potkaisi jalastaan toisen kengän. -- Kyllähän varpaat jaksavat
hyvin ... aber -- sukat!!!...
-- Minun toisesta kengästäni on lähtenyt kanta, -- vaikeroi Alma. --
Eikö sinulla olisi vähän syndetikonliimaa, että saisin liimata siihen
toisen sijaan?
-- Minä keksin paremman keinon -- arveli Verna Sommar, joka melkein
ujosti oli pysynyt hiukan loitompana tyttöparvesta. -- Leikataanpa pois
toisenkin kengän kanta, niin ovat kenkäsi aivan mallikelpoisia. Kas
tässä puukkoni!
-- Eläköön, -- huusi Bertha, -- se onkin paras neuvo. Mutta Alma näytti
hyvin epäilevältä. Hän oli aina pitänyt hyvin epäesteetillisenä käyttää
kannattomia kenkiä ja kävellä varpaat pystyssä. Kuitenkin sanoi hän nyt
reippaasti hetken mietittyään:
-- No, olkoon menneeksi. Leikataan pois liika jäsen! Olenhan tullut
mukaan tälle matkalle tottuakseni elämän vaivoihin. Mutta hiljaa nyt
käänteissä tästä lähtien, hyvät tytöt, sillä minä tulen laahaamaan
jalkojani perässäni kuin vanha hevos-kulu.
Kannan leikkaus toimitettiin yleisellä riemulla. Mitkään veitset eivät
tahtoneet pystyä sitkeään nahkaan.
Sillaikaa olivat Bella ja Hanna pistäytyneet piiloon toiseen paikkaan,
muutamien leppien suojaan. Siellä he päättivät rauhassa vaihtaa sanoja
keskenään. Hannasta tuntui kaikki niin kummalliselta. Hänen oli kovin
vaikea poistaa sitä hellyyttä, jonka hän tunsi, ja puhutella ystäväänsä
samalla jokapäiväisellä äänellä kuin tavallisia tuttaviaan.
Bella huomasi muutoksen hänessä.
-- Joko taas tahdot karkoittaa minut luotasi tuolla ankaralla
katsannolla? -- sanoi hän puoleksi leikillä puoleksi surullisesti. --
Juuri kun minä luulin saaneeni sinut jälleen! Sano, minkätähden olet
toisinaan tuommoinen? Minkätähden et ole kirjoittanut yhtään ainoaa
kunnon kirjettä koko kesänä, minkätähden olet pörröinen ja pistävä kuin
katajapensas?
-- Mielikuvituksia, -- vastasi Hanna tylysti, mutta tunsi samassa, että
oli valhetellut, ja häpesi. -- Ei, sinä _et ole_ kuvitellut, Bella, --
oikaisi hän sentähden puhettansa. Minä olen todellakin muuttunut, en
voi olla sinua kohtaan semmoinen kuin ennen.
Bella katsoi häneen kummastuneena.
-- Etkö voi olla minua kohtaan niinkuin ennen olet ollut, -- kertoi hän
ja tunsi kyynelten tukehduttavan ääntänsä. -- Oletko siis kyllästynyt
minuun? Sano, Hanna, _oletko_ kyllästynyt?
Kuinka mielellään olisikaan Hanna nyt vastannut myöntävästi, -- se
olisi ollut kaikkein sukkelin keino päästä tästä tutkinnosta. Mutta hän
ei saattanut sitä tehdä. Hänen täytyi päinvastoin sanoa, ettei hän
suinkaan ollut kyllästynyt.
-- No, mitä se sitten on? Sinun täytyy vastata minulle suoraan, Hanna!
Minulla on oikeus saada se tietää; sinä et saa riistää minulta
ystävyyttäsi, sanomatta minulle tähdellistä syytä siihen.
Bella puhui vakavalla äänellä, vaikka hänen silmänsä olivat kosteat, ja
Hanna arveli, ettei hän koskaan ollut pahemmassa pulassa ollut. Hän
huomasi, että hänen nyt täytyi antaa selitys ja tekikin sen lujalla
tahdollaan voittaen tuntemansa pahan mielen.
