nukkua. Muistellessaan tuota hyvää, iloista kotia, niitä onnellisia
siskoja, lämpöä, turvallisuutta, tunsi hän itsensä yksinäisemmäksi kuin
koskaan ennen. Häntä hävetti antautua sille tunteelle, jota hän
heikkoudeksi kutsui -- ja kaikki, mitä hänessä oli kovaa, nousi sitä
vastaan.
-- Onpahan kurjaa, -- ajatteli hän, -- joutua näin tuntehikkaaksi
siitä, että olen saanut hiukan ystävällisyyttä kokea. Jos en voi
karaista itseäni, niin on paljon parempi välttää sitä kerrassaan. Sillä
minä en tahdo, _en tahdo_ olla kenellekään kiitollisuuden velassa. _En
tahdo_ yhtään ystävää, joka sitoo minut enemmän kuin muut, sillä
ystävyys on paula, joka estää meidän vapauden. Parempi kun ei koskaan
ole ollut ystävää, kuin että ystävä pettää! Niin sanoo äiti ja
varmaankin on hän oikeassa. Bella on hyvä tyttö, mutta en pidä hänestä,
enkä tahdokaan pitää. Ei hän saa minua voittaa, sillä ei hän kuitenkaan
voisi uskollisena pysyä, -- tuo pieni herttainen olento, jota kaikki
kilvan turmelevat... Minä tahdon tyytyä itseeni, ja olla _vapaa_ niin
kauan kuin elän. Joku sisällinen ääni puhui kuitenkin tätä vastaan ja
sulatti muurin, jota hän koetti puolustuksekseen rakentaa. Bellan
iloiset silmät ja vieno ääni tunkivat kaiken läpi, jopa joutuivat hänen
unelmiinsakin, kun hän vihdoin nukkui. Mutta hän heittäysi levottomasti
edestakaisin ja heräsi välistä siitä että jokin hänen sydäntä painoi,
jolle hän ei voinut mitään nimeä antaa, eikä edes tietänyt mikä se oli.
Yön hiljaisuudessa kävi tämä hänelle yhä vaikeammaksi, kunnes vihdoin
kyyneleitä alkoi vuotaa, joita hän ei luullut enää löytyvänkään. Mutta
se teki hänelle hyvää ja hän salli niiden vuotaa kunnes uni vihdoin
sulki niiltä lähteen.
Koulussa meni kaikki tavallista menoaan ilman muuta keskeytymistä, kuin
tavanmukaiset kuukausiluvat. Hanna oli tuon ensimäisen käynnin jälkeen
Bellan luona vetäytynyt yhä enemmän muista erilleen, Bella sai tuskin
enää sanaakaan hänen suustaan. Ovi heidän välillään oli äkkiä mennyt
lukkoon, ilman että Bella tiesi siihen mitään syytä.
-- Antaa sen jörön olla, -- tuumasivat toverit, kun he huomasivat, että
Bellaan koski Hannan jäykkyys. -- Näethän sinä, että hän ylenkatsoo
meitä kaikkia ja tahtoo mieluisemmin pysyä meistä erillään.
Mutta Bella ei voinut jättää häntä rauhaan; häntä veti vastustamaton
tunne tuon jörömäisen, aran tytön puoleen. Hän tahtoi niin mielellään
auttaa häntä tulemaan onnelliseksi ja ponnistihe löytääksensä avaimen
tähän lukittuun oveen.
Hanna viehätti tovereitaan, vaikka olikin kylmä ja jäykkä. Hän johti
niitä koettamattakin, niinkuin aina vahvat ja selkeät johtavat
heikkoja! ja kehittymättömiä. Mutta hän ei tietänyt sitä itse ja tytöt
olisivat myöskin panneet kiivaan vastalauseen sille, joka olisi
sanonut, että he sallivat Hanna Rapen johtaa itseään. He kääntyivät
hänen puoleensa, kun joku vaikea kysymys oli ratkaistava, ja joka
kerta, kun luokalla oli jotakin sanottavaa opettajille, valittiin
Hanna lähettilääksi. Niitä puhutellessa unhotti Hanna joskus
umpimielisyytensä ja nämä huomasivat kummastellen, kuinka vähän joskus
olivat ajatelleet mitä luonnollisimpia asioita. Mutta väliaikoina oli
hän auttamattomasti äänetön ja vakava ja väistyi jokaisesta ystävyyden
osoituksesta niin tylysti, että sillä loukkasi helläluontoisempia
kumppaneitaan.
