sano kuka, etten pettäisi häntä, -- että hän oli rakastunut erääsen
poikaan. En tietänyt oikein, mitä minun piti siihen vastata, olin niin
epävarma, taisin vastata jotakin yleistä vaan. -- Se on tuhmaa
uskotella itselleen semmoista, ennenkuin on siksi kehittynyt, että
tuntee oman itsensä. -- Hannan ääni oli hiukan äreä. Oletko koskaan
kuullut mitään tulevan tyttökoululaisen rakkaudesta, joka on syttynyt
lasten tanssijaisissa tai luistinradalla? En minä ole koskaan pitänyt
tuommoista muuna kuin tyhjänä luulettelemisena.
Bella kävi miettiväiseksi. -- Vähän minä olen semmoista nähnyt, --
arveli hän. Mutta jokin minussa sanoo, että se on vaan leikkimistä
lujain, vakavien asioiden kanssa. Ja kuitenkin, tiedätkö Hanna, on
minulle itsellenikin tapahtunut aivan samaa, ja sinä et voi aavistaa,
mikä ikävä aika se oli.
Bella oli punainen kuin tuli, vaikka pimeys peitti sen ja hän kallistui
Hannan puoleen.
-- Niin, se oli eräs Pentin kumppani, jonka nimi oli Oskar. Hän ei enää
asu täällä ja koko se juttu on nyt aikoja sitten loppunut, niin että
hyvinkin voin siitä puhua. Hän oli hyvin kaunis ja siivotapainen ja
minä rakastuin häneen ihan paikalla, tai ainakin luulettelin sitä.
Mutta sitten saivat toverit vihiä asiasta ja nyt syntyi semmoinen nauru
ja ivailu, että oikein iljetti. Ei Oskar huolinut vähääkään enemmän
minusta kuin muista tytöistä -- ja sehän olikin hyvä, -- mutta jos
puhuin hänestä tai olin puhumatta sain yhä kärsiä viittauksia ja
naurua. Vihdoin kävi se ihan kärsimättömäksi ja minä ihan kyllästyin
tuohon viattomaan Oskariin, siitä syystä vaan, ettei tytöt jättäneet
minua rauhaan. Ja kun sitten oikein tutkin itseäni, huomasin minä, että
tunteeni häntä kohtaan ei ollut juuri mistään kotoisin, minä saatoin
siitä luopua minä hetkenä tahansa. En pitänyt hänestä kymmeneksikään
osaksi niin paljon kuin nyt sinusta, Hanna.
Hanna oli ääneti kuunnellut häntä ja puristi hänen kättänsä viimeisten
sanojen johdosta. Minä luulen -- arveli hän, -- että meidän pitää varoa
tuommoisia luuletteluja. Me siten estämme todellisten, syvien tunteiden
tulemista ja ikäänkuin hajotamme niiden voimaa. Minä en ole koskaan
tuommoista kokenut, mutta arvelen sen olevan samaa, kuin jos lapset
syövät kypsymättömiä hedelmiä. He luulettelevat itselleen, että ne
maistuvat hyvälle, mutta saavat pian niiden vahingollisuutta kokea.
Ja mitä sisällystä on tuommoisessa koululaisten rakkaudessa? Ei
minkäänlaista. Useimmassa tapauksessa on se vaan keino tulla huomatuksi
ja pyrintö olla yhtä "hyvä" kuin muutkin.
-- Niin, luulenpa, että minun rakkauteni oli juuri sitä lajia, --
hymyili Bella. Tiesin, että useammalla toverilla oli jonkunmoinen
tuommoinen juttu, josta he kuiskailivat ja olivat olevinaan, ja sitten
minäkin rupesin arvelemaan tuhmaksi olla sitä vailla. Olin kuitenkin
koko ajan pahalla tuulella, aivan kuin olisin tehnyt itseni narriksi.
Mutta luulin, että niin täytyi vaan olla.
