syynä. Mutta vakavimmat tytöistä panivat liian suurta arvoa Hannaan,
kadehtiaksensa häntä. Ja näkiväthän ne sitä paitse, että Bellakin
vaikutti Hannaan, vaikka se ei ollut niin silmään pistävää. Hannan
jäykkä tapa oli hiukan muuttunut eikä hän enää niin usein lausunut
ihmisistä armottomia arvosteluja. Hanna itse tunsi kummastellen
itsessään joskus ihmisrakkautta ja toivoi voivansa elää ja työskennellä
muiden hyväksi. Mutta hän ikäänkuin ujosteli näitä vieraita ajatuksia
ja koetti itsessään herättää entistä uhkamielisyyttään, tehdäksensä
niille vastarintaa. Vaan silloin tuli jälleen Bellan lämpöinen, hellä
elämän katsanto ja hioi pois terävät kulmat Hannasta. Hän tunsi
käyvänsä tunteellisemmaksi, mutta ei ollut selvillä, oliko se turhaa
heikkoutta vai ihmissydämmen oikeutettu pyrintö rakastamaan ja
rakkautta haluamaan.
Bellan äiti oli ilomielin seurannut tyttöjen ystävyyden kehitystä. Hän
ymmärsi, että Bellan hento luonto kyllä saattoi tarvita semmoista
nojaa, kuin Hannan luja luonne tarjosi, ja oli hyvillään, kun hän aina
joskus huomasi Bellassa itsenäisempää arvostelua ja enemmän lujuutta.
Se pelko, joka hänellä alussa oli ollut, että Bella tulisi matkimaan
Hannaa niin pahassa kuin hyvässä, poistui kerrassaan. He olivat niin
eri ainetta, etteivät koskaan saattaisi muodostua aivan saman mallin
mukaan.
Huhu Hannan vapaasta esiintymisestä Enestamin pidoissa, oli sillä välin
tullut rouva Palmfeltin tietoon, kaunistettuna tietysti kaikenmoisilla
lisäyksillä, jotka vaivasivat häntä. Bella oli kyllä itse kertonut
hänelle Hannan menettelystä, mutta hän pelkäsi, että Bella ystävyydestä
Hannaan oli esiintuonut asioita vienommassa valossa, kuin ne itse
teossa olivat olleet. Hän ei kyllä voinut uskoa, mitä hänelle
kerrottiin Hannasta, mutta epävarmuus vaivasi häntä kuitenkin. Olipa
hänelle annettu viittauksiakin, ettei Hannan seura ollut Bellalle
sopiva, ja ensi kertaa tunsi hän itsensä levottomaksi siitä, että oli
suonut tyttöjen ystävyydelle niin rajattoman vapauden.
Hän päätti puhutella Hannaa, jonka vilpittömyyttä hän ei hetkeäkään
epäillyt. Eräänä päivänä kun Bella oli kaupungilla ja Hanna Pentin
kanssa katseli erästä kuvilla varustettua kasviopillista teosta, pyysi
hän Hannaa hetkeksi omaan huoneesensa. Hanna tulikin, aavistamatta,
että häntä odotti tutkinto. Rouva Palmfeltin varovaiset kysymykset
herättivät hänessä epäluuloa ja hän alkoi varustautua itseänsä
puolustamaan.
-- Mitä minä sille taidan, että olen semmoinen kuin olen, -- keskeytti
hän kiivaasti rouva Palmfeltia. -- Mitä ihmisten tarvitsee kutsua minua
luokseen, jos eivät voi minun tapojani kärsiä. Tietäähän täti, etten
_voi_ teeskennellä.
-- Sitä en tahdokaan -- vastasi rouva Palmfelt tyyneesti, -- mutta
kunnioituksen muita ihmisiä kohtaan pitäisi kuitenkin pidättää sinua
varsin loukkaamasta ja ylenkatsomasta heitä. Minulle on kerrottu, että
olet kutsunut läsnäolevia nukeiksi, että olet ollut epäkohtelias rouva
Enestamille, ollut vallaton poikain kanssa ja käyttäytynyt
sopimattomasti illallispöydässä. Vaikka luulenkin, että suuri osa
näistä syytöksistä on perätön, tahtoisin kuitenkin sekä Bellan että
itsesi tähden kuulla asian oikean laidan. Tahtoisin mielelläni osoittaa
syytösten perättömyyttä ja oikaista erehdykset; sentähden täytyy minun
tietää kaikki.
