Hän näki, että Hannan muoto oli synkkä, ja hän
pani kätensä hiljaa hänen polvellensa, ikäänkuin osoittaakseen
myötätuntoisuuttaan.
Hanna tunsi, että tämä pieni ystävyyden osoitus täytti hänen sydämmensä
ääriä myöten. Hän tunsi olevansa niin mitätön, tyly ja kovasydäminen,
tunsi, että hän ei ansainnut, että tämä pieni lapsellinen käsi koskisi
häneen. Hänen sydämmensä sykki, onkivapa tärisi hänen kädessään ja,
ennenkuin hän ennätti ajatellakaan, oli hän kietonut käsivartensa Eeron
kaulaan ja itkien kallistanut päätään häntä vastaan.
Eero istui aivan hiljaa koettelematta sanallakaan keskeyttää hänen
itkuaan. Ehkä tunsi hän, että se teki hyvää. Ehkä liikkui hänessä outo,
suloinen tunne ajatellessaan, että hän oli tuon hyvän tytön ainoana
turvana tänä surun hetkenä.
Hanna rauhoittui pian. -- Olenpa ollut hiukan pahoillani tänään, --
sanoi hän ikäänkuin puolustaen itseänsä ja hymyili kyyneleet silmissä.
-- Nyt täytyy minun lähteä kotiini. Kiitos, Eero, ja hyvästi!
Eero ei ymmärtänyt, mistä häntä kiitettiin, mutta nosti lakkiaan,
hiljaa kumartaen.
Ja Hanna meni kotiin heltyneellä mielellä. Nyt katui hän tylyä
vastaustaan Karin tädille. Suuttumus häneen pyrki kyllä takaisin
tulemaan, mutta hän ei päästänyt sitä sydämmeensä tänään, -- tänään,
jolloin viaton käsi juuri oli häntä ohjannut oikealle tielle.
Elokuun viimeisellä viikolla soi Hanna itselleen muutamia vapaapäiviä
mennäksensä Fågelvik'iin noutamaan Bellaa kouluun. Hän oli tehnyt työtä
kuin juhta koko kesän ja arveli nyt ansaitsevansa hiukan virkistystä.
Hänen asunnostaan oli viisi peninkulmaa Bellan kotiin. Mutta mitäpä sen
pituisesta matkasta, kun hän tiesi olevansa tervetullut. Hän pani
tavaransa matkalaukkuun, jonka postiljooni hyväntahtoisesti lupasi
perille viedä, -- itse hän meni jalkaisin, säästääksensä rahojaan ja
nauttiaksensa enemmän matkastaan.
Oli viileä Elokuun aamu, kun hän alotti matkaansa. Yöllä oli satanut ja
tiet olivat vielä kosteat; mutta Hannalla oli nyt uusi mukava pukunsa
eikä hänen tarvinnut peljätä likaisia hameen liepeitä. Selässä oli
hänellä kontti, semmoinen melkein kuin tavallisilla työmiehillä, ja
siihen oli postimestarin rouva pannut voita ja leipää, maalaisjuustoa
ja silakoita. Eero oli jäähyväisiksi lahjoittanut hänelle kepin, jonka
hän itse oli tehnyt kauniista halavasta, ja hän oli katsellut hänen
jälkeensä kauniilla surullisilla silmillään. Hannastakin tuntui
ikävältä erota hänestä, -- he olivat olleet niin paljon yksissä viime
aikoina. Hän lupasi nyt lähettää hänelle oikein hyvän veitsen
Helsingistä, niin että hän saattaisi veistämisellä ansaita vähän
talvella.
Tiepuolessa oli viljavainioita, joista paraikaa korjattiin
myöhistynyttä eloa; välistä vei tie pihamaiden läpi, jolloin Hanna ei
koskaan saattanut olla puhuttelematta likaisia lapsukaisia. Vasta
päivällisaikana sai hän itsellensä kunnollista lepoa, kuljettuansa
seitsemässä tunnissa lähes kolme peninkulmaa.
Päivällisensä söi hän eräässä viidakossa ja pani sitten maata latoon.
Tuoreet heinät tuoksuivat väkevästi; ladon vieressä lirisi pieni kirkas
puro, jossa hän huuhtoi kuumia jalkojaan. Muutoin oli kaikki hiljaa,
niin hiljaa, että hän saattoi ikäänkuin kuulla omia ajatuksiaan.