Etkö kuitenkin luule _mahdolliseksi_, Hanna, että todellisia,
pysyväisiä tunteita voisi meissä herätä jo tällä iällä? Etkö luule,
että jos _sinä_ nyt johonkin rakastuisit, se olisi koko elinajaksi?
-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Hanna. Hän ei oikein mielellään
puhunut omista persoonallisista tunteistaan eikä tahtonut panna niitä
tutkimisen alaiseksi. -- Mutta, -- jatkoi hän, -- minä luulen, että
tuommoinen tunne muuttuu itsetietoiseksi hyvin vähitellen ja sitten
vasta, kun sitä on jollakin tavalla koetettu. Voipihan se olla
mahdollista, että minun tunteeni sinun tai Pentin tai jonkun muun
suhteen, sisältää jonkun kestäväisyyden siemenen, mutta sitä en vielä
tiedä.
Bella tunsi piston itsessään. Kuinka saattoi epäillä sitä, tulisivatko
he aina ystävinä pysymään! Oli _hän_ ainakin varma siitä omasta
puolestaan.
He istuivat hetken ääneti. -- Mitä mietit? -- kysyi Hanna vihdoin.
-- Ajattelin sitä, mitä sanoit, ettet ole varma siitä, tulemmeko me
aina pysymään ystävinä.
-- Elä suutu minuun, Bella hyvä, mutta enhän sille mitään voi! Eihän
meidän ystävyyttämme vielä ole koeteltu. Voimmehan me kehittyä ihan
päinvastaiseen suuntaan, niin että vihdoin väkisinkin eroamme. Näetkö,
niin kauan kuin me kasvamme ja kehitymme niin sisällisesti kuin
ulkonaisesti on aina mahdollista, että muutumme niin erilaisiksi, ettei
mikään voi meitä yhdessä pitää. Mutta sen on elämä näyttävä. Ethän ole
suuttunut minuun?
-- En, mutta hiukan suruissani.
-- Oi, Bella, elä sure edeltäkäsin! Elkäämme sitoko toisiamme
minkäänlaisilla lupauksilla ja olkaamme aina rehellisiä toisillemme!
Eikö niin?
Huhtikuu oli tullut ja taaskin miltei loppunut, muutamia päiviä vaan
oli jäljellä. Kadut olivat likaisia, räystäistä tippui, jäät näyttivät
vetisiltä. Nurmikot esplanaadeissa ja pihoissa alkoivat siellä täällä
ylpeillä ensimäisellä viheriällä ruoholla.
Kouluhuoneihin paahtoi päivä kuumasti korkeiden ikkunoiden läpi.
Muutamat kärpäset, jotka olivat viettäneet talvensa ikkunoiden välillä,
heräsivät uuteen eloon ja pitivät kauheata pärinää, välttääkseen tulla
elävinä paistetuiksi. Tytöt hikoilivat pulpettien ääressä ja alkoivat
sormilla lukea, kuinka monta päivää enää oli tutkintoon. He ähkivät ja
puhkivat ainekirjoitusten, matematiikan ja Sjögrenin historian ääressä,
mutta luonnontiede kävi hauskaksi, kun maisteri kuun loppupäivinä toi
heille muutamia aikaisia sinivuokkoja, suurennuslasilla tutkittaviksi.
Kumma, kuinka vähän ennen oltiin huolittu esimerkiksi sinivuokon
taiteellisen kauniista sinisestä harsosta, kärpäsen siivestä tai toukan
kirjavista ympärysviivoista? Nämä olivat todellisuutta, elämää! Mutta
numerot, kielioppi, vuosilukuja ... huh!
Neljäs luokka piti neuvottelua huvimatkasta Töölösen. Heillä piti olla
evästä mukana, he keittäisivät kahvia ratavartijan luona, leikkisivät
ja olisivat koppisilla.
-- Silloin otamme me poikia mukaan, -- ehdotti Hanna, -- he osaavat
niin hyvin palloa heittää ja boccia-peliä.