-- Sanon kun sanonkin sinulle, kuinka se on, -- alkoi hän ja tarttui
Bellan käteen. -- Olen huomannut ... tai ei, en ole itse huomannut,
mutta muut, että minun vaikutukseni sinuun ei ole hyvä. Minun kova,
tyly luontoni alkaa painaa leimansa sinuunkin, jos et ajoissa varo.
Sanotaan, että sinä et enää ole niin ystävällinen kuin ennen, siitä
lähtien kun opit minua tuntemaan, ja äitisikin ajattelee varmaankin
samaa, vaikkei ole hennonut sanoa sitä meille kumpaisellekaan...
-- Voi, Hanna, mitä kaikkea kuvittelet itsellesi! -- Bellan levottomuus
oli jo melkoisesti vähentynyt. -- Jospa vaan tietäisit, kuinka suuressa
arvossa äiti pitää sinua! Ja kuinka hän iloitsee siitä, että sinä olet
ystävänäni. Kuka on voinut uskotella sinua, että turmelet minua muka?
Minä, joka päinvastoin olen tuntenut semmoista terveellistä vakavuutta
itsessäni, siitä lähtien kun opin sinua tuntemaan. On aivan niinkuin
tuntisin itseäni paremmin ja selvemmin näkisin, minnekä pyrin. Ethän,
Hanna kulta, henno tuommoisten tyhjien mielikuvitusten tähden katkaista
niin hellää ystävyyden liittoa kuin meidän?
-- On se ollut aikomukseni. Minä tunnen itseni niin ilkeäksi, niin
vähän ansainneeksi semmoista ystävää kuin sinä, pelkään myös
turmelevani jaloa luonnettasi. Tahdon vetäytyä pois, ennenkuin se käy
mahdottomaksi meille kumpaisellekin.
-- Mutta nyt sinä et enää tahdo sitä, sano, ettet tahdo! -- huudahti
Bella ja kiersi käsivartensa tuon vastahakoisen ystävänsä kaulaan.
-- En kyllä _tahdo_, mutta mahdollista on, että minun _täytyy_. Etkö
luule saattavasi äidillesi paljon levottomuutta, kun olet niin paljon
minun kanssani?
-- Voi, Hanna, mimmoista sinä saatat uskoa! Äiti, joka niin paljon
pitää sinusta! Sinähän et ole koskaan sallinut hänen osoittaa sitä,
mutta minä _tiedän_, että niin on. Kerrankin hän sanoi: Hannalla on
niin tavattoman luja ja rehellinen luonto, minä toivon, että hän
vaikuttaa erittäin hyvästi sinuun. Juuri niin hän sanoi, jos sitten
uskot tai olet uskomatta!
Hannan kasvoissa kuvautui samassa iloa ja epäilystä. Hän ei voinut
uskoa niin pian pääsevänsä siitä vaivasta, joka oli niin painanut häntä
näinä viimeisinä kuukausina. Ja hän ei uskaltanut antautua toiveisiin,
jotka ehkä pian raukeaisivat tyhjään. Mutta Bellan sanoja hän ei
kuitenkaan voinut epäillä. Tuo raskas surun taakka alkoi nyt vähitellen
tuntua keveämmältä ja lämpöiset tunnevirrat pyrkivät väkisinkin esille.
Hän kumartui syvälle alas Bellan käteen tarttuen, -- tuohon rakkaaseen
käteen, jota hän ehkä kuitenkin vielä saisi pitää omanaan. -- Jos vaan
tohtisin uskoa sinua! -- kuiskasi hän.
-- Sen voit, oma ystävä! -- Bella hyväili hiljaa hänen tukkaansa. --
Oi, Hanna, ole entiselläsi minua kohtaan! Enhän rakasta ketään
maailmassa niin paljon kuin sinua.