Tämä hiljaisuus tuntui niin virkistävältä, ikäänkuin hän jo kauan olisi
sitä ikävöinyt. Ja kuitenkin oli hän ollut hyvin yksin. Hänen
ajatuksensa olivat olleet niin kiinnitetyt siihen työhön, jota hän oli
toimittanut, että ne harvoin saivat olla vapaina.
Olikohan se itsekkäisyyttä, että hän niin mielellään oli yksinänsä?
Niin ainakin ruustinna sanoi. Hän sanoi, ettei ihminen saa elää vaan
itseänsä varten, että hänellä on velvollisuuksia jokaista ihmistä
kohtaan, jonka hän tapaa. Sanoi yksinäisyyden saattavan ylpeyteen,
laiskuuteen ja muihin hullutuksiin.
Ei, -- ei ollut tämä totta. Yksinäisyys oli ollut hänelle paras ystävä,
viisain neuvonantaja, taitavin parantaja. Yksinäisyydessä puhui Jumala
hänelle ja hänen sydämensä heltyi, ikäänkuin siihen olisi kosketettu
pehmoisella, vienolla kädellä, se aukeni kaikelle suurelle ja hyvälle,
jota hän saattoi ajatuksillaan käsittää. Jumala oli häntä lähinnä noina
yksinäisyyden hetkinä ja taivutti nöyryyteen paljon paremmasti kuin
ihmisten sanat. Yksinäisyys oli kuin virkistävä kylpy, joka huuhtoi
pois matkan kuumuuden ja pölyn.
Kesken ajattelemisen nukkui hän ja makasi kotvan aikaa. Kun hän heräsi
oli kello 6 eikä hän siis voinut päästä perille enää sinä iltana,
niinkuin oli toivonut, koska pimeni jo 8 aikaan. Hän päätti sentähden
kulkea vielä yhden peninkulman ja sitten jäädä jonnekin yöksi sekä
varhain aamusella kiiruhtaa Bellan luo, joka ei ollenkaan tietänyt
häntä odottaa.
Kello oli puolivälissä yhdeksän, kun hän saapui erääsen taloon, johon
hän päätti jäädä yöksi. Hän sai siellä pienen ummehtuneen kamarin tuvan
takana, jossa neljä miestä ja kolme vaimoihmistä kuorsasi, toinen
toistaan pahemmin. Saipa vielä kissan makuutoverikseen ja lisäksi muita
kutsumattomia vieraita, jotka vihdoin tekivät vuoteen niin ahtaaksi
hänelle, että hän harmissaan hyppäsi laattialle, pukeutui ja pitkin
askelin kiiruhti ulos väellä täytetyn, pahalle haisevan tuvan läpi.
Lopun yötä istui hän, isoon huiviin käärittynä, eräällä vuorella, josta
näki auringon nousevan kimaltelevan järven yli.
Juotuansa 6 aikaan kupin väkevää sikurikahvia jatkoi hän iloisesti
kulkuansa. Hänellä ei ollut lainkaan lauluääntä, mutta nyt hänen teki
mieli laulaa, sillä kaikki tuntui niin keveältä ja iloiselta. Välistä
vaan kävi hänen mielensä surulliseksi, kun hän muisti Karin tätiä,
mutta nyt hän ei tahtonut häntä muistella, --- hän tahtoi vaan olla
iloinen.
Kello 8 näki hän Fågelvikin herraskartanon iloisesti pilkistävän
koivujen takaa. Hetken perästä oli hän jo portin luona, jonka hän
aukaisi näkemättä ketään ihmistä. Keittiön edustalla seisoi vanha Leena
vaatteita harjaten. Hän oli vähällä pudottaa harjan käsistään, kun hän
näki Hannan, joka nauraen nosti sormensa huulilleen.
-- Missä on Bella? -- kuiskasi hän.
-- Herranen aika, kuinka hyvä mieli Bellalle nyt tulee! -- Missäkö on?
Uimassa se on paraikaa. Hanna menee vaan suoraa päätä uimahuoneelle.
Hanna hiipi hiljaa ja nopeasti alas rantaan ja sisään uimahuoneesen. Ei
näkynyt siellä muuta Bellasta kuin hänen jokapäiväinen verhonsa. Mutta
vähän matkaa rannasta näkyi eräs ruskea kiharapää keinuvan veden
pinnalla ja laineet sen edessä jakaantuivat kiiltäen ja leikkien.
