koska se laillaan oli hänen syynsä, että Hanna sai niitä kärsiä.
-- Olkoonpa vaan niinkin, -- jatkoi toinen, -- mutta olisinpa minä
hänen sijassaan piiloutunut johonkin nurkkaan ja pysynyt siellä,
ennenkuin olisin tahtonut herättää huomiota tuommoisella ...
tuommoisella ... vapaalla käytöksellä.
Bella meni Hannaa vastaan, joka nyt juuri palasi retkeltään poikien
luo.
-- Somia poikia! -- virkahti hän hiukan suuttuneena. -- En saanut
heiltä kunnon sanaa. Ovatkohan sitten kaikki täällä ihan noiduttuja?
Ajattelepa vaan, Pekka ei muistanut, kuinka pitkälle ne olivat
ennättäneet matematiikassa ja Thure kutsui minua neidiksi, aivan
niinkuin emme olisi sinutelleet toisiamme jo kaksi kuukautta.
Bella kertoi kuinka Hannaa oli moitittu, mutta rauhoittui, kun Hanna
vaan nauroi.
-- Eikö mitään muuta! Johan minä sanoin että saat hävetä minua, Bella
raukka. Mutta minä en _ymmärrä_ tätä kaikkea. Ihmiset tulevat tänne
huvittelemaan ja sitten ne seisovat jäykkinä ja teeskennellen nurkissa,
hypistelevät vaatteitaan, eivätkä ole toisiaan tuntevinaan. Tätäkö ne
huviksi kutsuvat? No, sama se minulle, mutta tunnen nyt niin suurta
vastustamishalua, etten taidakaan tyytyä olemaan vaan muumiana tänä
iltana.
-- Näetkö, sillaikaa kun teetä juodaan, on aina hiukan jäykkää. Kyllä
sitten on hauskempaa, kun ruvetaan tanssimaan.
Samassa alettiin soittaa ja nyt näkyi jonkunmoinen levottomuus
poika- ja tyttöleirissä. Lilli kutsuttiin ensimäisenä tanssiin ja kohta
liiteli pari toisensa perästä kiilloitetulla laattialla. Hanna katseli
kummastellen. Hän ei voinut keksiä mitään hauskaa siinä, että
hiljalleen ja ylpeästi pyöri ympäri huonetta ventovieraiden ihmisten
kanssa. Sen hän kyllä ymmärsi, että jos oli _oikein iloisella
tuulella_, niin saattoi tanssi olla huvitus; ei se ollut itsessään
mitään pahaa. Mutta ei niinkuin täällä meneteltiin! Täällä näyttivät
tanssivan täyttääksensä raskasta velvollisuutta. Ei mitään pilapuhetta
tai naurua, ei iloisia katseita, toiselta puolen vaan sulaa vakavuutta,
toiselta jäykkää arvollisuutta. Eivätkö ne saattaneet ruveta
piirihyppyyn, niin saisivat kaikki olla mukana, sen sijaan että nyt
vaan kauniimmat ja koreimmat tulivat tanssiin kutsutuiksi.
-- Ui, minäpä tukehdun tähän! -- ajatteli hän itsekseen ja kuuli
samassa Pentin äänen takanansa:
-- Etkö lähtisi tanssimaan, Hanna?
-- Kyllä, sarkaa jos pannaan tai kenties "niigarmaijaa". Muuta minä en
tanssi.
Pentti nauroi. -- Arveletko sinä, että tanssi alentaa sinun
ihmisarvoasi?
-- Enemmän tai vähemmän tämmöisessä nukkein teaatterissa. Mutta ulkona
viheriöillä niityillä minä kyllä pyörin, minkä vaan jaksan.
Tytöt olivat jonakin välihetkenä vetäytyneet erääsen perähuoneesen ja
Bella kuiskasi moittien Hannalle.
-- Ei sinun olisi pitänyt kutsua näitä Lillin pitoja
nukke-teaatteriksi, hän kuuli sen ja on nyt hyvin pahoillaan.