-- Hoi, tytöt! -- kuului samassa Berthan raikas ääni. -- Mitä ihmettä
ja kummaa kuherratte te niin kauan kahden kesken! Tulkaapa nyt kiltisti
pitämään meille seuraa! Aina ja Lilli ovat menneet majataloon tilaamaan
meille päivällistä, -- vatsani on tyhjä kuin munankuori. Verna, --
huomatkaa! -- me _sinuttelemme_ häntä nyt kaikki, --- rupesi hiukan
levolle ja Almalle minulla ei ole juuri mitään sanomista. Jos te ette
tule sinne, niin minäkin nukun.
Bella ja Hanna seurasivat häntä hymyillen mäkirinteelle. Verna heräsi
samassa ja nousi reippaasti. Hänellä oli reformipuku, joka kauniisti ja
luontevasti liittyi hänen soreaan vartaloonsa, lyhyt, väljä hame
hiekanvärisestä villavaatteesta ja siihen kiinni ommellut muodikkaat
liivit. Päällimmäisenä pieni nuttu, jossa oli tummemmat käänteet ja
mukavat taskut. Ei yhtään pitkää alushametta, vaan lyhyet, laajat
housut, samasta kankaasta kuin hame, jotka ulottuivat polveen ja joiden
jatkona oli pitkät tummanruskeat sukat. Kevyt jockey-hattu, leveällä
lipalla varustettu, täydensi puvun, ja kun Verna seisoi siinä niin
terveenä ja punaposkisena, käyttäen toista päivettynyttä kättään
auringon suojana, näytti hän niin ihanalta, että Berthalta pääsi
ihastushuuto: -- Taivasten tekijä, Verna, kuinka sievä sinä olet!
-- Voi, Bertha, elä sano "taivasten tekijä", -- sanoi Bella vakavasti.
-- Olethan luvannut sen.
-- Anteeksi, se pääsi huuliltani ihastuksen hetkellä. Mutta myöntäkää,
hyvät tytöt, että hän on viehättävä tuossa puvussa.
Verna näytti olevan hämillään, ja Hanna kiiruhti häntä auttamaan.
-- Eikö totta, -- alkoi hän laskeutuen maahan Vernan viereen, --
että rupeaa enemmän kunnioittamaan itseänsä, kun on vapautunut
kaikenmoisista hyödyttömistä pukimista ja ruvennut pukeutumaan oman
kauneuden aistin ja tositarpeen mukaan?
-- Kyllä, -- vastasi Verna. -- Sekin jo, että uskaltaa vastustaa
yleistä tapaa, saattaa ihmisen tuntemaan itsensä vapaammaksi.
Tämmöisessä yksinkertaisessa, käytännöllisessä puvussa tuntee olevansa
_todellinen_ ihminen, eikä vaan kaikkien muotihullutuksien ripustin.
-- Saisinko pukunne ensi talvisen mekkoni kaavaksi?
-- Kernaasti. Olen oikein iloinen, jos niin teet.
-- Otan minäkin! -- huusi Bertha. Hyvä ihme kuinka tytöt jäävät
töllistelemään, kun meitä tulee pitkä jono, ilman vanteita, turnyreja
ja kureliiviä! Kovan ottelun saan kyllä ensin äitimuorini kanssa. Eukko
on konservatiivi kuin tuo kanto tuolla. Mutta täytyy minun saada
tahtoni mukaan, ei siinä auta mikään!
-- Koeta vakuuttaa äitiäsi siitä, että toivomuksesi on järkevä, niin
hän kyllä suostuu, -- ehdotti Bella, jota syvästi loukkasi ajatus, että
joku tahallaan tekisi vasten äitinsä tahtoa.
Nyt palasivat Alma ja Lilli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
He olivat hiessä ja noessa, kun olivat tehneet lähempää tuttavuutta
majatalon uunin kanssa.