Hanna riisui hiljaa päältään ja astui äänettömästi alas veteen. Hän ui
reippaasti Bellaan päin, jonka kasvot olivat käännetyt rannasta
poispäin ja joka oli täydessä toimessa koettaen pysyttäitä selällään
liikahtamatta. Nyt sai hän vihdoin kylliksi, kääntyi kyljelle ja alkoi
uida rantaan päin, vaan huomasi samassa Hannan aivan vieressään ja
päästi ilohuudon, joka kuului pihalle saakka.
-- Hanna, Hanna, sinäkö! Kuinka säikähdytit minua! Mitä jos olisin
saanut halvauksen ilosta?! Päivää, päivää, näetkö, että nyökäytän
päätä? Mikä kumma sinut tänne toi? Oi, kuinka hirveän hauskaa! Ja
kuinka hyvästi uit! Tahdotko nähdä kuinka minä menen umpeen ...
odotahan ... yks, kaks ... kolme! -- Bellan pää katosi äkkiä.
-- Ptshi! vettä sain nenääni... Osaan minä vettä polkeakin ... näetkö!
Minusta tulee kerran uimamaisteri.
Hanna nipisti häntä poskeen, se tarkoitti "hyvää päivää". He uivat nyt
rinnakkain puhellen ja nauraen lakkaamatta.
Rouva Palmfelt tuli alas uimahuoneelle tervehtimään Hannaa.
-- No, tytöt, jo on aika tulla pois, Bella näyttää ihan siniseltä.
-- Oi ei, äiti kulta, se on vaan mustikoista tullut. Mutta kyllä me
paikalla tulemmekin. Menehän hetkeksi oven ulkopuolelle, ehkä Hanna ei
tahdo muuten nousta.
Rouva Palmfelt meni nauraen ulos ja tytöt riensivät uimahuoneesen.
Tukka oli kuin liimattu silmäkulmiin, vettä tippui joka hiuskarvasta ja
he nauroivat ääneen toisillensa.
-- Äiti, nyt saat tulla sisään. Emmekö näytä upotetuilta
koiranpenikoilta? Pukemisen aikana liikkui Bellan suu kuin kahvimylly.
-- Näetkö, minulla on reformipuku, olen sen itse ommellut. Se on
kauhean hyvä. Kas vaan, onhan sinullakin! Sehän on mainiota! Mutta onko
sinunkin hameesi napissa? Vai niin, kyllä se on paljon parempi... Ja
näetkö, kuinka näppärästi saan kaikki päälleni? Yhdessä vilahduksessa!
Ja pääsen kaikista nauhoista, jotka aina menivät umpisolmuun.
Hanna näytti yhtä tyytyväisenä uutta pukuaan, joka pääasiassa oli
samanlainen kuin Bellan. Se kaunisti häntä, koska hänen pitkä hoikka
vartalonsa siinä näytti kehittyneemmältä. Hän teki hyvillä mielin
muutamia voimakkaita liikkeitä näyttääksensä Bellalle, ettei puku häntä
millään tavalla vaivannut tai ahdistanut.
Laiturilla hyökkäsivät Lulle ja Liisi heitä vastaan ja olivat repiä
Hannan palasiksi, saadaksensa hänestä osan itsekukin. Mutta koska
aamiainen oli valmis, täytyi heidän rauhoittua ja lohdutukseksi
luvattiin heille huviretki jälkeen puolen päivän.
Puolenpäivän aikaan istuivat Hanna ja Bella mäkirinteellä lähellä
rantaa. Paljon oli heillä nyt puhumista. Bella kertoi lopun
jalkamatkasta, jota oli kestänyt kolme viikkoa.
-- Kuinka kesti Alma kaikki vaivat "leikattuine" jalkoinensa? -- kysyi
Hanna hymyillen.
-- Varsin hyvin. Hän kävi yhä uljaammaksi. Ja hän on tullut niin
hyväksi, tiedätkö, aivan toisenlaiseksi kuin ennen. Samaten Lilli.
Luulenpa, että heistä alkaa tulla hyviä ystäviä.
-- Entä Aina?
-- Niin ... Aina ... enpä oikein tiedä! Hän on niin epätasainen.