Eräänä Maaliskuun päivänä, jolloin oli pureva pakkanen, oli Bella
kotimatkalla koulusta. Hän veti lakin alas korvilleen ja kätkeytyi
nahkakaulukseen niinkuin taisi, mutta värisi kuitenkin kylmästä.
Kulkiessaan erään porttiholvin ohitse, kummastui hän suuresti, kun näki
Hannan uutterasti toimivan erään pienen pojan lohduttelemisessa.
Poikaselta olivat korvat paleltuneet ja Hanna oli juuri hieronut niitä
lumella ja sitoi nyt ainoan villahuivinsa hänen päähänsä.
-- Mitä sinä täällä puuhaat? -- kysäsi Bella iloisesti ja suloinen
lämpö virtasi hänen sydämmeensä pakkasesta huolimatta.
Hanna punastui. -- Se poloinen seisoi täällä niin surkeasti nyyhkyttäen
ja sen pienet korvat olivat ihan valkoiset. -- Kas niin, mies, sanoi
hän käskevällä äänellä, -- elä itke enää vaan mene kotiin ja pyydä
äitiäsi, että hän vielä kerran hieroo korviasi lumella.
Poika, joka oli noin kuuden vuoden vanha, itki yhä pahemmasti. -- En
minä osaa kotiin! -- nyyhkytti hän ja näytti niin surkealta, että
Hannan täytyi kumartua hänen puoleensa, hyväillä häntä ja pyyhkiä hänen
itkettyneitä silmiään. -- Tulepa kotiin minun kanssani, -- ehdotti
Bella, -- me siellä hoidamme sinua ja otamme selkoa siitä missä asut.
Hanna tulee mukaan!
Hanna ei voinut tätä kiusausta vastustaa. Hän näki Bellan panevan
neulotun villanuttunsa pojan ohuen takin päälle, ottavan hänen kädestä
ja taluttavan pois. Hän meni mukaan tietämättä syytä, vaan luuli että
hän meni pojan tähden.
Kotona antoi Bella pojalle lämmintä maitoa ja vehnäleipää ja
pienokaisen suru hälveni tunnin kuluessa. Tytöt istuivat kumpaisetkin
hänen vieressään. Bella oli pessyt hänen silmänsä ja kätensä ja Hanna
muutteli napit Lullen vanhassa palttoossa jonka pojan piti saada. Heitä
miellytti tuo pienoinen löytölapsi ja tämä pieni tapaus näytti
lähestyttävän heitä toisiinsakin.
Pentti oli ottanut poliisikamarilla ilmoittaakseen pojasta ja palasi
sillä uutisella, että lapsen äiti jo oli käynyt siellä häntä kysymässä.
Koska hän oli jättänyt sinne osoitteensa, ei ollut vaikeaa löytää häntä
ja tytöt saattoivat suosikkinsa kotiin jälkeen puolenpäivän. Poika
piteli heistä kiinni, kun heidän piti lähteä ja heidän oli vaikea
päästä hänestä erilleen. Vihdoin onnistui heidän houkutella hänet
mesileivällä ja lupauksella tulla jälleen käymään.
Oli hyvin tavallista koulussa, että valittiin itselleen lempiopettaja
tai opettajatar, joita koristettiin kaikilla mahdollisilla hyveillä,
mitkä tyttöjen aivot vaan saattoivat keksiä. Tätä lempihenkilöä
ihailtiin sitten salaa, ja sille osoitettiin kaikenmoista hellyyttä.
Sitä koetettiin kilvan palvella etehisessä hänen pukiessa päälleen tai
riisuessa päällysvaatteet; hänen kaulahuivista tai turkista leikattiin
salaa muistia. Ne opettajat, joita enin ihailtiin, saivat vaatteensa
melkein pilalle tämän lapsellisen ajattelemattoman suosimisen tähden.