-- No, mitä se sitten muuta on? -- huudahti Hanna kiivaasti. --
Paljasta teeskentelyä, mielistelyä, turhamielisyyttä, kateutta,
pintapuolisuutta...
-- Mutta ethän ollut oikeutettu loukkaamaan Lilliä, joka niin
ystävällisesti on kutsunut sinua luokseen ja luullut, että sinulle
tulisi hauskaa.
Bella näytti olevan hyvin pahoillaan ja Hanna olisi mielellään tehnyt
vähän pilaa tai ollut uhkamielinen. Mutta hän tunsi kuitenkin olleensa
tuhma ja kiittämätön ja Bellan olevan oikeassa. Hetken epäiltyänsä,
kiiruhti hän sentähden tyttöjen huoneesen, veti Lillin syrjään, katsoi
rukoillen hänen vesissä oleviin silmiin ja sanoi: -- olisit saanut
vaikka lyödä minua, Lilli, niin ilkeä olin minä. Minä en ansaitse, että
kutsut minua toista kertaa, en tosiaankaan. Mutta jos nyt olet
jalomielinen ja suot minulle anteeksi, niin puren ennen kieleni poikki,
ennenkuin loukkaan sinua vielä kerran.
Lilli ei voinut vastustaa Hannan rukoilevia silmiä ja outoa värettä
hänen äänessään. Hän heitti äkkiä käsivartensa Hannan kaulaan ja
suuteli häntä poskelle, josta Hanna joutui niin hämilleen, että toiset
tytöt purskahtivat makeaan nauruun.
Tanssia jatkettiin ilman pitempiä väliaikoja noin kello yhteen saakka.
Hanna, jota ei enää huvittanut sen katseleminen, sieppasi kirjan ja
istui yksin Lillin huoneesen, jonka esirippu jakoi kahtia. Hän koetti
lukea, mutta ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen täytyi yhä
ajatella, kuinka tyhjiä olivat tämmöiset huvit ja jota enemmän hän sitä
ajatteli, sitä enemmän häntä halutti pakenemaan pois jonnekin metsään
tai yksinäiseen pieneen kamariinsa tai minne tahansa, sillä tässä
oudossa, turhamaisessa elämässä oli hänen mielestänsä jotakin
saastaista.
Ja samassa tunsi hän selittämätöntä tuskaa siitä että hän ei voinut
olla semmoinen kuin kaikki muut. Minkätähden hän ei saattanut hyväksyä
maailmaa ja ihmisiä semmoisinaan, minkätähden tarvitsi hänen aina nähdä
niiden vaillinaisuuksia, tahtoa niitä muuttaa ja tuntea itsensä
tyytymättömäksi? Olenko minä sitten hiukkaakaan parempi kuin he? --
arveli hän. -- En, en, vaan paljon vähemmin tyytyväinen, kärsivällinen
ja nöyrä, eikä elämä koskaan tule tarjoomaan minulle sitä, mitä minä
vaadin, ja kaikki nuo muut, kuinka onnellisia ja tyytyväisiä ne ovat!
Hänen näin miettiessään tuli kaksi tyttöä, jotka istuivat esiripun
toiselle puolelle. Huolimatta Hannan selvään kuuluvasta yskimisestä
esiripun takana, istuivat he ahkerasti puhellen sohvaan.
-- Niin, et voi aavistaa, kuinka sievältä se näyttää, -- alkoi toinen.
-- Ehkä. Mutta kyllä minä puolestani arvelen, että tummanpunainen on
sievempi kermavärin kanssa kuin sininen, niinkuin esimerkiksi Bibbin
puvussa. Se on ihmeen sievä. Mutta Bibbistä puhuen, oletko huomannut,
kuinka hän ja Inez ovat hyviä ystäviä tänä iltana?
-- Kyllä, Inez uskoi minulle, että Bibbi on hänen paras ystävänsä ja
eitä hän puhuu hänelle kaikki asiat.
-- Mutta minä muistelen, että Alma B. on Inez'in paras ystävä.