Hanna oli äänetönnä kuunnellut ja paljon hänen täytyi ponnistaa
voimiaan, voidaksensa olla toista kertaa keskeyttämättä. -- Mitä
ihmiset niin paljon puuhaavat minun kanssani, eivätkö ne saata antaa
minun olla rauhassa, -- arveli hän ja uhkamielisyys paisui, mutta sanat
"_Bellan tähden_", pehmittivät häntä taas ja panivat miettimään.
-- Kyllä minä mielelläni kerron sinulle koko asian, täti, -- virkkoi
hän melkein nöyrästi. -- Sinä olet oikeutettu tietämään kaikki, olethan
Bellan äiti.
Ja sitten hän kertoi illan kaikki tapahtumat Enestamien luona, suoraan
katsoen rouva Palmfeltia silmiin. Hän mainitsi tylyydestään Lilliä
kohtaan, huolimattomasta esiintymisestään ja oman seurustelemistaitonsa
puutteellisuudesta. Hän ei tuonut esiin mitään puolustuksekseen,
päinvastoin kertoi hän ankaralla tarkkuudella jokaisen pahan ajatuksen,
jokaisen epäystävällisen sanansa, jonka vaan muisti. Mutta kuitenkin
rauhoittui rouva Palmfelt. Hanna oli kyllä rikkonut muutamia
seuraelämän sääntöjä vastaan, mutta se oli hänen mielestään vähäisestä
merkityksestä. Hän ei voinut ankarimmallakaan tutkimisella huomata
Hannan menettelyssä mitään todellisesti pahaa tai halpaa, jonka
johdosta hänen olisi Bellan puolesta tarvinnut olla huolissaan.
-- Kiitos suorasta puheestasi, -- lausui hän Hannan lopetettua, --
tiesinhän minä, että huhu oli liioitellut. Mutta ymmärräthän sinä,
lapseni, että minun täytyy hiukan tuntea sitä vaikutusta, jolle aivan
esteettömästi olen sallinut tyttäreni antautua. Seuraelämän säännöt
ovat kyllä itsessään vähäpätöisiä, mutta niin kauan kun me itse olemme
kehittymättömiä ja ilman kokemusta, ei meidän pidä ruveta arvostelemaan
totuttuja tapoja.
Kumppanien joukossa oli varsinkin Jenny vihainen ja kateellinen Bellan
ja Hannan kasvavasta ystävyydestä. Hän puolestaan ei sopinut koskaan
Hannan kanssa; heidän välillään oli alituinen napina. Jennyn
pintapuolinen, ajattelematon luonne ei voinut käsittää, mitä Hannassa
oli alkuperäistä ja syvää; hän piti sitä raakuutena ja ylpeytenä.
Hannaa taas kehoitti aina ankaraan arvosteluun Jennyn pintapuolisuus ja
suuri rakkaus koristuksiin ja uusiin muotiin. He harvoin kohtasivat
toisiaan, ilman että pienempi tai suurempi sanakiista syntyi.
Eräänä päivänä, kun Bella pahoinvoinnin tähden ei ollut koulussa,
päätti Jenny tilaisuuden sattuessa antaa Hannalle lätkäyksen, jota tämä
ei aivan pian voisi unhottaa. Hän tavoitti Hannan paluumatkalla
koulusta ja seurasi häntä ensin hiukan aikaa mitättömiä lörpötellen.
Sitten sanoi hän ihan äkkiä:
-- Meistä tuntuu, että Bella on niin muuttunut, -- on tullut niin
pahankuriseksi ja äkäiseksi -- sen jälkeen kun sinä tulit kouluun. Ja
me luulemme kaikki, että se on sinun syysi.