-- Ei, ei, -- huudettiin joka taholta. -- Ei yhtään poikia, me tahdomme
olla oikein vapaita.
Bellan mielestä olisivat he hyvin voineet ottaa Pentin ja Alfredin,
Thuren ja Pekan ja joitakuita muita kelpopoikia mukaan, mutta hän ei
tohtinut puolustaa Hannan mielipidettä siitä syystä, että tytöt
väittivät, että he aina olivat samaa mieltä Hannan kanssa.
Mutta sitten yhtyivät Bertha, Siiri ja muutamat muut Hannaan. Syntyi
jotenkin vilkas väittely, joka päättyi siten, että ehdotus
hyväksyttiin. Silloin vaativat Jenny, Agnes, Lilli y.m., että hekin
saisivat pyytää omia tuttaviaan, mutta siihen ei vastapuolue suostunut.
-- Ei, -- sanoi Bertha Eriksson päättäväisesti, -- jos me kutsumme
Cederströmin ja Ståhlen ja Ryttersköldin ja sen semmoisia, niin ei tule
muuta koko matkasta kun roskapuhetta ja imartelua, ja silloin minä en
tahdo olla mukana.
-- Emme mekään! -- kuului ääniä. -- Onhan se kaikkein parasta, kun
jokainen saapi noudattaa omaa mieltään, -- sanoi Lilli Enestam, --
muuten tulevat aina jotkut olemaan pahalla mielellä. Minä ehdotan sen
vuoksi, että me jakaudumme kahteen osaan, ja että jokainen saapi ottaa
mukaansa kenen vaan tahtoo.
Nolo hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Oltiin kyllä harmissaan riidasta,
mutta kun ehdotettiin hajottaa toveripiiriä, oli tämä jokaisesta paha.
-- Ei, tiedättekö mitä, tytöt, -- alkoi Hanna, -- emme me jakaudu eri
osiin niin halvasta syystä! Se olisi häpeä luokalle, jos emme saattaisi
mennä kaikki yhdessä. Koska minä ensimäisenä ehdotin, että poikia
otettaisiin mukaan, niin luovun minä siitä mieluummin, kuin että luokka
hajoaa.
-- Hanna on oikeassa, -- myönsivät useimmat. -- Ennen menemme
itseksemme kun hajoamme niin ala-arvoisesta syystä.
Näytti ikäänkuin kivi olisi pudonnut kaikkien sydämmiltä ja nyt
neuvoteltiin kaikessa ystävyydessä eväistä. Toimikunta valittiin, joka
pitäisi huolta korista, ja erottiin suostumuksella yhtyä huomispäivänä
kello 7 Kaisaniemen portin luona.
Ainoastaan Jenny ja Agnes olivat salaa tyytymättömiä päätökseen. He
olivat jo ennättäneet ajatella, kuinka he pukeutuisivat. Nyt ei
kannattanut ottaa uusia hattujaankaan, kun ei poikia ollut mukana.
Huomispäivä tuli. Se oli viimeinen päivä huhtikuuta. Lämpömittari
osoitti 5 pykälää lämmintä siimeksessä kello 7 aamulla; päivä näytti
tulevan kauniiksi. Tytöt kokoontuivat määräaikana Kaisaniemen portille;
muutamilla oli päivävarjot ja hunnut, josta saivat pilkkaa kärsiä.
Toimikunta kanneksi isoja koria; oltiin nälkäisiä ja ystävällisellä
tuulella koko maailman suhteen. Toisella puolella pitkää siltaa
alkoivat muutamat laulaa iloista juoksumarssia, jolloin kiersivät
käsivartensa toistensa vyötäisiin ja juoksivat iloisesti tahdin mukaan
eteenpäin. Vähemmin vilkkaat pysyivät eväskorien luona, jotka Bibbin
kanssa, jolla oli kengän hieroma jalassa, hitaasti kulkivat jälessä
vossikan vaunuissa.