-- Niin hän olikin koko vuoden, mutta sitten kuuli Inez, että Alma oli
sanonut häntä itserakkaaksi ja silloin loppui ystävyys.
-- En minäkään olisi semmoista kärsinyt. Tiedätkö, Eero P. kertoi
minulle salaisuutena, että...
-- Jos teillä on salaisuuksia, tytöt, niin odottakaa, kunnes minä olen
lähtenyt matkaani -- kuului samassa Hannan ääni ja tytöt antoivat hänen
mennä huoneesta, ennenkuin jatkoivat tärkeätä puhettaan.
Bella oli sillä välin kyllästynyt tanssiin ja ihmetteli, minnekä Hanna
oli joutunut. Kun ei häntä näkynyt, meni hän ja istui erään vaalean
kolmasluokkalaisen viereen, joka ei ollut saanut tanssia askeltakaan.
-- Sinulla ei varmaankaan ole ollut hauskaa tänä iltana, Elli? -- kysyi
hän ystävällisesti.
-- Ei erittäin, mutta tuossahan tuo menee. Minä en ole juuri tottunut
liioin huvittelemaan tanssijaisissa.
-- Jos tahdot, niin esittelen sinulle Pentti veljeni, niin saat tanssia
hänen kanssaan ensi franseesin?
-- Elä, elä, millään lailla! -- Elli näytti kainolta ja säikähtyneeltä.
-- Jos hän olisi tahtonut, olisi hän kyllä saattanut tulla itsestään.
Eihän minulla ole mitään hätää, ja kohtahan ilta loppuukin.
Hänen äänensä värähteli ja hän ei tohtinut katsahtaa Bellaan, ettei
tämä näkisi niitä kyyneleitä, jotka kiiluivat hänen silmissään.
Bellakaan ei ollut niitä näkevinään, vaan tarttui ystävällisesti hänen
käsivarteensa, sanoen: -- tulepa, niin mennään hakemaan Hanna Rappea!
Hänkään ei tanssi, ja meille kolmelle voipi tulla oikein hauska.
He löysivät Hannan viereisestä huoneesta kuvia selailemasta. Tanssin ja
hälinän jatkuessa istuivat sitten nämä kolme itsekseen Lillin huoneessa
puhellen keskenänsä ja hauskaa heillä oli. Kun Lilli tuli kutsumaan
heitä illalliselle, huomasivat he, että aika oli kulunut hyvin
pikaisesti.
Hanna hämmästytti vielä kerran läsnäolevia sillä, ettei istunut hiljaa
ja odottanut poikain palvelemista, vaan otti itse ruokaa itselleen. Hän
auttoi sitä paitse Lilliä kanneksimaan niille, jotka eivät rohjenneet
itselleen ottaa. Bertha ja muutamat muut noudattivat hänen
esimerkkiään, sillä välin kuin muut tytöt istuivat siellä täällä
pienien pöytien luona, odottaen, että heidän kavaljeerinsa tulisivat
heitä palvelemaan.
Kun Bellan piti lähteä, tuli Jenny hänen jälkeensä etehiseen kääry
kädessä.
-- Anteeksi, rakas, kulta Bella, etten ole tullut lähettäneeksi sinulle
tuota kirjaa. Ehkä voit ottaa sen nyt?
-- Voi, minä en ole kysynyt vielä äidiltä, -- vastasi Bella. Häneltä
oli koko asia unhottunut.
-- Ei sinun tarvitsekaan kysyä, -- sanoi Jenny vakuuttaen, -- minä olen
lainannut sen useille tytöille, jotka ovat olleet sinua nuorempia, ja
ne ovat kaikki siitä pitäneet.
Bella otti kirjan vastahakoisesti ja meni Hannan ja Pentin seuraamana.
Kun hän oli tullut kotiin ja ruvennut riisumaan, johtui kirja hänen
mieleensä.
-- Täytyy minun kuitenkin hiukan katsahtaa siihen, -- arveli hän,
asetti kynttilän vuoteen viereen, heittäytyi itse siihen ja alkoi lukea
"Betsy tai murtunut sydän".