Hän näki hyvin hyvästi, kuinka syvään hänen sanansa sattuivat ja hän
oikein nautti, kun kerran sai puhua, ilman että Hanna häntä vastusti.
Tämä kulki ääneti hänen rinnallaan, hetkeksi kuvastui hänen muodossaan
ylönkatsetta, mutta sitten tuli hän hyvin vakavaksi ja kuuli tuskin
Jennyn syytösten jatkoa.
-- Bella oli aina ennen niin suloinen ja ystävällinen, -- nyt hän on
käynyt tylyksi niinkuin sinä eikä enää huoli entisistä ystävistään.
Emmekä me ole ainoat, jotka sen olemme huomanneet, kaikki ihmiset
sanovat, että Bella oli paljon kiltimpi ennen.
Tässä erosivat he, ja kun Jenny ikäänkuin sovittaakseen äskeisiä
loukkaavia sanojaan, teeskennellen ystävällisyyttä, sanoi: -- hyvästi,
käyhän katsomassa! -- vastasi Hanna vaan: -- kyllä minä muistan
ajatella sanojasi.
Kotiin tultuansa, sulki hän huolellisesti ovensa, heittäytyi tuolille
vuoteen ääreen ja painoi päänsä alukseen.
-- Nyt minä näen sen! -- huudahti hän tunteiden kuohuessa, -- minun
vaikutukseni Bellaan on huono. Se on ainoastaan minä, joka olen
voittanut ystävyytemme aikoina, hän sitä vastoin huononee, hän menee
alaspäin. Kuinka sokea olenkaan ollut, joka en ole sitä ennen
huomannut! Kun en ole nähnyt, että minun kova, kylmä luontoni tekee
hänetkin kovaksi, että minun luulevaisuuteni tekee hänetkin
luulevaiseksi ja ankaraksi, että minun luja tahtoni orjuuttaa häntä.
Tietysti paha tarttuu, ja hän on täydellisellä luottamuksella yhtynyt
minuun, aavistamatta, kuinka pahaa minä tein hänelle. Bella parka,
sinua kaikki rakastivat, kunnes minä tulin ja muutin sinut pahaksi ja
kovaksi!
Mutta _oletko_ todellakin sellainen? Olen päinvastoin monta kertaa
arvellut, että olet ruvennut yhä enemmän ansaitsemaan rakastamista,
vaan enhän minä näe kuin hyviä puoliasi! Puolueettomat silmät näkevät
paremmin. Ajatteli kai äitisikin samaa, kun puhui siitä "vaikutuksesta,
jolle hän niin esteettömästi on tyttärensä antanut". Hän oli levoton ja
surullinen siitä, että olet sattunut rupeamaan minusta pitämään, joka
en voi auttaa sinua tulemaan hyväksi ja kiltiksi... Ehkä ei ole vielä
liian myöhäistä tehdä kaikki hyväksi jälleen. Jos minä voisin luopua
sinusta, vapauttaa sinut vaikutuksestani, niin saisit kehittyä
vapaasti! Kyllä sen _voin_ tehdä, jos vaan tahdon. Ja minun täytyy,
voi, minunhan täytyy sitä tahtoa, koska se on sinun hyväksesi. Ei se
ole helppoa, ... sen täytyy tapahtua vähitellen ... mutta, Jumalan
kiitos, ettei se ole liian myöhäistä!
Hanna ei voinut aivan pian tottua tähän ajatukseen, mutta hän kuitenkin
rauhoittui yhä enemmän jota selvemmäksi hänen velvollisuutensa tässä
suhteessa kävi hänelle. Hän oli vähäiseksi ajaksi vastaanottanut
kallisarvoisen lainan ja tahtoi antaa sen pois jälleen, puhtaana ja
ilman vammaa. Hänelle itselleen piti Bellan ystävyys muuttua kalliiksi
muistoksi, joka kiihoittaisi häntä hyvyyteen. Se oli tullut hänelle
aivan kuin auringon säde, joka tunkeutuu pimeään, autioon -- solaan, ja
kun se taas poistui, säilyttäisi hän muiston siitä kiitollisen
sydämmensä syvyydessä.