Neljännellä luokalla oli tämä moitittava tapa poistunut, sen jälkeen
kun Hanna kerran oli näyttänyt, että se oli naurettava. -- Osoittakaa
heille ennen kunnioitustanne olemalla tarkkoja heidän aineissaan, --
sanoi hän, ja tytöt häpesivät. Nykyään pitivät he yleisesti vaan
maisteri Almista, historian opettajasta, ja Verna Sommarista,
voimistelun opettajattaresta, ja tätä suosiotaan he yleensä toivat
esiin siivolla ja kunnioittavalla tavulla.
Verna Sommarin ihailijain joukossa olivat Aina Berg ja Bella
innokkaimpia. Nämä seisoivat paraikaa etehisessä, tuumaillen miten
paraimmalla tavalla viettäisivät hänen lähestyvää syntymäpäiväänsä.
-- Hän on niin suloinen, -- huudahti Bella, -- tahtoisin antaa hänelle
kuun ja auringon ja tähdet päälle päätteeksi.
-- Niin kyllä, -- liitti siihen Aina, -- hänellä ei ole vertaista. Minä
aion ruveta voimistelun opettajaksi, niin saan olla enemmän hänen
kanssaan.
-- Mutta mitä nyt annamme hänelle syntymäpäiväksi? -- Ja Bella rypisti
miettiväisesti otsaansa.
-- Antakaamme ruusu, -- ehdoitti Aina, ja kirjoittakaamme siihen: ruusu
ruusulle.
-- Ei, se kuuluu mauttomalta. Mutta jospa ompelisimme jotakin.
-- Emme taida joutaa. Vaan pitäisihän se olla _jotakin omaa tehoamme_.
Osaatko sinä runoja kirjoittaa?
-- Enkä osaa, mikä sinut siihen luuloon saattoi? Mutta sinä osaat
varmaankin.
-- Voi ei? -- virkkoi Aina ujosti. -- Mutta onhan sinulla veli. Pojat
tavallisesti osaavat runoja kirjoittaa.
-- Kyllä Pentti ainakin osaa. Mutta sittenpä se ei olisikaan omaa
tekoamme.
-- Voi niin, se on totta. Mitä ihmettä me nyt keksisimme? Jos
antaisimme hänelle valokuvamme ja kirjoittaisimme sitten pikkuisen
runon, muutamia sanoja vaan. Bertha, tule tänne! Etkö arvele,
että meidän sopisi antaa valokuvamme Verna Sommarille hänen
syntymäpäivilleen?
Bertha tuli. Hän oli pitkä, hoikka, poikamainen tyttö, josta yleisesti
pidettiin hänen hiukan raakamaisen iloisuutensa tähden. Hän pani
etusormensa nenälleen ja mietiskeli:
-- Niin, valokuvammeko? Hm! Ette te nyt minusta juuri niin kauniita
ole, että...
-- Hyi sinua, ole siivolla, tai et saa ollenkaan salaisuuksiamme
kuulla.
-- No, no, rauhoittukaa vaan, minä olen siivo kuin äsken silitetty
yömyssy. Teidän valokuvanne!... Luonnollisessa suuruudessa tietysti --?
-- Sinä olet aika veitikka! -- nauroi Bella.
-- Niin, minkätähden te ette voisi antaa hänelle valokuvaanne, ei
suinkaan kukaan ole saanut niistä patenttia?
-- Totta puhuen, on hän liian hyvä pilan esineeksi. -- Aina oli hiukan
loukkautunut. -- Hän on niin suloinen, että minä antaisin silmät
päästäni jos hän tahtoisi suudella minua vaan yhden ainoan kerran.
-- Olisipa kallis hinta yhdestä suudelmasta. Etkö voi tinkiä? Minä
sinun sijassasi menisin hänen luokseen ja sanoisin: tehkää hyvin ja
suudelkaa minua, niin saatte mesileivän.
-- Joutavia!
-- Maltapa, tuossa hän juuri tulee.