Kerta toisensa perästä johtui hänen mieleensä äidin kielto lukea
kirjoja ilman kysymättä. Mutta nythän äiti nukkui, eihän hän saattanut
häntä herättää pyytääksensä lupaa, ja eihän yksi ainoa kerta ollut
mistään merkityksestä. Huomenna hän sitten kertoisi kaikki.
Jota enemmän hän "katseli", sitä enemmän vaipui hän siihen. Kirja oli
yksi niistä monesta, jotka eivät sisällä mitään suoranaista
epäsiveellistä, mutta joiden koko henki on kuin salainen myrkky
nuorille. Turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, mielistelyä ja
leikittelemistä rakkauden kanssa kohtaa heitä joka sivulla, mutta niitä
on niin taitavasti peitetty kauniilla ominaisuuksilla, ettei nuori
lukija niitä huomaa. Hän näkee ihastellen, kuinka sankaritar voittaa
kaikki kauneudellaan, murtaa miesten sydämmet ja vihdoin suopi jollekin
vähemmin vaativalle pienen, riidan aineena olleen persoonansa. Että
tyttöä kuvataan olennoksi, jonka ainoa tehtävä on miellyttää ja
ainoastaan elää tullaksensa naiduksi, sitä he eivät näe, soaistuina
kun ovat kirjan väririkkaista kuvauksista ja viehättävistä
ristikohtauksista.
Bella luki enenevällä innolla. Hänellä oli liian vähän arvostelukykyä
huomataksensa semmoisen lukemisen vaaraa. Vihdoin kuuli hän kellon
lyövän 4, paiskasi kirjan kiinni säikähtyneenä ja häpeissään sekä
sammutti kynttilän.
Mutta kirjan kuvaukset elivät hänen mielikuvituksessaan ja sen
seikkailut pitivät häntä valveella. Kun hän seuraavana aamuna nousi
kello 9, näytti hän niin kalpealta ja väsyneeltä, että hänen äitinsä
moittivalla äänellä kysyi häneltä, minkätähden hän edellisenä iltana
oli niin paljon tanssinut.
-- Tulinhan minä kotiin heti yhden jälkeen, -- sanoi Bella häpeissään,
-- mutta minä luin vuoteessa kello neljään, enkä ollut sitte enää saada
unta.
-- Luit? Voi sinua ymmärtämätöntä lapsi parkaa! Onhan sinulla tänään
lupaa ja hyvää aikaa lukea.
-- Ei äiti, minä luin kirjaa, jonka Jenny Stenman minulle lainasi. Hän
vakuutti minulle, ettei sinulla olisi mitään sitä vastaan.
Rouva Palmfelt näytti tyytymättömältä. -- Tiedäthän, etten pidä siitä,
kun luet mitään minulta kysymättä. Mikä kirja se on?
Bella mainitsi kirjan nimen.
-- Olen pahoillani, että olet sitä lukenut, jospa niitä kyllä löytyy
huonompiakin. Näetkö, lapseni, huonoja kirjoja on kahta lajia:
semmoisia, jotka raa'alla ja loukkaavalla tavalla kuvaavat elämän
varjopuolia, ja semmoisia, jotka kauniilla kuvauksilla ja
runollisuudella eksyttävät lukijan arvostelua ja pakottavat hänelle
käsityksiä, jotka kerrassaan heikontavat hänen oikeuden tuntoansa.
Jälkimäiseen lajiin kuuluu se kirja, jonka sinä nyt olet lukenut, ja
minä pidän sitä vaarallisempana, kuin edellisiä, koska se on olevinaan
puhdas ja viaton. Tai mitä sinä arvelet? Hyväksyisitkö sinä toden
perästä tyttöä, joka ei ajattelisi muuta, kuin pukeutumistaan ja
ihailun herättämistä? Tai semmoista, joka tuon köyhän Betsyn tavoin
menisi miehelle, josta hän ei pitäisi, sitä varten vaan, että voisi
auttaa pieniä siskojaan?