Sitten asetuttiin mäenrinteelle päivänpaisteesen, ja nyt alkoi liverrys
semmoinen, kuin jos satamäärä kottaraista olisi siinä pitänyt kokousta.
Eväskoria tutkivat muutamat uteliaimmat ja valmistuksia tehtiin
kahvinkeittoon ratavahdin pienessä keittiössä. -- Onkohan teillä vaan
tarpeeksi ruokaa? -- kysäsi Bertha nuuskien erästä koria, jolloin hän
näppärästi pisti siihen erään käärön.
-- Mene pois, ahma! -- nauroi Bella. --Joka on utelias, ei saa mitään.
-- Taivasten tekijä! Ja minulla on jo ihan tyhjä vatsa! Saatte
kuljettaa minut kotiin kantimilla, sen saatte nähdä.
Istuttiin nurmikolle levitetyille isoille huiville ja hengitettiin
ahneesti ihanaa kevätilmaa. Siellä täällä varjossa näkyi vielä likaisia
lumipilkkuja, -- pesuastiamme, -- sanoi Hanna, -- ja mäkirinnettä alas
juoksi pieniä puroja, jotka tekivät hienoja uurteita maantien hiekkaan.
Bella kuului palveleviin sisaruksiin. Hän puuhasi iloisena ja uutterana
kahvipannun ääressä, vaihtaen silloin tällöin Hannan kanssa iloisen
katseen, ja Hanna makasi vaan nurmikolla ja pureskeli muutamia kuivia
heinänkorsia. -- Kuulepa, Hanna, -- sanoi Lilli, joka istui hänen
rinnallaan ja seurasi Bellaa silmillään, -- onko se totta, että Hella
on paras ystäväsi?
Hannaan koski niin pahasti tämä kysymys. -- Minkätähden käytät sinä
sitä sanaa, Lilli? -- sanoi hän melkein kiivaasti. -- Minä en pidä
siitä. Se on tullut niin väärin käytetyksi ja on niin kulunut, ettei se
merkitse mitään. Bella ja minä olemme ystäviä, siinä kaikki. Jos olemme
sitä suuremmassa tai vähemmässä määrässä, se ei ole kenenkään asia.
Lilli näytti hiukan loukkautuneelta ja se koski Hannaan.
-- Etkö ole huomannut, -- sanoi hän ystävällisemmin, -- kuinka vähän
sana "paras ystävä" merkitsee meidän päivinä?
-- Niin kyllä, -- liitti siihen Bertha, joka istui lähellä, -- minä
_vihaan_ sitä sanaa. Olin kerran Molly P----n "paras ystävä" kokonaista
kolme viikkoa, kunnes hän sai kotiin erään serkun Sveitsistä, joka
sittemmin sai näytellä sen osan. Ja se olikin minulle kaikkein parasta,
sillä minä olin jo alkanut käydä aivan raskasmieliseksi kaikista niistä
hellistä nimityksistä, hyväilyistä ja lahjoista, joita hän minulle soi.
Nyt me juuri nyykäytämme päätä toisillemme, kun tavataan.
Lilli oli käynyt miettiväiseksi. Hän tuli ajatelleeksi, ettei hän
koskaan ollut nähnyt Hannan ja Bellan suutelevan toisiaan. Kuinka
kummallista! Itsellään hänellä oli tapana kaikkina aikoina tuhlata
suudelmia. Olihan se itse teossa hyvin tarpeetonta. Silloin vaan kun
_oikein_ rakasti jotakin ihmistä... Jospa hänelläkin olisi ystävä, ei
tuommoinen "paras", jota kouluelämä niin usein tarjoo, vaan todellinen
ystävä! Hän tunsi itsensä tällä hetkellä niin yksinäiseksi, hänestä
tuntui kaikki niin puolinaiselta. Ja kaikkein inhimillisin kaikista
tunteista, halu omistaa joku sydän, nosti kyyneleitä hänen silmiinsä.