-- Saan kunnian kutsua neiti Rappea juhla-aterialle läheisyydessä
olevaan ravintolaan, -- sanoi Lilli kohteliaasti ja tarjosi
käsivartensa Hannalle, sirosti kumartaen.
-- Ei kiitos, minulla on päivällinen kotona, -- vastasi Hanna vetäytyen
syrjään.
-- Pois kaikki mutkat, kumarra ja kiitä! -- Bertha sysäsi häntä
eteenpäin, samassa kun itse tarjosi käsivartensa Vernalle. -- Meillä on
varmaankin jotakin erinomaista odotettavissa, sen näen Lillin nenästä.
Lilli katsoi kieroon nähdäksensä nenäänsä, jossa todellakin huomasi
hyvin sijoitetun nokipilkun. Aina nauroi Bellan selän takana; hän ei
ollut hennonut riistää seuralta tätä pientä hauskaa havaintoa.
Majatalon isossa kamarissa oli pöytä katettu ja siinä viiliä,
sianliha-pannukakkua ja kahvia. Se se maistui. Kaikki syötiin loppuun,
yksin sekin pannukakun osa, joka vähää ennen oli palanut kuin
tulisoihtu, kun Aina oli hyökännyt sitä sammuttamaan.
Päivällisen jälkeen keskusteltiin matkan jatkamisesta, ja kaikki kuusi
tekivät parastansa yllyttäen Hannaa tulemaan mukaan. Mutta hän oli
järkähtämätön. Hän oli sitoutunut lukemaan kolme tuntia päivässä pikku
Hugon kanssa ja sitä paitse sai hän aina välistä kirjoitustyötä
tuomarilta.
-- Kuinka kärsimättömän rehellinen sinä olet, -- mutisi Bertha. -- Etkö
voi tehdä uutta kontrahtia, joka ottaisi lukuun meidänkin etujamme?
Hiljaiseksi ja autioksi kävi talo, kun tuo pieni seurue oli mennyt
matkaansa. Kahta ahtaammalta tuntui nyt postinhoitajattaren ahdas,
ummehtunut kyökkikamari, jossa Hanna asui. Raskaalta tuntui Hannan
mieli, kun hän palasi työhönsä, saatettuaan toverinsa pari virstaa
matkalle. Mutta hän koetti poistaa velttoutensa ja alkoi ahkerasti
ommella. Työ oli oleva hänen paras liittolaisensa, tyytymättömyyttä ja
turhia toiveita vastaan.
Tytöt sillä välin kulkivat edelleen mitä iloisimmalla mielellä; heidän
piti ennättää vielä 15 virstaa, ennenkuin saisivat yösijaa. Kannaton
Alma kuvitteli itselleen, että hän käveli varpaat pystyssä ja pyysi
vaikeroivalla äänellä muistamaan äsken "leikatuita" jalkojaan. Hän
riippui Lillin käsivarressa; nuo kaksi olivat ruvenneet pitämään
toisistaan. Heissä kumpasessakin löytyi jonkunmoinen ikävöiminen
saavuttamaan jotakin korkeampaa, kuin mitä heidän elämänsä tähän saakka
oli antanut.
Bertha kulki Vernan rinnalla, ja Bella oli valinnut Ainan. Jota enemmin
ilta läheni, sitä keveämmäksi kävi heidän kulkunsa, ja olisi ollut
oikea nautinto, elleivät jalat olisi olleet niin hellät.
Päivä vaipui yhä punaisemmaksi, käyden petäjikön taakse lännessä. Ilma
oli kevyt ja viileä, hiukan kostea, -- kun kumpaisellakin puolella
tietä oli suomaata, -- sekä täynnä kanervan ja suorahkan tuoksua. He
kulkivat autioiden seutujen läpi. Siellä täällä yksinäinen mökki, jonka
ikkunat kimaltelivat auringon laskiessa, -- sen edustalla laiha
potaatti- tai kauramaa. Sitten oli taas monta virstaa aivan asumatonta,
-- ainoastaan erämaan valtaavaa kauneutta. Nuorten matkailijain
askeleet harvenivat; heidän tunteensa kävivät hehkuviksi kuin
taiteilijan innostus, ja he hiipivät hiljaa eteenpäin, ikäänkuin
peljäten häiritsevänsä luonnon suloista rauhaa.