Bella katsahti häneen kummastuneena. -- Mutta äiti, eikö tämä viimeksi
mainittu ollut kaunis ja jalo teko?
-- Ei, lapseni, ei missään tapauksessa. Naimisiin meno ilman
todellista, sydämmellistä rakkautta on alentavaa sekä miehelle että
naiselle ja on synti, jota ei mikään jalo syy voi sovittaa, olihan
Betsy sitä paitse terve tyttö ja kasvanut kunnollisessa kodissa. Ei
hänen olisi ollut mahdotonta elättää siskojaan rehellisellä työllä,
alentamatta itseään semmoiseen naimiseen menemällä. Mutta se mielipide
on paha kyllä niin yleinen ja hyvästi juurtunut useimpiin ihmisiin,
että mikä avioliitto tahansa on parempi naisille, kuin joutua niin
kutsutuksi "vanhaksi piiaksi". Että naisella on omakin arvonsa, että
hän voipi tulla onnelliseksi ja tyytyväiseksi harjoittamalla jotakin
työtä, ulkopuolellakin kotia, se unhotetaan liian usein.
Bella hiipi äitinsä luo ja suuteli häntä. -- Anteeksi, äiti kulta, että
tein tahtoasi vastaan. En minä vasta niin tee. Ja minusta on niin
hauska, kun puhut minulle semmoisista asioista, joita kyllä olen
ajatellut ymmärtämättä niitä. Enkö saa aina tulla sinun luoksesi
kaikesta kysymään? Minusta ei kenelläkään koko maailmassa ole niin
kauniita ja jaloja aatteita, kuin sinulla ja Hannalla.
Bella ja Hanna istuivat ruokasalin pöydän ääressä, edellisen kodissa,
lukien eläintiedettä huomispäivää varten. Bella takoi päähänsä kaikin
voimin kylmäveriset luurankoiset eläimet, sillä välillä kun Hanna, joka
jo osasi läksyn ja Pentiltä oli lainannut erään oppikirjan anatomiassa,
innostuneena katseli sen keskinkertaisia kuvia.
-- Kuulehan, Bella, en minä olisi koskaan luullut, että meidän pienissä
käsissämme olisi 13 eri luuta, paitse peukalon ja sormien luut. Katso
tänne, kaksi riviä ranneluita, neljä luuta kumpaisessakin ja viisi
välikämmenluuta, sormien jatkoina käden sisässä. Kuinka mielellään
tahtoisin oikean luurangon tutkiakseni sitä, minä tiedän niin vähän
omasta ruumiistani.
-- Niin, kyllä me olemme hyvin kummallisesti rakennetut, arveli Bella.
Pyydäpä, että Pentti kertoo sinulle, mitä et itse ymmärrä. Hänhän lukee
lääkäriksi ja on niin kauhean innostunut kaikesta tuommoisesta.
Samassa tuli vanha Leena sisälle raivataksensa pöytää illallista
varten. Hän oli kumpaisenkin tytön hyvä ystävä ja piti aina silmällä
heidän tekojaan ja töitään. Sitä nyt kyllä ei voinut auttaa, että
hänellä oli erilainen maailmankatsanto, kuin noilla nuorilla, jotka
olivat toisen ajan lapsia. Mutta vaikka hän ei aina käsittänyt tai
hyväksynyt heitä, säilytti hänen vanha, rehellinen sydämmensä
yhä koko rakkautensa "lapsiin", joiksi hän niitä nimitti. Hän ei ollut
koskaan niitä mahtavia herätyksiä kokenut, kuin nykyajan nuoriso, tai
sitä hämmennystä ja levottomuutta, jota uudet aatteet monesti
matkaansaattavat nuorissa mielissä. Hän oli vastaanottanut, minkä oli
saanut, tarkastamatta liioin sen laatua, koettamatta muodostaa siitä
itselleen omia mielipiteitä. Ja sentähden katseli hän usein
kummastuksella, kuinka nuoret "puuhasivat", ja nousivat vanhoja
mielipiteitä vastaan, joiden oikeutta hän ei koskaan olisi voinut
epäillä.