Eräs nuori nainen tumman sinisessä puvussa kulki samassa ohitse. Bertha
tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet tyttöjen luo, jotka punaisina
ja noloina olivat piiloutuneet nurkkaan.
-- Neiti Sommar, tässä on kaksi hiirtä, jotka olen saanut pyydykseen.
Ne tahtoisivat niin mielellään suudella teitä mutta heidän ei taida
kannattaa.
Tytöt yskivät ja iskivät silmää ja antoivat Berthalle kaikenlaisia
varoituksen merkkejä, joista hän ei vähääkään huolinut.
-- He ovat valmiit antamaan teille silmänsä kumpainenkin yhdestä
suudelmasta kullekin, mutta minulla on asioimiskykyä ja päätin hankkia
heille tavaran huokeampaan hintaan.
Verna Sommar nauroi, mutta oli punainen hämmästyksestä, niinkuin
tytötkin. Hän piti heistä siitä syystä, että he olivat niin reippaita
voimistelussa, ja hän oli kyllä huomannut heidän ujon ihailunsa.
Silittäen heidän tukkaansa suuteli hän heitä keveästi otsaan ja sanoi:
-- minä pidän niin paljon vapaasta avonaisesta otsasta.
Bella pisti hetkeksi käsivartensa Vernan ympärille ja Aina pani ujosti
kätensä hänen käteensä.
Bertha kulki sinne tänne kehuen teppostaan niin että joukko uteliaita
keräytyi noiden kolmen ympärille. Hanna sai myös tiedon asiasta, mutta
houkutteli tytöt pois kertomalla heille juttujaan..
-- Ja nyt me olemme hyviä tovereita! virkkoi Verna Sommar ja taputti
noiden kahden olkapäitä. -- Eläköön koulu! Eläköön voimistelu!
-- Eläköön! -- huusivat Bella ja Aina sydämmensä syvyydestä ja
syöksivät sitten pois, läpikäydäkseen vielä kerta yksinäisyydessä
viimeisen hetken onnea.
Joillakuilla tytöillä oli tapana välistä puoleksi itsetietoisesti
haeskella maisteri Almin suosiota, mutta toverit rankaisivat heitä niin
ankarilla moitteilla, että he olivat varoillaan.
Oli varsinkin yksi tapaus, joka suututti luokkaa. Historian läksy oli
ollut tavattoman pitkä ja vaikea ja niiden joukossa, jotka tuntia
edellisellä lomahetkellä pitivät suurinta ääntä siitä, olivat Jenny
Stenman ja Agnes Lund. -- Niin, minä en nukkunut tippaakaan koko yönä,
ainoastaan noiden tuhmien vuosilukujen tähden, -- päivitteli Jenny. --
Onpa se kylläkin liian paljon vaadittu, että meillä, joilla on niin
paljo muuta tekemistä, pitää olla 18 sivua läksyä yhtaikaa. Minä en
käsitä, mitä maisteri ajatteli.
-- Minulla on kauhea päänkivistys, -- huokasi Agnes. -- Ei ikinä meillä
vielä ole ollut semmoista jättiläisläksyä.
Se oli yleinen mielipide ja, kun tunti alkoi, nousi Hanna kenenkään
pyytämättä ja sanoi: -- läksy on ollut tavattoman vaikea tällä kertaa,
jonka tähden maisteri on hyvä suopi anteeksi, jos ei erittäin hyvin
käy.
Maisteri Alm näytti kummastuneelta. -- Vai niin, oliko se todellakin
niin vaikea? Onko koko luokka tyytymätön viimeiseen läksyyn.
-- Kyllä, -- vastasivat monet äänet joukosta. Silloin nousi Jenny
Stenman ja heittäen maisteriin suosiota hakevan katseen, sanoi hän: --
Ei _minusta_ läksy ole liian vaikea, se kai on meidän syymme, olemme
ehkä olleet huolimattomia. Eihän maisterilla ole tapana antaa meille
liian pitkiä läksyjä.
-- Kyllähän meillä usein on ollut vaikeampiakin läksyjä, -- säisti
Agnes Lund ja kiinnitti silmänsä moittien luokkaan.