Mutta kun päivä oli mennyt mailleen ja ilma alkoi tuntua kylmältä,
kiiruhtivat he kulkuansa. Virstapatsas selitti heille, että vielä
puuttui 6 virstaa, ennenkuin pääsisivät levolle laskeutumaan.
-- Voi, kuinka minua väsyttää, -- huokasi Alma. -- En varmaankaan jaksa
perille asti!
-- Herrajesta, kuinka raukkamainen sinä olet! -- huudahti Bertha,
tarttui Almaan käsivarteen ja laahasi häntä eteenpäin.
-- Bertha! -- nuhteli Bella, joka oli ottanut muistuttaaksensa
Berthalle sopimattomien huudahduksien käyttämisestä.
-- No, elä ole milläsikään, saatoinhan minä tarkoittaa vaikka "Göstaa",
-- kerskasi Bertha, -- ja siihenhän sinulla ei liene mitään sanomista.
Mutta joutukaamme nyt vaan, minulla on nälkä ja alkaapa tehdä mieleni
puuropadan ääreen.
Reippaasti kuljettiin nyt vähän matkaa eteenpäin ja Bertha koetti
laulaa ylläpitääkseen hyvää tuulta. Mutta kaikki olivat väsyksissä ja
toivoivat hartaasti senpäiväisen matkansa loppua. He olivat nyt
saapuneet metsään, jossa joltinenkin hämärä vallitsi ja joka ei
näyttänyt koskaan loppuvan, ja koska nyt myös olivat poikenneet
suurelta maantieltä, eivät he enää tietäneet paljonko oli matkaa
jälellä.
-- Nyt minun voimani ovat jo ihan lopussa! -- päivitteli Alma, ja itku
ei ollut kaukana. Lillikin oli väsymyksestä aivan kalpea ja Bella oli
loukannut jalkansa, niin että liikkasi.
-- Hiljaa! Minä kuulen lehmän kellon, ehkä me emme ole kaukana jostakin
talosta. -- Verna kuunteli, käsi korvan takana.
-- Minusta se kuuluu koiran haukunnalta. -- Eihän ne lehmät hauku, --
ivaili Bertha ja nipisti Vernaa käsivarteen.
-- Irvihammas! -- Jos te olette samaa mieltä kuin minä, niin koetamme
saada yösijaa läheisimmässä talossa. Alma ja Lilli eivät varmaan kykene
edemmäksi tänä iltana.
Ehdotukseen suostuttiin yksimielisesti, ja toivo saada pian heittäytyä
vaikka paljaalle laattialle nukkumaan antoi heille voimia kulkea vielä
hiukan matkaa.
Viimeinkin näkyi kaukana vankka talo, joka näytti voivan antaa suojaa
kuudelle väsyneelle matkailijalle. Mutta tie oli huono ja vaikea osata,
niin että he joutuivat harhaan ja olivat vähällä itkeä väsymyksestä,
kun vihdoin perille pääsivät.
Vaan nyt oli kello yksitoista, ja koko talo vaipunut unen helmaan.
Isolla pihalla ei näkynyt yhtään elävää olentoa, paitse unelias kissa,
joka makasi navetan oven edessä.
-- Koputammeko oveen? -- kysyi Bella.
-- Ei, ei, ehkä meihin vielä suututaan, kun me häiritsemme ihmisiä
heidän suloisimmassa yörauhassaan. Ennen mennään johonkin latoon, --
neuvoi Alma.