Hän nousi ja pudisteli murheen päältään voimakkaalla ponnistuksella.
Nyt saattoi hän jälleen itsensä hallita. Kun hän seuraavana päivänä
taas tuli kouluun, ei voinut edes Jenny hänessä huomata surun jälkiä,
niin vakava ja tyyni oli hänen muotonsa.
Onneksi lähestyi tutkinto ja tytöille alkoi tulla tulinen kiire.
Veltoimmatkin heistä tahtoivat kuitenkin hyvää todistusta ja koettivat
rajulla lukemisella korvata sen, minkä lukuvuoden kuluessa olivat
laiminlyöneet. Ei nyt ollut aikaa huviretkiin ja kokouksiin, vaikka
kevätilma oli ihana; jokaisella oli pää täynnä niitä numeroita, joita
hän ehkä saisi. Ja kuinka kävikään, tunsivat laiskimmat jonkunmoisen
tuskan ja omantunnon vaivoja, kun ajattelivat, ettei heillä tuosta
iloisesta kouluajasta enää ollut kuin vuosi vaan jälellä. Näinä
edellisinä vuosina olivat he olleet useammin laiskoja kuin ahkeroita,
useammin huolimattomia kuin tarkkaavaisia, useammin laiminlyöneet
tehtävänsä, kuin tehneet sen tunnollisesti. Ja kun koulu loppui,
täytyisi heidän erota sillä surkealla tiedolla, etteivät olleet
rehellisesti koettaneet parastaan.
Sentähden luettiin nyt viime aikoina tulisella innolla eikä opettajain
tarvinnut antaa yhtään ainoaa muistutusta. Lillin ranskalaiset verbit
vierivät kuin herneet hänen suustaan; Agnesin vuosiluvut, jotka olivat
saattaneet hänelle harmaan hiuskarvan, tarttuivat nyt itsekukin omalle
naulalleen hänen päähänsä ja Berthan tutkintopaitaan tuli kunnollisia
nappikoloja eikä kovin paljon kurtatuita kauluksia. Sanalla sanoen, ei
tehty muuta kuin vaan kilpailtiin kaikenmoisilla hyveillä ja Bella
luuli, että Hannakin pysyi enemmän itsekseen siitä syystä vaan, että
hänkin tahtoi olla erinomaisen ahkera.
Hanna oli tyytyväinen, kun sai olla rauhassa kaikilta kysymyksiltä, ja
ikävöi vaan sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin.
-- Mitenkä te aiotte kesää viettää, tytöt? -- kysyi Bertha, kun he
eräänä aamuna seisoivat koulun ulkopuolella, odottaen ovien avaamista.
-- Minä tulen olemaan Hankoniemellä äidin kanssa, -- sanoi Jenny
Stenman. -- Tohtori sanoo, että minussa on liian vähän verta.
-- Sepä nyt ei ole ihme, kun sinä puristat itseäsi niin kauheasti, --
virkkoi Bella, heittäen moittivan katseen Jennyn hienoihin, tiukkaan
kureuumaan puristettuihin vyötäisiin.
-- Anteeksi, minä en ollenkaan purista itseäni, -- huudahti Jenny
kiivaasti, -- minä voin pistää koko kämmenen kureuuman ja ruumiini
väliin.
-- Sen sinä voisit tehdä, vaikka puristuisit niin, että olisit hoikka
kuin kyynäräpuu; onhan ruumiisi elastillinen, hupsu! -- Ja Bertha
paisutti hyvillä mielin vahvoja keuhkojaan ja ojensi pyöreitä väkeviä
käsivarsiaan muutamiin voimisteluliikkeisin. -- Toista se on, kun
saattaa vapaasti liikkua kuin kala vedessä, eikä tarvitse asua
tuommoisessa rautahäkissä! -- Minnekä menet sinä, Bella?