-- Mitä jumalattomia kirjoja nuo ovat, joihin Hanna taas tirkistää? --
arveli Leena, hiukan moittivalla äänellä, kun hän näki anatomilliset
kuvat.
-- Se on oppi omasta ruumiistamme, Leena, -- sanoi Hanna, -- se on
ihmisen luuranko eikä mitään jumalatonta.
-- Onpahan se minun mielestä. Mitä sitä tarvitsee tuommoisia katsella?
Jota Jumala on kätkenyt ihmisen silmältä, sitä hänen ei pidä
itsepintaisesti tutkia. Ja ihmispoloisen luut saisivat minun mielestäni
levätä rauhassa maan povessa, eikä niitä tarvitsisi esiin kaivaa
elävien pilkattaviksi.
-- Kuka nyt pilkkaisi niin vakavaa asiaa kuin kuolemaa -- vastusti
Bella ihmetellen. -- Ja sitä paitse, etkö sinä myönnä, että meidän on
hyödyllistä tuntea omaa ruumistamme?
-- Eikö mitä, se on ihan joutavaa. Sen, joka on huoneen rakentanut,
tarvitsee tietää, kuinka se on tehty, mutta muiden asia se ei ole.
-- Entä lääkärit sitten? Kuinka voivat ne sairasta hoitaa, elleivät ole
hänen ruumistaan tutkineet ja tiedä missä kipu sijaitsee?
Leenaa näytti tämä arveluttavan. -- No niin, tohtorit ... tutkikoot ne
sitten semmoisia asioita. Mutta eiväthän nekään voi ihmistä parantaa,
jos se on sallittu, että hänen pitää sairastaa. Ja jos Jumala tahtoo
sairasta parantaa, niin ei hän siihen tohtoreita tarvitse. Senpä tähden
tuntuu minusta, että nuo luut ja rohdot ja sen semmoiset ovat ihan
jonnin joutavia, sillä jos tauti on kuolemaksi, niin ei sitä mikään
paranna.
-- Mutta muistatko Leena, kuinka hyvä mieli sinulla oli, kun sinussa
oli luuvalo ja pääsit siitä tohtorin määräyksillä?
-- No, herrainen aika, olinhan minä hyvilläni, mutta se kai oli vaan
sen tähden, että olen kurja syntinen ihminen, joka ei tahtonut
nurkumatta kärsiä Jumalan vitsausta. Tuhmaahan se oli, että minä
tahdoin heittää ristin päältäni, mutta jalka oli minulle tarpeen...
-- Sepä se, -- keskeytti Hanna. -- Kuka ei tarvitse kaikkia jäseniään,
voidakseen tehdä työtä ja olla hyödyllinen. Ei Jumala lähetä meille
tautia sitä varten, että me ihan ilman vastustusta taipuisimme sen
alle, vaan luullakseni siitä syystä, että me olemme rikkoneet jonkun
luonnon lain, sekä koettaaksensa meidän luottamustamme Hänen apuunsa.
-- No niin, minä nyt en ymmärrä muuta lakia kuin Jumalan kymmenet
käskyt. Mutta kyllä se nyt kaikessa tapauksessa on syntiä, että
tuommoisten nuorten tyttöjen, kuin te olette, pitää "puuhata" ihmisten
luilla ja muulla pahennuksella.
-- Kuinka niin? Ehkäpä joku meistä tahtoisi ruveta lääkäriksi, -- intti
Bella ja kiinnitti uhkamielisenä iloiset silmänsä Leenaan.
-- Jumala varjelkoon minua näkemästä sitä päivää, -- huudahti Leena
säikähtyneenä. -- Tytöt tohtoreina! Mitä kaikkia se Bella keksii!
Minkätähden ei yhtä hyvin poliisina tai sotilaina?
-- Miksi ei, -- nauroi Bella. -- Olipa ennen muinoin Ranskan maassa
paimentyttö, jota Jumala kutsui sotilaaksi ja sotaan menemään isänmaata
pelastamaan.