-- No, tulkaa siis, niin menemme latoja tarkastelemaan, sillaikaa kun
te lepäätte täällä portailla. -- Bertha ja Aina, jotka olivat vähimmin
väsyneet kiiruhtivat pihalta niitylle. -- Minäpä pelkään, että saamme
istua täällä koko yön, niinkuin kanat yöpuulla, -- huomautti Bella, --
sillä heinänteko on vasta alulla, ja ladot ovat tyhjät.
-- Hyi, mutisi Lilli ja kääri ison huivinsa paremmin ympärilleen, --
ennen hiivin navettaan ja makaan siellä jossakin lehmän pahnassa.
Samassa palasivat Bertha ja Aina, noloina epäonnistuneelta
tarkastusretkeltään. -- Kaikki ladot perin tyhjät. Ei sen verran
heiniä, että niissä hiiri olisi voinut yönsä levätä. Onhan nyt
heinänteko vasta alussa ja uusia heiniä ei ole vielä latoihin viety.
-- Mutta kylläpä me olemme aika raukkoja, jos emme uskalla murtautua
taloon, niinkuin muutkin kelpo rosvot, ja kerjätä hiukan laattian sijaa
maataksemme. Nyt menen minä jyskyttämään porstuan ovea.
-- Maltapa, Bertha! -- Verna tarttui hänen käsivarteensa, -- näetkö
tuolla ylhäällä on aitan parvi, jonka ovi on auki. Siellä nukkuvat
varmaankin talon piiat...
-- Niin, oikeassa olet, kunnia olkoon havaintoky'yllesi, Verna
"Sommarsol". Minä kiipeän paikalla sinne tutkimuksia tekemään.
-- Hiljaa vaan, eläkä tee hupsutuksia, -- varoittivat tytöt.
-- Luota minuun, Lundqvist! -- kuiskasi Bertha ja pian oli hän ylhäällä
parvella. Hetken hauskuus saattoi muutkin unhottamaan väsymyksensä ja
he odottivat kärsimättömyydellä Berthan tutkimusretken tuloksia.
-- Aivan oikein, -- oikeilla jäljillä ollaan ... -- kuului Berthan
ääni tuolta ylhältä. -- Kuulen muutamia suloisia nenä-ääniä täältä
sisältä ... hiljaa!... yks ... kaks ... kolme ... neljä, -- on eri
ääntä.
-- Kauheaa, jos siellä olisivatkin rengit! -- kuiskasi Alma alhaalta
säikähtyneenä.
-- Schsch! Enkö minä osaisi eroittaa miesten ja naisten nenä-ääniä?
Odottakaahan, nyt minä herätän nuo kaunottaret oikein hienolla
tavalla...
-- Ole kummittelematta nyt, Bertha, -- varoitti Alma, -- muista, että
tässä on kysymyksessä yölepomme!
Mutta Bertha oli nyt hullunkurisimmalla tuulellaan, ja silloin eivät
varoitukset auttaneet. Hän pani suunsa aivan lähelle oven rakoa ja
alkoi aivan hiljaa laulaa: "dåne liksom åskan, systrar, högt vår
fosterländska sång!" Sitten kuunteli hän tarkoin korvin.
-- Ei mitään tulosta! -- ilmoitti hän.
-- Herätä heidät nyt sukkelaan, minä näännyn vaivoihini! -- voivotteli
Alma surkeasti.
-- Elähän! ... nyt kuului, aivan niinkuin joku piioista olisi siepannut
kärpäsen kiinni ... nyt huokasi joku niistä... Ei, parasta lienee ottaa
joku vähemmin juhlallinen laulu.
Ja alhaalla olevien kauhuksi alkoi hän rallattaa:
"Raatikkoon, raatikkoon
Vanhat piiat pannaan"...
-- Oletko vait, Bertha, hiljaa, sinähän ihan häpäiset meitä, --
rukoilivat toiset.
-- Kas niin, se keino tepsi, -- kuului vastaus. -- Yksi kaunottarista
jo liikkuu ... hiljaa!...
-- Kuka siell' on? -- kysyi unelias ääni oven takaa.