-- Me tulemme olemaan rakkaassa Fågelvik'issämme, -- vastasi Bella. --
Minä tulen hommaamaan taloudessa ja auttamaan äitiä puutarhassa.
-- Emmekö lähtisi jalkaretkelle? -- huudahti Bertha ihastuneena. --
Kuka tulee mukaan?
-- Minä! -- huusivat muutamat joukosta. Aina Berg ja Bella olivat
hiukan aikoneet mennä Karja-Lohjaan tervehtimään Verna Sommaria, ja he
suostuivat nyt heti tuumaan. Alma Brennlund ja Lilli Enestam antoivat
puolinaisia lupauksia, he ajattelivat jonkunmoisella kauhulla
epämukavia kenkiä ja pölyisiä maanteitä.
-- Entä sinä, Hanna? -- kysyi Bertha. -- Tahtoisin mielelläni sinua
mukaan.
-- En voi tulla, -- vastasi Hanna lyhyesti.
-- Joutavia, minkätähden et voisi? Mikäpä sinua estäisi?
-- Työni. Minä tulen auttamaan äitiä hänen kirjoituksissaan.
Nyt avattiin ovi ja joukko hyökkäsi sisään. Nuo uudet kesätuumat
täyttivät monen mielen, niin että luku kävi miten saattoi sinä päivänä.
Hanna ja Bella menivät tavan mukaan yhdessä kotiin, ja Bella luuli nyt
ensi kerran huomaavansa jonkunmoista kylmäkiskoisuutta Hannan puolelta.
Hän arveli ensin erehtyneensä ja koetti olla kahta ystävällisempi,
mutta Hanna kävi vaan sitä enemmän harvapuheiseksi ja jörömäiseksi jota
kauemmin he puhelivat.
-- Minäpä pistäydyn nyt sinun luonasi, -- sanoi Bella, kun heidän piti
erota. -- Minä osaan jo läksyt ja minusta on niin kauan aikaa siitä
kuin viimein sinun luonasi kävin.
-- Tule vaan jos tahdot, -- vastasi Hanna väliäpitämättömästi, -- mutta
minun täytyy lukea.
He astuivat Hannan huoneesen, köyhään pieneen suojaan, jossa istuimet
olivat päällystetyt vaaleentuneella kretonnilla, seinäpapereissa oli
halkeamia ja laattiassa tavallisia riepumattoja. Kaikki näytti
köyhältä, mutta siistiltä ja ilma oli moitteeton. Bella riisui päältään
hatun ja nutun, asettui ikkunan luo ja mietiskeli keinoa, miten hän
saisi Hannaa iloisemmalle tuulelle.
-- Minäpä ompelen itselleni reformipuvun tänä kesänä, -- alkoi hän.
-- Vai niin.
-- Sen kai sinäkin teet? Etkö luule, että tummansininen kretonni olisi
sopiva? Merimiespaita ja kaulus, ja lyhyt, laaja hame?
Hanna ei vastannut. Hän oli ottanut esille kirjansa ja valmistihe
lukemaan. Hän koetti paaduttaa itsensä Bellan hyvän, iloisen seuran
suhteen ja toivoi vaan, että tämä menisi tiehensä.
-- Ja sitten teen minä nappikoloja alushameen kaulukseen, niin että
sitä saattaa alusliiviin kiinnittää. En minä tarvitse kuin yhden
alushameen vaan, sillä minullehan tulee lämpöiset housut, samanväriset
kuin mekko. Niin on Verna Sommarilla. Etkö luule, että se tulee hyväksi
niin?
-- Kyllä, vastasi Hanna, mutta hänen äänensä kuului kärsimättömältä.
Bella huomasi sen ja nousi lähteäkseen.
-- Sinä olet väsynyt ja hajamielinen, -- virkkoi hän ystävällisesti, --
en tahdo sinua kauemmin vaivata. Mutta minusta tuntuu, ettemme ole
kauhean pitkään aikaan saaneet _oikein_ puhua.
Hän tarttui hattuunsa. -- Kas tuolla tulee postiljooni kadun poikki.
Saa nähdä, saatko kirjettä, olen niin utelias tietämään.