-- Ei tarvitse Jumalaa syyttää! Kyllä se oli hänen oma syntinen päähän
pistonsa olla olevinaan mies ja tappaa ihmisiä, saadaksensa niiden
luita tutkia. Mutta sen minä sanon, että Jumala on luonut vaimoihmisen
kunnolliseksi aviovaimoksi ja lasten äidiksi eikä tappelemaan tai
lötrystämään rohdoilla ja sen semmoisella.
-- Voi, voi, Leena parka, kuinka kummallinen sinä olet! Estäisikö se
tyttöä tulemasta kunnon vaimoksi ja äidiksi, jos hän taitaisi haavaa
parantaa tai jalkaa sitoa tai rohtoja keittää? Ja sitä paitse, -- jospa
me emme huolisikaan naimisiin mennä?
Leena nauroi. -- Ettekö huolisi? Kyllä sitä aina _huolii_, kun vaan
sattuu hyvä mies eteen.
-- No, mistä syystä ei Leena ole mennyt naimisiin? Jo alkaa käydä
hiukan myöhäiseksi, -- nauroi Hanna.
-- Minusta ei ole kukaan huolinut. Mutta kyllä tuommoisille suloisille
tytöille, kuin te olette, tulee sulhasia koko joukko. -- Ja Leena iski
veitikkamaisesti pieniä viheriäisiä silmiänsä heihin, mutta muuttui
pian taas vakavaksi. -- Niin minä teitä tässä suloisiksi sanon siitä
syystä, että pidän teistä ja olen hoitanut Bellaa, aivan siitä asti kun
hän tähän maailmaan saapui. Mutta kyllä te aina välistä olette niin
syntisiä ja viisastelevia, etten tiedä kuinka kauan Jumala sitä sallii.
Nyt hyökkäsivät pienet siskot huoneesen illallistaan saamaan.
-- Tiedätkö mitä, Hanna, -- huusi Lulle? Lunkentuslaivani tulee saamaan
uudet purjeet ja airot, Pentti on luvannut ne tehdä. Sitten jouluksi
valmistuu se.
-- Mutta ensinpä tulee kesä ennenkuin joulu, -- neuvoi Liisi, joka jo
oli toimessa voileipien ääressä.
-- Vai niin, -- vastasi Lulle. -- No sitten saan sen kesäksi. Ja se
tulee tuomaan apelsiiniä Porvoosta.
-- Kasvaako Porvoossa apelsiiniäkin? -- kysäsi Hanna kummastuneena.
-- Kyllä. Tämän kokoisia. -- Ja hän muodosti käsivarsillaan niin suuren
kehän kuin vaan saattoi. -- Eikä, Lulle, sinä narraat, -- neuvoi Liisi.
-- Eihän niitä apelsiiniä Porvoossa kasva. Eikä koko Suomessakaan niitä
ole. -- Mitä sinä sanot, onhan meidänkin ruokakaapissa apelsiiniä, --
nauroi Bella.
Liisi ei luullut arvonsa kannattavan vastata moiseen pilantekoon.
Bella piteli Helmiä sylissään ja syötti hänelle voileipää ja maitoa.
Pienokainen oli unissaan ja pyöreät silmät ummistuivat yhä useammin
suupalojen välillä. Kun hän oli saanut kylliksi, suuteli Bella häntä ja
sanoi: kas nyt sanomme hyvää yötä ja menemme Nukku-Matin luo.
Mutta nyt heräsi pienokaisessa vastustelemisen henki ja hän rupesi
uppiniskaiseksi. Alahuulen työnsi hän esiin uhkaavalla katseella ja
teki itsensä jäykäksi kuin aidan seiväs. Pitihän Bellan joku rangaistus
saada, kun tahtoi häntä vuoteesen pistää. Kun Bella siitä huolimatta
kantoi häntä ovea kohti, rupesi hän rääkymään kaikin voimin ja löi
Bellaa vasten silmiä pienillä pyylevillä kätösillään. Bella otti hyvin
vakavan katsannon, aivan kuin äiti, ja sanoi: -- Helmi, nyt sinä et ole
kiltti.