Epäselvä murina kuului ja maisteri Alm näytti olevan kahdella päällä.
Mutta kuulusteleminen alkoi. Kolmeen ensimmäiseen kysymykseen ei
viitannut kukaan muu kuin Hanna, mutta kun maisteri sitten katsoi
kummastellen Stenmaniin ja Lundiin, nousivat näidenkin kädet. Kun
Agnesin piti vastata, oli hän epävarma, punastui ja kiersi kysymyksen
tuomalla esiin muutamia yleisiä lauseita. Jennykin pääsi helposti
asiasta kiertelemällä ja oli sanovinaan oikein, vaikka teki sen vasta
silloin, kun maisteri oli korjannut hänen erehdyksensä; olipa vaikea
ottaa selkoa siitä mitä hän oli osannut, mitä ei. Muut osasivat
huonosti, yksin Hannakin, jonka hyvä muisti muuten teki vaikeimmatkin
läksyt leikiksi vaan.
Tunnin kuluttua nousi luokalla kauhea hälinä. Tytöt tunkeutuivat
Jennyn ja Agnesin ympärille vihaisina ja riidanhimoisina. Heidän
kunniantuntoansa loukkasi moinen totuuden vääristeleminen.
-- Kuinka _saatoitte_ te seisoa siinä ja valhetella, minkä vaan
ennätitte? -- huudahti Bertha Eriksson. -- Taivas, kuinka suloisia te
olitte olevinanne, ettekä kuitenkaan osanneet mitään, ei mitäkään! --
Hän napsautti sormillaan. -- Minä ylönkatson teitä, sen minä sanon!
-- Siitä minä huolin viis, -- vastasi Jenny vihaisesti. -- Sitä paitse
voin sanoa sinulle että minä osasin läksyn. Tee hyvin ja ole
pilkkaamatta, muuten...
-- Mitä muuten! -- ivasi Bertha ja oli valmistuvinaan taisteluun. --
Tahdotko olla nyrkkisillä, niin tule tänne!
-- En olisi luullut, että sinä saattaisit noin teeskennellä, Jenny, --
lausui Bella suoraan osoittaen suuttumustaan. -- Olithan sinä juuri
ikään kuin pitänyt melua tuosta läksystä.
-- Te olette pelkurimaisia jäniksiä, -- huusi Bertha ja meni tiehensä
vihoissaan.
Hanna ei sanonut mitään, mutta se katse, jonka hän tunnilla loi noihin
kahteen toveriin, osoitti enemmän pahaa mieltä kuin katkerimmat sanat.
Kaikki tuommoiset tapaukset eivät koskeneet häneen persoonallisesti,
mutta ne nöyryyttivät häntä kaikkien tyttöjen puolesta. Kaikki, joista
tavallisesti tyttöjä syytettiin: pintapuolisuus, turhamielisyys,
totuuden puute, loukkasi häntä sitä syvemmin, jota useammin hän näki,
että syytöksissä oli perää. Ja vaikka hän oli niin nuori, oli hänessä
tulinen halu poistaa elämän tavoista kaiken viekkauden, kaiken, joka ei
totuuden kannalta katsoen ollut täysarvoista. Häntä ilahdutti se, että
luokka niin yksimielisesti vastusti valhetta ja sen syytä, mutta hän ei
puhunut itse mitään, koska tiesi että hänen mielipiteitä kyllä
tunnettiin.
Kun hänen piti koulusta lähteä, tuli Agnes Lund hänen luoksensa
etehiseen.
-- Moititko sinäkin meitä, Hanna? -- kysyi hän ja ääni ei soinut ihan
tavalliselta.
-- Kyllä, -- vastasi Hanna vakavasti, -- teidän käytöksenne oli kurja.
-- Mutta, näetkö, minä en tietänyt ... en voinut luulla, että sitä
otettaisiin niin pahalta kannalta. Minä tahdoin vaan, ettei maisteri
luulisi koko luokkaa niin huolettomaksi...