Kohta sen jälkeen toi palvelustyttö erään kirjeen sisään. Hanna katseli
käsialaa, -- se oli vieras. Hän aukasi kirjeen hiukan kummastellen, se
oli niin aivan harvinaista, että hän sai kirjeitä muilta kuin
äidiltänsä.
Hänen lukiessaan vaalenivat hänen poskensa äkkiä ja hänen kasvoissaan
kuvautui levottomuutta.
-- Mitä se on, Hanna? -- huudahti Bella säikähtyneenä. -- Eihän vaan
mitään ikävää?
-- Minulle kirjoitetaan, että äitini on hyvin kipeä ja että minun
täytyy heti tulla kotiin. Minä lähden iltajunassa. Tahdotko ilmoittaa
siitä koulussa?
-- Kyllä. Voi, Hanna!
Bellan ääni oli niin täynnä sydämmellistä myötätuntoisuutta, että Hanna
olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä ja suudella noita rakkaita
levottomia silmiä. Mutta hän hillitsi itsensä ja nyykäytti vaan
kiitollisena. Sitten alkoi hän hyvin kiireesti järjestää asiansa matkaa
varten. Hänen piti muistaa, mitä hän tarvitsi kesällä ja mitä saattoi
jättää tänne syksyyn. Bella auttoi häntä. He olivat äänetönnä
kumpainenkin, Bella ystävänsä levottomuuden tähden ja Hanna aavistaen,
että häntä odotti kaksinkertainen suru.
Bella saattoi häntä surumielisenä junalle. Mitä hän ei olisi
antanutkaan, jos olisi saanut heittää käsivartensa ystävän kaulaan ja
itkeä surunsa lievitykseksi. Mutta Hanna oli niin ääneti ja melkein
tyly, hän ei pitänyt tunteellisuuden osoituksista. Bella lupasi
kirjoittaa kerran viikossa, mutta hän ei saanut Hannaa lupaamaan samaa.
Ja Hannan jäähyväissuudelma oli niin kylmä, hänen katseensa niin
selvään osoitti hajamielisyyttä, että Bella tunsi katkeran itkun
nousevan kurkkuunsa. Mutta hän nieli sen ankarasti moittien itseään. --
Hanna parka, kuinka hän nyt joutaisi minua ajattelemaan.
Juna lähti liikkeelle eikä Bella edes saanut jäähyväiskatsetta vaunun
ikkunasta.
Heinäkuun aurinko paistoi kirkkaana ja kuumana ahtaasen pieneen
kamariin, jossa Hanna Rappe istui kumarruksissa työn ääressä; hän
ompeli mekkoa postinhoitajattaren pienelle tytölle. Tuon tuostakin
kääntyivät hänen katseensa ikävällä kaukaiseen metsään, jossa hän niin
mielellään olisi hakenut viileyttä ja lepoa, mutta työllä oli kiire ja
eihän ollut mahdollista ottaa ompelukonetta mukaansa metsään.
Ajatukset vaan liikkuivat vapaasti. Tänään oli juuri kaksi kuukautta
siitä, kun hän erosi koulusta ja tovereista. Kotiin tullessa oli hänen
äitinsä kuolinvuoteellaan. Hanna ei tainnut enää muuta tehdä, kuin
hiljaa hyväillä sairaan raukeaa kättä, tasoitella päänaluksia tai
kostuttaa hänen kuivia huuliaan. Ja kuitenkin sai hän näinä lyhyinä
hetkinä vastaanottaa niin äärettömän paljon, -- sai viimeisen hehkun
rakkaudesta, jonka karvas elämä oli ajaksi jäähdyttänyt. Nyt oli hänen
äitinsä aivan erilainen, -- oi kuinka suloinen hän oli! Väsynyt katse
seurasi Hannaa, minne ikinä tämä meni, se puhui rakkaudesta, se anoi
anteeksi. Tuntikausia istui tytär nyt äidin vuoteen ääressä ja rakkaus
oli hänelle kallis kuin ravinto isoovalle. Oi, minkä tähden oli tämä
rakkaus tullut niin myöhään! Mutta jumalan kiitos, että se kuitenkin
oli tullut!