-- Olenko saattanut sinulle pahaa mieltä? -- kysäsi Hanna
säikähtyneenä, kun hän tunsi kuuman kyyneleen kädellänsä. Lilli hymyili
ja pudisti päätään. Hän epäili hiukan, mutta kumartui sitten Hannan
puoleen ja kuiskasi:
-- Oletpa onnellinen, Hanna, kun sinulla on ystävä. Luuletko minun
koskaan saavan semmoista?
-- Siitä olen varma. Mutta, elä hae. Odota, kunnes elämä sen sinulle
itse tarjoo. Minkä minä tänään olen saanut, voit sinä saada huomenna.
Ei ole mitään kiirettä. Vastahan me olemme tyttöriepuja vaan.
Lilli nyykäytti myönnytystä ja näytti rauhoittuvan.
Nyt tulivat Bella ja Siiri sanomaan, että kahvi oli valmista.
-- Mitä? -- huudahti Bella, kun huomasi kyyneleet Liisin silmissä, --
luulenpa, että on satanut. Aprillisadetta! Aprillisadetta! Tule nyt
huuhtomaan pois murheesi aika hyvällä kahvi tilkalla!
Bertha hyökkäsi ylös ja hänen kasvonsa osoittivat suurinta hämmästystä.
-- Bella ... katsopa tuonne ... tuolla, tuolla juoksee hevonen ...
ilman jalkoja!
-- Aprillia! Aprillia! -- huusi Bertha ja kompastui, samassa kuin hänen
piti paeta Bellan uhkaavia käsiä. -- Odotapa veitikka, tuon sinä saat
maksaa! -- Bella otti kourallisen ruohoja ja pisti ne vastaan
ponnistelevan Berthan niskaan. -- Syö nyt tämä, kunnes saat muuta
ruokaa. -- Voi niin, kahvi, -- huokasi Bertha surkeasti. -- Pelkään sen
tulevan _liian myöhään_.
Kuinka herkulliselta se maistui tuo kahvi pienen tuvan luona, jossa
aurinko paistoi valkoiselle liinalle ja kuvastui kiilloitettuun
kahvipannuun. Korit sisälsivät summattoman paljon voileipiä ja vehnästä
ja eräästä korista putosi riemuhuutojen kaikuessa 34 kylmää potaattia
ja 17 suolaista silakkaa, -- potaatti ja puoli silakkaa mieheen.
-- Berthan tepposet! -- huusivat tytöt, -- hän aikoo käyttää silakkaa
kahvileipänään.
-- Aprillia! Aprillia! sitä hän ei millään lailla aio, se on surkea
erehdys! -- sanoi Bertha suu täynnä voileipää. -- Mutta täytyihän hänen
varustaa itseään mahdollista nälänvaivaa vastaan.
-- Sinulla on sontiainen ... nenälläsi! -- huusi Bella kauhua
teeskennellen ja tyrkkäsi Almaa kupeelle.
-- Eikö mitä! -- vastasi tämä tyyneesti ja maisteli kahviaan. --Mutta
minunpa taskussani on kirje "_Oskarilta_"!! hm! -- Ja hän puristeli
taskussa olevaa sanomalehtipalasta, sanojensa todisteeksi.
-- Sama se minulle, -- nauroi Bella, vähintäkään hämmästystä
osoittamatta.
Koko kahviajan narrattiin toisiaan ja nyt oli viimeinenkin tilkka
loppunut.
-- Ohoh, kunpa olisi vielä toinenkin vatsa! -- ja Bertha katseli
ikävällä kahta korppua ja yhtä voileipää, jotka olivat jääneet.
Ruvettaisiinko nyt leskisille? Mahdotonta. Ei vielä jaksettu juosta,
kun oli niin ahkerasti syöty.
-- Ja sen tähden istun nyt tähän, -- sanoi Bertha, asettuen vanhalle
voipytylle, joka pohja ylöspäin käännettynä seisoi keskellä pihaa. Muut
istuivat mikä minnekin ja toimikunta pesi kuppeja.