-- _Se ei ole totta_, -- vastasi Hanna ja katsoi Agnesiin noilla
rehellisillä silmillä, joiden edestä kaikkien pienten pakkovalheiden
täytyi väistyä. -- Se ei ole totta, sillä sinä tiedät hyvin hyvästi
vaan tarkoittaneesi, että itse esiytyisit paremmassa valossa kuin me
muut. Tunnusta, että niin oli.
Agnes heitti häneen aran katseen, mutisi jotakin ja purskahti suureen
itkuun. Siinä oli puoleksi nöyryytystä puoleksi vihaa ja kuitenkin myös
halua voittaa takaisin Hannan kunnioituksen, jos mahdollista.
-- Minä en ole tottunut niin ankaraan totuuteen, -- nyyhkytti hän, --
enkä ole sitä harrastanutkaan. Mutta ehkä ... jos autat minua...
Hanna ojensi hänelle lasin vettä. -- Juo nyt, -- sanoi hän
ystävällisesti, -- meidän pitää joskus puhua tästä. Nyt minun täytyy
lähteä.
-- No, ethän vihaa minua, -- virkkoi Agnes ja tavoitteli hänen kättään,
-- ethän ylönkatso minua niin, ettet tahtoisi kättäni puristaa?
-- En, mutta minä vihaan _valhetta_, -- vastasi Hanna ja puristaen
Agnesin kättä kiiruhti hän Bellaa saavuttamaan.
Erään neljännen luokan oppilaan, Lilli Enestamin luona piti olla
iltaseura, ja Pentti ja Bella olivat myös kutsutut, sekä Hanna. Siellä
aiottiin tanssia ja Hanna, joka ei sitä osannut eikä pitänyt siitä,
päätti olla seuraan lähtemättä. Mutta Bella, jolla aina oli hauskaa,
joka tanssi mielellään ja josta niin yleisesti pidettiin, pyysi ja
rukoili että Hanna tulisi mukaan.
-- Minun tähteni, -- pyysi hän niin hellästi että kivi olisi siitä
heltynyt. -- Minäkään en huoli lähteä, jos et sinä tule.
Hanna epäili, mutta se kiitollisuus, jota hän tunsi Bellaa kohtaan,
joka aina oli ystävällinen ja auttavainen hänelle, saattoi häntä
vihdoin myöntymään.
-- Mutta, -- virkkoi hän Bellalle, joka sulasta ilosta hyppäsi kuin
villi varsa, -- minulla on vaan musta villapukuni ja tulen istumaan
äänettömänä ja jäykkänä kuin egyptiläinen muumia. Saat vielä hävetä
minua, sen saat nähdä.
-- Oi, sen häpeän minä kärsin ihastuksella, kun sinä vaan tulet. Saat
olla muumiana niin paljon kuin vaan tahdot, minä olen sitten
professori, joka tutkin hieroglyfejäsi ja selitän ne ihmiskunnalle.
Tanssijaispäivä tuli ja Hanna, paraimmassa mustassa puvussaan ja uusi
pitsi kaulan ympärillä, meni kutsumapaikkaan Bellan ja Pentin seurassa.
Bellalla oli vaalean sininen merinopuku ja hän oli niin hieno ja
suloinen, että Hanna ihmetteli, olisiko kukaan niin hieno kuin hän.
Etehisessä kuiskasi Bella Hannalle: -- nyt voit pistää käsineet
käteesi.
-- Käsineetkö! Mitä minä käsineistä, ei minulla ole kylmä täällä. Sehän
on naurettavaa, että käsiä peitetään ja kaulaa paljastetaan. Minkä
tähden he tekevät niin?
-- Sentähden, että semmoinen on tapa. -- Mutta täytynee sinun välttää
ilman käsineitäkin, en ole kuullut, että muumioilla olisi ollutkaan
semmoisia.
He astuivat sisälle suureen kirkkaasti valaistuun saliin. Seinissä oli
kynttilöitä, kruunussa kynttilöitä, lamppuja, kuvastimia, kauniita
kasveja, -- kaikki oli niin loistavaa, että Hannan silmiä häikäisi.