Pelkään, ettei hän voi pitkäksi aikaa innostua mistään asiasta.
Voimistelu, joka oli häntä hurmannut viime talvena, on hänelle nyt
aivan vieras asia. Yksin Verna Sommarkin on hänestä nyt ihan tavallinen
ihminen vaan.
-- Minustakin on tuntunut, ettei hänessä ole kestävyyttä, -- sanoi
Hanna, -- vaan ehkä se tulee aikaa myöten, -- hän on vielä niin nuori.
-- Bertha on, tiedätkö, oikein reipas tyttö, jospa vaan hiukan useimmin
muuttaisi nenäliinoja. Hänestä tulee ihan varmaan apteekkari.
Jokaisessa lepopaikassa saimme me odottaa häntä, syystä että hänen
täytyi tehdä kokeita voiteillaan ja rohdoillaan. Milloin tarjosi hän
meille viinasta ja mustan viinamarjapensaan lehdistä tehtyä sekoitusta,
milloin voidetta suojaamattomasta voista, johon hän oli pannut
kaikenmoisia maustimia. -- Hanna kuunteli innostuneena, mutta
vähitellen muuttui hän niin vakavan näköiseksi, että Bella huomasi sen.
-- Mitä sinä ajattelet, Hanna?
-- Minä ajattelen, että minun täytyy uskoa sinulle jotakin, ... josta
et tule iloiseksi.
Bella katseli häneen levottomasti, mutta kun Hanna kertoi, että hän oli
saanut kirjeen rouva Meilertilta, löi hän kätensä yhteen.
-- Oi, kuinka hauskaa! Sinun äitisi...
-- Ei ollenkaan hauskaa, -- keskeytti Hanna äkkiä. -- Ja minä annoin
hänelle semmoisen vastauksen, jota sinä et varmaan olisi hyväksynyt.
Hän kertoi koko tapauksen, sekä senkin kuinka hän jälestäpäin oli
katunut. -- Kyllä minä tiedän, kuinka sinä olisit tehnyt, -- lisäsi
hän, -- mutta minä nyt en missään tapauksessa voi olla kuin sinä.
Bella näytti miettiväiseltä. -- Minä olisin sinun sijassasi
kirjoittanut uudestaan. Olisin sanonut, etten suinkaan aikonut häntä
loukata.
-- Silloinpa en olisi puhunut totta. Tiesin koko ajan aikoneeni loukata
häntä oikein tuntuvasti.
-- Oi, Hanna, sinä joka aina niin lujasti tahdot tehdä, mitä on oikein.
He istuivat ääneti. Leena, joka tuli kutsumaan päivälliselle, tarttui
hetkeksi suusta kiinni. Hän pudisteli päätään Hannan uudelle puvulle.
-- Huomaanpa, että Hanna on tullut yhtä hupsuksi kuin Bellakin, --
sanoi hän. Kun nyt olette tehneet itsestänne puoleksi poikia, vaikka
olisitte voineet olla söötiä ja nättiä fröökinöitä! Ette te ikinä saa
sulhaisia, lapsikullat!
-- Häpeä toki, Leena, tahdotko niin mielelläsi päästä meistä? Kukapa
sitten kirjoittaisi kirjeesi ja neuvoisi sinulle kertomataulua?
Leena nauroi. -- Onpa tuo Bella aika lipokieli, -- sanoi hän ja meni.
Kovin sukkelaan kuluivat Fågelvikissä Hannan kolme määräpäivää. Nuoret
kävivät puolukassa ja sieniä keräilemässä, purjehtivat Pentin kanssa,
uivat ja lukivat ääneen, polttivat kokkoa iltasilla ja paistoivat
potaatteja kuumassa porossa.
Hannalla oli eräänä päivänä keskustelu Bellan äidin kanssa. Hän kertoi
aikomuksestaan vetäytyä pois Bellasta sekä syystä siihen.
-- Ettekö usko, täti, että olisi ollut parasta, jos olisin niin tehnyt?
-- kysyi hän.
Rouva Palmfelt katseli häneen tarkkaan. -- Mistä sinä olet saanut
moisia epäilyksiä? -- kysyi hän ystävällisesti tarttuen Hannan käteen.