-- Nyt pidetään puheita! -- ehdotti joku. -- Hanna, ala sinä.
Hanna istahti pöydälle. Hän oli tänään niin iloinen, -- niin iloinen ja
kuitenkin ajatuksia täynnä. Keväinen päivänpaiste, lämpöinen ilma,
toverien vilkas hälinä, kaikki toi hänelle raittiita onnellisuuden
tuulahduksia. Hän kääntyi puheessansa toimikunnan puoleen, jota hän
kiitti siitä, etteivät olleet voimiaan säästäneet ja kaikin puolin niin
hyvin onnistuneet. -- Kun minusta on tullut arvokas henkikirjuri
jossakin, -- lopetti hän -- pyydän saada kutsua luokkaa limonaadille ja
mesileiville.
-- Mitä, tuleeko sinusta henkikirjuri? -- kysäsi joku.
-- Luulin sinun aikovan papiksi -- sinä saarnaat niin mielelläsi
moraalia, -- ivasi Jenny ja iski silmää hiukan ilkeästi.
-- _Minä_ aion poliisimestariksi, -- sanoi Sanna Wilhelmsson, eräs
"urheilutytöistä", ja löi rintaansa. -- Minulla on niin vahvat nyrkit.
Tai sitten rupean kylvettäjäksi.
-- Miksikä sinä aiot, Bella? -- kysyi Siiri ja piirusti samassa
päivänvarjonsa varrella hiekkaan vastauksen -- rouvaksi. -- Eikö mitä,
-- nauroi Hella hiukan hämillään, -- ainakaan en aio puuhata siksi
päästäkseni. Ensin autan minä äitiä ja sitten perustan minä
talouskoulun. Minä pidän ompelemisesta ja keittämisestä. -- No, mutta,
Hella, et sinä kuitenkaan ajan pitkään tyytyisi moiseen halpaan työhön,
-- väitti Jenny, joka omassa mielessään jo oli tehnyt Bellan joko
taiteilijaksi tai kirjailijaksi.
-- Halpaako se on? Se työ, josta me kaikki riipumme! Ja sitä paitse,
Jenny kulta, kuinka voit sinä kutsua halvaksi mitään työtä, josta
ihminen saa jokapäiväisen leipänsä? Laiskottelemista tai semmoista
työskentelemistä, josta ei lähde mitään hyötyä, sitä kutsun minä
_halvaksi!_ -- Minä aion perustaa yhteiskoulun, -- virkkoi Aina ujosti.
-- Ole hiljaa, sitä sinä et saa! keskeytti Bertha. Se on ollut minun
tuumani kätkyestä saakka. Sinä, siirappisuu, voisitko poikia kurittaa?
Tahtoisinpa nähdä! Kun he olisivat pahimmillaan, katsoisit vaan heihin
lempeästi ja sanoisit: suloiset, rakkaat poikani, ettekö nyt tahtoisi
kilttinä olla! Ja jos eivät tottelisi, menisit sinä tiehesi ja
kääntyisit ovessa sanomaan hyvästi ... sydämmeni vuotaa verta!... Ei,
eukkoseni, ei sinusta ole poikien kasvattajaksi, siihen tarvitaan
rautaisia kouria. Sinusta saattaa ehkä tulla paremman puolinen
kotiopettajatar.
Tytöt nauroivat, sillä Bertha oli taitava matkimaan ja he olivat kaikki
tunteneet Ainan tapaista ujoa ääntä ja hänen nöyrää menettelytapaansa.
-- Berthasta tulee eläinlääkäri, -- lausui Agnes painolla, -- hänhän
niin mielellään urkkii kuolleita eläimiä.
Vastaukseksi sieppasi Bertha ison mustan hämähäkin ja laski sen Agnesin
niskaan, joka syöksi ylös kauhun huudolla. Lilli armahti häntä ja otti
pois hämähäkin, mutta Agnes sai tästä tapauksesta itkun kohtauksen,
joka hiukan häiritsi seuraa. -- Mikä pikkuinen hermostunut
rouvasihminen! -- kuiskasi Bertha ylenkatseellisesti.