Yhden ainoan kerran tuli äitiin tuo entinen synkkä katse ja katkera
äänen vivahdus. Se oli silloin, kun postista tuli tuo tavallinen
rahakirje, jota Hanna ei heti ehtinyt saada kätketyksi. Sairas veti
hänet puoleensa ja kuiskasi vaivaloisesti: -- lupaa minulle, ettet
_koskaan_ käytä noita rahoja itseäsi varten! Lupaa, että ennen kärsit
nälkää, kuin ostat niillä leipää!... Kun Hanna vakavalla äänellä antoi
hänelle tämän lupauksen, rauhoittui hän jälleen ja silmiin palasi
äskeinen lempeä, vieno katso.
Sitten tuli kuolon hetki, tuo kummallinen, juhlallinen ero. Hannan
sydän vavahti vieläkin, kun hän muisteli, kuinka autiolta tuntui koko
maailma, äidin lempeän katseen sammuessa, käden jäähtyessä. Tuntui
aivan kuin hän olisi tuossa samassa hetkessä kypsynyt aikaihmiseksi,
kun häneltä temmattiin lapsuutensa turva. Hänen sielunsa hapuili
lohdutusta Jumalan luona, mutta hänellä ei ollut aikaa antautua pitkiin
mietteisin. Raskas, työläs elämä kysyi kaikkia hänen voimiansa. Ja hän
kohotti päätään, vakavasti päättäen, ettei antaisi vastuksien voittaa
itseään, vaan että hänen tulisi koettaa saavuttaa omatakeinen asema,
jos suinkin mahdollista olisi.
Hautajaisten jälkeen muutti hän asumaan postimestarin luo, jossa hänen
piti lukea erään seitsenvuotisen pojan kanssa ja muuten auttaa
ompelutyöllä. Tämä viimeksi mainittu työ oli kylläkin raskasta hänelle,
joka ennemmin olisi lapioinut puutarhassa tai pessyt vaatteita. Mutta
hänellä ei ollut valitsemisen varaa, hänen täytyi vastaanottaa, mitä
vaan hänelle tarjottiin, ja palkka 20 mk kuukaudelta tuntui hänestä
ruhtinaalliselta.
Bellalta oli tullut kirjeitä ehtimiseen, vaikka Hanna oli vastannut
ainoastaan muutamilla rivillä.
Se tieto, että hän oli menetellyt oikein, kun oli koettanut vähitellen
irtautua Bellasta, lievitti hiukan sitä surua, jonka hän tunsi tästä
toisesta suuresta tappiosta. Välistä epäili hän sitä, että _oliko_ hän
todellakin menetellyt oikein. Mutta silloin muistui hänen mieleensä
Elin tädin levoton katse ja Jennyn sanat, ja taas hän arveli, ettei
olisi voinut tehdä toisin. Kunhan Bella vaan olisi ehtinyt voittaa
ensimäisen ikävöimisensä, tulisi hän kyllä jälleen iloiseksi ja
kehittyisi itsenäisemmäksi yksin, vapaana hänen -- Hannan
vaikutuksesta.
Kärpäset surisivat ikkunassa, joka oli auki ja helle oli kova. Neula ei
enää lentänyt entisellä vauhdillaan Hannan käsissä, se kävi kuumaksi ja
raskaaksi. Hänen silmänsäkin alkoivat painua umpeen, mutta hän hieroi
niitä harmistuneena ja jatkoi ompelemistaan. Kello yhden aikaan saisi
hän mennä ottamaan virkistävän kylvyn joessa, -- nyt puuttui vaan
neljännes tuntia siihen. -- Onhan ihan kurjaa tulla uniseksi keskellä
päivää, -- arveli hän ja keskeytti vasta alkamansa haukotuksen.