-- Minulle on sanottu, että minun vaikutukseni Bellaan on paha, --
vastasi Hanna punastuen. -- Olenpa luullut huomanneeni, että tekin,
täti levottomuudella katselette meidän seurustelemistamme.
-- Eiköhän joka äiti jonkunmoisella levottomuudella seuraa lapsensa
kehitystä, varsinkin kun sillä on niin taipuvainen luonne kuin
Bellalla. Mutta ole sinä vaan huoleton, ei minulla koskaan ole ollut
syytä peljätä sinun vaikutustasi. Ensi hetkestä näin, että pohja sinun
luonteessasi on vilpitön ja hyvä, vaikka olot ovat kehittäneet sinut
epätasaiseksi ja hiukan tylyksi. Päinvastoin olen ilolla luullut
huomanneeni, että Bella on kehittynyt lujemmaksi ja että hän
suuremmalla innolla kuin ennen koettaa itseänsä kasvattaa. Ole
sentähden aivan huoleton, hyvä Hanna, ja ole yhä edelleen Bellan
ystävänä. Kukaan ei siitä iloitse enemmän, kuin minä. Ja ellen erehdy,
voipi Bella vuorostaan tehdä sinulle hyvää...
-- Oi, täti, sen minä tunnen joka päivä. Minä saattaisin ihan kuivua ja
kivettyä, ellei minulla olisi Bella. Hänen kunnioituksensa kiihoittaa
minua enimmin hyvyyteen pyrkimään.
Rouva Palmfelt pudisti hänen kättään. -- Siunatkoon Jumala teidän
ystävyyttänne, -- lausui hän lempeästi, -- kestäköön se elämänne
loppuun saakka. Uskollinen ystävä on kaikkia maailman aarteita
kalliimpi.
Syyskuu oli tullut ja rautatien vaunut olivat viime päivinä vierineet
pääkaupunkiin täpösen täynnä koulunuorisoa. Bellan vanhemmat olivat
jääneet maalle, mutta lähettäneet kaupunkiin kolme vanhinta lastaan
Leenan hoidettaviksi. Hannakin tuli samassa. Hän oli taas vuokrannut
entisen pienen huoneensa Bellan läheisyydessä; se oli huokein, minkä
hän voi saada.
Koulussa tapasivat toverit toisensa eräänä maanantai-aamuna, jolloin
todistukset olivat näytettävät ja läksyjä annettiin. Hauskaa oli taas
tavata toinen toisensa. Vanhoja ystävyyden liittoja uudistettiin ja
vanhat vihat unhotettiin. Lämpimästi puristettiin siellä käsiä ja
iloisesti liikkuivat kielet.
Viides luokka tunsi edesvastauksensa, kun näet piti olla esimerkkinä
koko koululle, sekä käyttäytyi tyyneesti ja siivosti. Toinen toisensa
perästä ilmestyivät entiset toverit, ja vieläpä muutamia uusia, jotka
olivat jääneet luokalleen tai äsken ottaneet pääsytutkinnon. Nämä
seisoivat syrjässä, hiukan hämillään niistä uusista suhteista, joihin
nyt olivat joutuneet.
-- Voi päiviäni, Bella, kuinka olet ruskettunut! -- huudahti Agnes Lund
ja löi kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä. -- Ethän ole lainkaan
huolinut suojella häviötäsi!
-- En, siitä en tosiaankaan ole välittänyt, -- nauroi Bella, näyttäen
pyöreitä, päivettyneitä käsiään. -- Mutta sinähän olet valkoinen ja
hieno, kuin prinsessa.
-- Elähän, -- vastasi Agnes kainosti, mutta tyytyväisenä kiitoksesta.
-- Sinäpä näytät vankalta, Bibbi, oletpa kuin kelpo tyttö ainakin. --
Hanna taputti hyväksyen Bibbin leveitä hartioita.
-- Niin, näetkö, kesällä minä panin pois kureuuman ja sen jälkeen tulin
niin paksuksi, että oikein hävettää.
-- Eläköön, Bibbi, se oli kaikista viisain tekosi! Nähkää tytöt, kuinka
pulskaksi Bibbi on tullut kolmessa kuukaudessa. -- Ja Bertha hurrasi
häntä ihastuneena.
-- Hyi, paksu kuin porsas, -- kuiskasi Agnes Almalle.
-- Mutta enemmän minun mieleeni kuin sinä, -- kuului tämän rohkea
vastaus.