Bella katsoi häneen moittivasti. -- Tiedäthän, että monet ihmiset --
yksin miehetkin -- inhoovat hämähäkkejä. Tuhmasti teit!
Bertha murisi hiukan, mutta pyysi salaa Agnesilta anteeksi.
Pahan tuulen poistamiseksi jatkettiin entistä keskustelua. -- Minä
luulen, että rupean maalariksi, -- sanoi Jenny ja siristeli silmiään,
niinkuin oli nähnyt taiteilijain tekevän. -- Minä pidän niin paljon
kaikesta kauniista ja taiteellisesta. Lilli määrättiin "sinisukaksi",
koska hän kirjoitteli päiväkirjaa ja oli tuntehikas, ja Bibbi
kondiittoriksi.
-- Ei, minusta tulee puutarhuri, -- sanoi jälkimäinen, -- minä pidän
kaivelemisesta.
-- Sinä, jolla on kengän hieroma, et sinä voi lapiota pidellä! Kuinka
on nyt jalkasi laita?
Ja Bella asettui Bibbin luo, joka ei voinut hyvin ja pysyi muista
erillään.
-- No, Hanna, mitä sinä aprikoit? Olethan vakava kuin Egyptiläinen
pappi. -- Bertha löi Hannaa veljellisesti olkapäähän.
Hanna oli istunut ääneti ja hänen silmistään näkyi, kuinka ajatukset
työskentelivät. -- Niin, -- lausui hän katsoen vakavasti toveriinsa, --
kyllä me nyt tässä laskemme leikkiä tulevaisuudestamme, mutta toivon,
ettei meidän joukossa ole yhtään, joka ei koeta vakavasti asettaa
itselleen päämäärää, johonka aikoo pyrkiä. Sillä työskennellä ilman
päämäärää, sitä me emme voi, vaikka olemme "tyttöjä vaan". Kuulin
eräänä päivänä erään pojan sanovan toiselle: "tytöt, hyh, mihin ne
kelpaavat? Pukeutua koreiksi ja koettaa olla meille mieleen, sen he
osaavat, mutta ei heistä ole vakavaan työhön". En voi sanoa, kuinka
kipeästi tämä koski minuun, juuri sentähden että minun täytyy myöntää,
että se, minkä ovat meistä nähneet, kyllä antaa heille syytä moiseen
arvosteluun. Olisin voinut itkeä, tiedättekö, vaan sen sijaan puin
nyrkkiä itsekseni, arvellen: -- tästä lähtien _täytyy_ tulla toisin...
-- Minä viis siitä, mitä keikastelijat meistä ajattelevat! -- huudahti
Bertha harmistuneena. -- Elä sano niin, moni hyväkin ihminen on samaa
mielipidettä. Ja minähän sanon, että ne ovat oikeassa. Kuinka moni
meistä ajatteleekaan muuta kuin mitenkä voisi olla oikein "suloinen",
ja ehkä tulevaisuudessa päästä miehelään. -- En puhu kansan lapsista,
jotka saavat tehdä raskasta työtä, jopa orjinakin olla, aivan pienestä
pahasta. -- Ja sentähden on se mielipide syntynyt, ettei tytöt
mihinkään kelpaa. Mutta meidän tulee näyttää, että yleinen mielipide on
väärä, että me osaamme sekä ajatella että tehdä työtä itsenäisesti.
Ehkä vähitellen ruvetaan meistä parempaa ajattelemaan. Mutta ei se ole
kenenkään hyväksymisen tähden, -- ei edes hyvien ihmisten -- kun meidän
täytyy koettaa tulla totuutta harrastaviksi ja kelvollisiksi, vaan
sentähden että _se on oikein_. Niin ajattelen minä... Ja sentähden, --
jatkoi hän, puoleksi leikillä, puoleksi vakavasti, -- sentähden aion
minä ainakin koettaa, sama sitten tuleeko minusta seppä, ompelijatar
tai asianajaja.