Kello napsutti hitaasti, varsin hitaasti. Muuten vallitsi täydellinen
hiljaisuus, sillä postimestarin rouva kirjoitti huoneessaan, ja lapset
olivat ulkona. Vasten Hannan tahtoa ummistuivat hänen silmänsä,
kädet vaipuivat hervottomina alas, pää kallistui ikkunan pieleen, ja
hän oli puolinukuksissa. Hän oli istuvinaan entisessä, rakkaassa
"puhelu"-sohvassa Bellan huoneessa ja luuli kuulevansa tämän iloisen
äänen. Kaikki tuntui niin hyvältä ja tutulta, ja hymy tuli Hannan
huulille.
Ovi aukeni, ja hän kuuli sen, mutta hänellä oli niin hyvä siinä, Bellan
sohvassa, ettei jaksanut silmiään avata. Hän kuuli hiljaisia, hiipiviä
askeleita, mutta ei tuntenut mitään uuteliaisuutta. Ehkä se vaan oli
Miina, joka toi sisään silittämänsä vaatteet.
Samassa tunsi hän, että kaksi pehmeää, lämpöistä kättä painettiin hänen
silmilleen ja innokas suudelma hänen poskilleen. Hän syöksi paikoiltaan
ilosta huudahtaen. Eikö hän vielä nähnyt unta? Vai oliko se todellakin
Bella, joka seisoi siinä ihkaelävänä ja iloisena! Eikö se ollut hänen
rakas, hilpeä äänensä, joka huudahti: -- kas vaan, sitä ahkeraa tyttöä!
Kärpäset syövät mekon, sillaikaa kun sinä huvittelet Nukku-Matin luona!
Hanna ei ollut vielä oikein hereillä. Hänen unen näkönsä oli ollut niin
vilkas, että hän luuli sitä vielä kestävän. Oli niin suloista hetkeksi
edes ajatella, että kaikki oli kuin ennen ja vastustamattoman tunteen
pakottamana sulki hän Bellan syliinsä ja suuteli kerta toisensa perästä
noita rakkaita, veitikkamaisia silmiä. Sitten kävi hän jälleen
vakavaksi ja muisti rikkoneensa lupauksensa sekä irtautui hiljaa ja
ystävällisesti Bellan syleilyksestä.
-- Menkäämme rantaan, -- ehdoitti hän -- minä tahdon puhua kanssasi. --
Kärsimättömältä tuntui hänestä nyt erota Bellasta ilman minkäänlaisia
selityksiä.
Mutta pihalla tuli hänelle uusi arvaamaton ilo. Kaikkien nurkkien takaa
juoksi esille iloisia, tuttuja olentoja ja ympäröivät häntä riemuten.
Siellä oli Lilli, siellä Bertha, Aina, Alma ja -- päälle päätteeksi --
Verna Sommar. He puhuivat kaikki yhtaikaa, nauroivat, tekivät jos
jonkinlaisia liikkeitä, niin että Hanna, tottunut kun oli hiljaiseen
kamariinsa, oli aivan hämillään. Kaikesta, mitä tulvailemalla tuli
heidän suustaan, ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että he nyt olivat
jalkamatkalla ja aikoivat houkutella häntä mukaansa.
Hän kehoitti heitä istumaan mäkirinteelle joen luo ja siellä jatkettiin
pakinaa.
-- Et voi aavistaa, Hanna, kuinka hurjalta Bella näytti, kun hän oli
pudonnut puroon ja sitoi märät sukkansa hartioilleen kuivamaan. Eihän
meillä näet ollut aikaa jäädä niiden kuivamista odottamaan.
-- Entä miltä sinä Lilli näytit, kun heräsit jälkeen päivällisunesi
eilen ja olit koristeltu joka paikasta ruohoilla ja kovakuoriaisilla
aivan kuin indiaani!
-- Niin, ja vielä lisäksi oli kärpänen päässyt tutkimusretkelle minun
toiseen korvaani, -- nauroi Lilli. -- Hyi, kunpa ei liene siellä
vieläkin!
-- Kuinka ovat jalkanne kestäneet? -- kysyi Hanna hymyillen, kun
sanatulva siksi hiljeni, että hän sai jotakin sanotuksi.