Pienokainen huusi yhä pahemmasti ja pyrki äidin luo, joka samassa tuli
sisälle. Tämä arvasi heti asian ja katseli hymyillen Bellan vakavaa
muotoa. Hän pudisti päätään: -- ei äiti tahdo sinua ottaa, Nukkumatti
odottaa, -- sanoi hän ja suuteli lapsen pientä suuta.
Bella kantoi hänet pois armahtamatta, eikä aikaakaan, niin oli
uppiniskaisuus laimentunut pienokaisen vaipuessa sikeään uneen.
Kyyneleet jäivät silmäripsiin ja huulet värähtelivät hiukan unessakin.
Vaan vähitellen väistyvät surun jäljet; onnellisten, enkelien
suojelemien unien tieltä.
Rouva Palmfelt oli kyllä huomannut, että Bellan koko olento oli käynyt
vakavammaksi viime aikoina. Hän näki sen nyt jälleen tästä pienestä
tapauksesta. Ennen oli Bellasta ollut niin vaikeaa voittaa pienen
siskon mielitekoja ja hänestä tuntui ihan armottomalta viedä sitä
pientä raukkaa nukkumaan, kun tämä elävänä ja iloisena puuhasi
lelujensa ääressä, tai surullisena rukoili Bellalta armoa. Silloin oli
Bella aina puolustanut häntä. Mutta nyt näytti hän päättäväisyydellään
voittavan tuon pienen juonittelijan ja kohteli häntä tyyneesti ja
arvokkaasti kuin iso sisar ainakin.
Niin vähäinen kuin asia olikin itsessään, ei Bellan äiti voinut olla
siitä iloitsematta, koska se osoitti, että hänen tyttärensä luonne
alkoi vakaantua. Ja hän arveli että tämä tuli Hannan vaikutuksesta,
sekä että Hannankin luonne puolestaan alkoi pehmetä ja käydä
miellyttävämmäksi.
Kun tee oli juotu, vetäytyivät tytöt Bellan huoneesen ja kyyristyivät
tuohon vanhaan epämukavaan sohvaan, saadaksensa vielä pientä pakinaa
aikaan. Nämä "pakinat" olivat käyneet Bellalle yhä rakkaammiksi ja hän
arveli ei voivansa tulla toimeen ilman niitä. Hän luuli täysin määrin
ammentavansa niistä ajatuksia ja vaikutuksia, ja yksin ollessaan mietti
hän sitten yhtä tai toista, kunnes se hänelle selveni. Mietiskeleminen
tuli vähitellen hänen jokapäiväiseksi seurakseen, ja auttoi kehittämään
ja kypsentämään hänen luonnettaan.
Hanna puolestaan, jolla ei koskaan ollut uskottua, ja joka ei ollut
saanut ystävyyttä kokea, antautui vähitellen yhä enemmän Bellan
suloiseen, lohduttavaan ystävyyteen. Hän muuttui vähemmin
umpimieliseksi ja toi välistä esille ajatuksia ja mietteitä niin
suoraan ja niin lujalla vakuutuksella, että Bella ihastui. Ja kun hänen
uudistuspuuhansa joskus olivat liian armottomia tai sanansa liian
ankaria, saattoi Bellan säikähtynyt katse tai moittiva väre hänen
äänessään Hannaa pysähtymään tai hillitsemään itseään.
Nyt istuivat he siis jälleen tuossa rakkaassa pakinapaikassa,
kumpainenkin eri sohvannurkassa, kuiskaillen koulu- ja
kumppaniseikoista. Lamppu oli sammutettu ja ainoastaan kaasulyhty
ikkunan ulkopuolella levitti heikon valon huoneesen. Esiripun takaa
kuului Liisin tasainen hengitys, hän oli juurikään nukkunut Bellan
vuoteen vieressä olevalle pienelle makuusijalle.