Bella, Hanna, Bertha ja jotkut muut esiintyivät uusissa
käytännöllisissä reformipuvuissaan ja joutuivat siten innokkaan
keskustelun esineeksi.
-- Aiotteko esiintyä sirkuksessa? -- kysäsi eräs tytöistä.
-- Eihän niitä housuja näekään, -- arveli toinen teeskennellen
ihmettelyä.
-- Onko aikomuksenne olla koulutyttösillä koko elämänne? -- lisäsi
kolmas.
-- Eikä, vaan aiomme olla olevinamme _ihmisiä_, -- Bertha löi kätensä
polveen ylpeällä itsetietoisuudella. Pois kureuumat! Pois pitkät
viistävät hameet! Eläköön vapaus!
-- Niin, pukeutukoon itsekukin mielensä mukaan eikä välttämättömästi
niin kuin kaikki muut, -- huudahti Bella innokkaasti.
-- Hyvä! -- huusivat tytöt,
-- Mitä tämä merkitsee? -- sanoi Bertha ja taputti hämmästystä
teeskennellen Siiriä selkään.
-- Oletko sinä raukka niin laihtunut, ettei sinussa enää ole kuin
kalanluita?
Siiri näytti nololta. Hän oli vasta äskettäin ruvennut kureuumaa
käyttämään, koska hänen äitinsä oli ollut kovasti sitä vastaan. --
Niin, kun minä aloin tulla niin kauhean paksuksi, -- puolusti hän
itseään ja pistäytyi muiden joukkoon.
-- Siinä oli yksi tappio! -- kuiskasi Bella Hannalle.
-- Niin, mutta kymmenen voittoa, -- vastasi tämä. -- Niitä on kymmenen,
jotka ovat muuttuneet järkeviksi, -- paitse me, -- lisäsi hän nauraen.
-- Oi, Hanna, kuinka me tänä talvena rupeamme taistelemaan aatteemme
puolesta!
-- Tietysti. Mutta muistakaamme, että meidän täytyy koettaa _vakuuttaa_
heitä siitä, eikä vaan _yllyttää_.
Kun tyttöparvi sittemmin palasi koulusta, huudahti Bella: -- On ollut
niin hauskaa tavata taas, että meidän pitää vielä kerta yhtyä tänään.
Mitä arvelette pienestä huviretkestä Kaisaniemeen jälkeen puolen
päivän?
-- Voi, voi, kuinka hirveän hauskaa! -- kuului joka taholta ja tyttöjen
erotessa päätettiin yksimielisesti yhtyä kello 4 "vapaamuurarin
haudalla".
Se oli iloinen joukko, joka jälkeen puolen päivän kokoontui Tölöön
rannalle. Tytöt istuivat nurmikolle ja alkoivat puhua kesän
tapahtumista. Jokaisen piti kertoa jotakin toimistaan ja Hanna johti
puhetta, kun se välistä kiihtyi semmoiseksi lörpötykseksi, jota ei
kukaan ymmärtänyt.
Kun Jennyn vuoro tuli, näytti hän olevan hämillään ja sanoi:
-- En tiedä, kerronko ollenkaan mitään, te tulette vaan pilkkaamaan
minua.
-- Oi, puhu pois vaan, me emme näe emmekä kuule! -- Näin sanoessaan
Bertha ripusti nenäliinan kasvojensa eteen.
-- Eipä siltä että minun tarvitsisi hävetä mistään! -- Olin Loviisassa
kylpemässä. Siellä olin mukana kahdessatoista huviretkessä ja
kuudessatoista tanssiaisessa.
-- Aika voimistelu! -- kuului nenäliinan takaa.
-- Mutta minullapa oli hyvin hauskaa ja sain monta hyvää tuttavaa.
Lopulla sanoi tohtori, etten enää saisi tanssia, sydämmeni...
-- Oli eräs Loviisa-sankari murtanut, -- päätti nenäliina.
-- Mutta Jenny, kuinka _saatoit_ olla niin varomaton, -- juuri kun
sinun piti terveyttäsi hoitaa, -- keskeytti Bella moittien.
-- Äidistä oli niin hauskaa, kun sain olla mukana joka paikassa. Hänen
oli aina tapana sanoa, että nuorenahan sitä pitää huvitella.