-- Voi, voi, velikullat, kuinka minä nyt osaan sille vastata? --
kuiskasi Bertha hädissään. -- Ventta, ventta... _Ole hyvä ja pääse
sisään_ ... niinkö sen piti olla? _Me ... tahtovat nukkumaan_... Oi,
sitä suomen kielioppia!
Nauru alhaalta keskeytti hänen puheensa ja Bella tuli hänelle avuksi.
Hän esitti heidän surkeaa tilaansa palvelustytölle, joka oli tullut
ulos, hame hartioilla. Hän pyysi niin kohteliaasti, että tytön sydän
heltyi, ja hän lupasi hankkia heille makuusijoja.
Hetken perästä palasi hän jälleen ja hänen mukana tuli pari muuta
tyttöä, kaikki yhtä uneliaita. He aikoivat ruveta navetan ylisille
maata, niin saisivat neitoset heidän makuusijansa.
Lilli nirpisti tyytymättömästi nenäänsä ja Alma kuiskasi varovasti: --
kirppuja!
-- Kantänka! -- huudahti Bertha, joka teki kaikki vaikeudet tyhjiksi.
-- Minä panen kiitollisuudella maata tähän kyyhkyislakkaan. Voittehan
te nukkua täällä ulkona parven edustalla, jos pelkäätte hyppijöitä.
Onhan täällä eräs avain päänalukseksi ja vanha pieksu peitteeksi.
-- Eikö ole yhtään vuoteita tuossa suuressa rakennuksessa? -- kysyi
Alma rohkaisten itseään.
-- Ei ole, -- vastasi tyttö. -- Emännällä on vieraita.
Hätä ei tiedä laista ja huomattuansa, että makuusijat parvella olivat
jotenkin puhtaat, päättivät tytöt käyttää hyväksensä tarjotuita
makuupaikkoja. He kiittivät, käänsivät raidit nurin, ottivat
sadeviittojaan peitteiksi ja vaipuivat kohta kauan toivottuun uneen.
Ahdasta siellä kyllä oli. Bellalla, joka makasi äärimmäisenä, oli
paljas laattia allansa ja pieni olkitukku korvan kohdalla; Alma ja
Lilli nukkuivat käsivarret toistensa kaulassa, ja Verna Sommar, joka
oli saanut sijansa seinän vieressä, puserrettiin kuin kurkku tämän ja
pienen pyylevän Aina Bergin väliin.
Kello 8 aamulla tuli eräs piioista sisälle ja kysyi, eivätkö he
tahtoisi kahvia. Viidestä uneliaasta suusta kuului tyytyväinen "kyllä",
ja kuudes vastasi pitkäveteisellä kuorsaamisella, jonka saattoi
ymmärtää miten tahansa.
-- Tuokaa meille kuusi kuppia kahvia, -- pyysi Bella, joka yhä oli
tulkkina.
Piika nyykäytti päätään. Hän oli jäänyt tarkastelemaan neitosten
orressa riippuvien pukujen komeutta. -- Mistä ovat neidit saaneet näin
kauniita pitsejä? -- kysyi hän hypistellen hihan suissa ja kauluksissa
olevia koristuksia.
-- Helsingistä, josta olemme kotoisin, -- vastasi Bella.
-- Vai niin kunhan minäkin pääsen palvelukseen sinne, niin ostanpahan
yhtä kauniita, -- arveli tyttö ikävöimistä osoittavalla äänellä, ja
lähti kahvia hakemaan.
-- Kas nyt olemme tehneet tuon tytön turhamieliseksi, -- sanoi Lilli,
miettiväisenä vetäen sukkia jalkaan. Minäpä annan hänelle yhden
pitseistäni kiitokseksi yösijasta.
-- Nousehan, Bertha! kello on paikalla puoli yhdeksän. -- Bella
retuutti Berthaa aikalailla, sillä tämä oli pahimpia "aamutorkkuja",
mitä olla saattaa.