Kumppanit olivat äänetönnä kuunnelleet Hannan sanoja. Monessa oli jo
ennen herännyt samanlaisia ajatuksia, epäselviä, himmeitä, vaan samaan
suuntaan kulkevia. Nyt olivat Hannan sanat selvittäneet niitä ja heidän
sydämmissään värähteli edesvastauksen tunne sekä ikävöiminen päästä
unelmien maailmasta todellisuuteen, reippaasen, hyödylliseen työhön.
Bella varjosti kasvojansa kädellään; siten hänen oli helpompi ajatella.
Hän ylpeili Hannan puolesta, sillä hän näki, kuinka toverit häntä
ihailivat, mutta hän iloitsi vielä enemmän siitä, että sai olla Hannan
ystävänä. Itsehän hän oli niin vähäpätöinen, liian vähäpätöinen Hannan
ystäväksi.
Hetkisen aikaa olivat kaikki ääneti, vaan sitten hyökkäsi Bertha
paikoiltaan kuin hullu: nytpä me kaikki näytämme tuhatvuotisilta
filosoofeilta, sitä minä en kestä! Kas tuossa sinulle, Bibbi, hippa!
Voi sinua jalatonta raukkaa, ethän taida edes juosta!
Samassa oli leikki käymässä. Se tuntui sitä iloisemmalta noiden
vakavien puheiden perästä. Hippasilla olo, susi ja lampaat, leskisillä,
viides pyörä ynnä muut leikit leikittiin perätysten ja tytöt
osoittivat, että heillä oli ollut hyvä voimistelun opettaja. He olivat
sekä notkeita että kestäviä ja vahvoja. Ainoastaan muutamat, jotka
eivät olleet hennonneet kureliivistä luopua, kärsivät kauheasti
pistoksista, rinnan ahdistuksesta ja sydämen tykytyksestä.
Bella lensi kuin lintu mättäiden yli. Hän oli kaikista sukkelin ja
mestari kävelemään nojapuilla ja rautatienkiskoilla. Hanna taas oli
kauhistuttava haukka, ja kantoi kyyhkyset piilopaikoistaan, ikäänkuin
olisivat olleet laposia.
Päivä paahtoi, kaikkien kasvot hehkuivat, puoli kaivoa tyhjennettiin
tyttöjen tavallisella varomattomuudella. Leikkien loputtua ruvettiin
pallosille ja kello oli lähes 3, kun paluumatkaa alotettiin tyhjillä
vasuilla, väsyneillä jaloilla ja hameiden liepeet semmoisina, että
niistä pian voitiin toivoa sieniä kasvavan.
Bellan ja Hannan enenevä ystävyys herätti yhä muutamien toverien
kateutta. Bella oli, niin kuin jo mainittiin, kaikkien lemmikki ja
hänen kanssaan olisivat useimmat tahtoneet lomahetkinä seurustella. Nyt
he eivät voineet olla huomaamatta, eitä hän ei enää ollut niin valmis
kaikkeen kuin ennen; hänellä ei ollut aikaa kaikellaisiin joutaviin
tuumiin; hän ei tullut joka paikkaan, johonka häntä kutsuttiin, ja oli
monasti hajamielinen, muiden lörpötellessä. Hän ei ollut koskaan tyly,
mutta oli ruvennut niin suoraan lausumaan moitteitaan yhdestä tai
toisesta, joka tapa, juuri sentähden että se oli hänessä ihan uutta,
loukkasi muutamia. Hän oli, sanalla sanoen muuttunut, eikä kaikkien
mielestä parempaan päin. Entinen lapsellinen hyvyys ja vienous oli
kyllä vielä jäljellä, mutta siihen oli sekaantunut hiukan
päättäväisyyttä ja itsenäisyyttä, joka ei yhtään sopinut hänelle,
muutamien toverien mielestä.