-- Mmmmm.... kuului vastahakoisesti peitteistä.
Bella ravisteli häntä vielä kerran, vaan ilman seurausta; Bertha oli
täydellisesti väliäpitämätön sekä kehoituksista että pistopuheista,
uhkauksista ja pakkokeinoista. Vihdoin otti Bella ihan kylmää
kaivovettä kuppiin ja kaatoi siitä muutaman tipan Berthan niskaan.
Tältä pääsi nyt nureksiva ääni, ja hän alkoi hieroa silmiään; Bella
kiiruhti asettamaan höyryävän kahvikupin hänen nenänsä eteen ja samassa
silmänräpäyksessä oli Bertha valveilla. Hän pukeutui, parissa
minuutissa, -- pesemisestä ja sen semmoisesta hän ei paljoa välittänyt,
-- ja oli valmis ennenkuin muut.
Sitten pantiin matkalaukut kiinni, yökortterista maksettiin ja vasta
puoli kymmenen seudussa oltiin taas matkalla. Päivä tuli yhtä kuumaksi,
kuin edellinenkin oli ollut; pöly nousi joka askeleella, ja kaikkialla,
jossa tavattiin kaivo, huuhdottiin kasvoja ja kauloja, huolimatta
päivettymisestä ja kesakoista.
Hannan yksitoikkoista kesäelämää ei keskeyttänyt juuri mikään muu, kuin
joku käynti pappilassa, joka oli pakollinen, koska rovasti oli hänen
holhojansa. Omituinen raskas tunne valtasi hänet, joka kerta kun hän
astui pappilan sievän valkean aituuksen sisäpuolelle. Tuntui aivan kuin
koko maailma äkkiä olisi supistunut ja käynyt niin ummehtuneeksi ja
ahtaaksi, että hän ei voinut hengittää. Minkähän tähden lienee niin
tuntunut? Rovastin tyttäret, Hulda ja Klara, olivat oikein kilttiä
tyttöjä, säälivät Hannaa ja koettivat kaikin tavoin osoittaa hänelle
ystävällisyyttä. Mutta Hanna vetäytyi kiittämättömänä pois, kun he
koettivat häntä lähestyä ja kieltäytyi itsepintaisesti vastaanottamasta
heidän tarjoamiansa kirjoja tai huviretkiä ja sen semmoista. Rovastin
tytöt pitivät tätä ujostelemisena eivätkä väsyneet kutsumasta häntä
luokseen tai lähettämästä kirjojansa ja marjoja puutarhastaan.
Mutta rovasti ja hänen rouvansa katsoivat häntä tyytymättömyydellä, ja
sen hän kyllä tunsi. Heidän vanhentuneet katsantotapansa eivät voineet
sopia yhteen Hannan uusien aatteiden kanssa ja hänen esiintymisensä oli
heistä epänaisellinen. He tarkoittivat hänen parastansa, sen Hanna
kyllä välistä ymmärsi, eivätkä he säästäneet nuhteitaan, kehoituksiaan
ja neuvojaan, mutta nämä kaikki menivät hukkaan Hannan itsepäisyyden
tähden. Hän ei voinut käsittää, _minkätähden_ hän ei saisi ajatella
vapaasti, välttää ihmisiä tai yhtyä heidän seuraansa, aina mielensä
mukaan. He taas tahtoivat, että hänen kaikissa suhteissa pitäisi
epäillä oman tahtonsa hyvyyttä sekä arvostelukykyänsä ja sokeasti pitää
hyvänä ja soveliaana nuorelle naiselle sen, minkä _he_ semmoisena
pitivät.
Hanna, jonka ei koskaan ennen ollut tarvinnut moisia siteitä tuntea,
oli nyt kuin nuori varsa, joka potkii ja ponnistaa vastaan. Hän ei
voinut oikeiksi myöntää vanhusten oikeutettujakaan vaatimuksia, vaan
väsyi ja ikävystyi kerrassaan.