Lilli ja hänen äitinsä tervehtivät vieraita. Lilli heitti salavihkaa
säikähtyneen katseen Hannan mustaan pukuun ja paljaisiin käsiin, mutta
osasi siksi hillitä itsensä, ettei ollut mitään huomaavinaan. He
istuivat rinnakkain koulussa ja Lilli, niinkuin muutkin toverit, tunsi
itsensä vedetyksi Hannan puoleen.
Kun Hanna katsoi ympärilleen, näki hän monta tuttavaa. Siellä olivat
Agnes ja Siiri, Bibbi ja Bertha sekä koko joukko muita. Ja poikien
joukossa oli monta semmoista, joita hän oli tavannut Pentin luona.
Mutta kuinka kummallisilta ja juhlallisilta kaikki nyt näyttivät! Tytöt
komeissa, vaaleissa, silkillä koristetuissa villapuvuissa sekä
varustetut silkkinauhoilla, kukilla ja valkoisilla käsineillä. Bella
oli yksinkertaisimpia, sen huomasi hän nyt kummastuksella ja ilolla.
Samassa näki hän, että hänen mustaa pukuansa katseltiin jonkunmoisella
hämmästyksellä. Mutta koska hän ei koskaan ollut huolinut puvustaan,
kuin vaan oli siistissä vaatteissa, ei hän nytkään välittänyt siitä.
Bella tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanansa nurkkaan, jossa
muutamat kumppanit seisoivat. Hanna tervehti ystävällisesti, mutta
hänelle vastattiin jotenkin tylysti. Sitä pidettiin nähtävästi pahana,
ettei hän ollut kiharoittanut tukkaansa eikä ostanut käsineitä.
Keskustelu kävi hitaasti ja puoliääneen; kaikki olivat yhtäkkiä
muuttuneet niin vieraiksi keskenänsä, joka kummastutti Hannaa. Tytöt
venyttelivät käsineitään saadaksensa niitä pitemmiksi ja katselivat
salavihkaa poikiin, jotka mustan lammaskarjan näköisinä seisoivat
vastakkaisessa nurkassa ja näyttivät tuhmilta ja ikäviltä. Minkätähden
ne eivät saattaneet tulla esille ja puhella tyttöjen kanssa?
Eräässä salin nurkassa istuivat Inez ja Bibb ja kuiskailivat keskenänsä
ja vilkkaasti liikkuivat kädet ja silmät. Niillä näkyi olevan hauskaa
ja Hanna meni heidän luo tervehtiäksensä. Nämä eivät huomanneet hänen
lähestyvän ja siten sattui hän kuulemaan lopun eräästä juhlallisesta
kuiskauksesta: -- ... ja kirjeen alla oli: elämässä ja kuolemassa sinun
oma Eerosi... Puhe keskeytyi äkkiä, kun he huomasivat Hannan.
-- Häiritsenkö teitä? -- kysyi hän ja pidätti itsensä väkisen
irvistelemästä kuulemansa johdosta.
-- Et suinkaan, -- vastaus kuului hiukan pakolliselta, -- me puhuimme
tutkintopuvuistamme.
-- En taida sille mitään, että kuulin teidän puhuvan muusta, -- lausui
Hanna rehellisellä tavallaan. Hän istui hetkeksi heidän luo ja koetti
alottaa keskustelua, mutta huomattuansa, että tytöt näyttivät olevan
hämillään, nousi hän jälleen ja meni Bellan ja parin muun tytön luo.
-- Mutta sanokaa minulle, eikö tämä ole kovin jäykkää? -- sanoi hän ja
istahti niiden luo pienelle jakkaralle, joka oli seisonut sohvan alla.
-- Hyvänen aika, Hanna kulta, -- huudahti Siiri säikähtyneenä ja teki
hänelle sijaa sohvassa. Ei täällä sovi olla niinkuin omassa kodissaan.
-- Eikö? Mikä häpeä se on, jos istuu jakkaralle eikä sohvassa, voiko
kukaan sitä selittää?
-- Ei sitä tanssijaisissa niin tehdä, -- keskeytti Selma.
-- Sama se mitä on _tapana_, kun ei vaan tehdä vääryyttä, -- väitti
Hanna, joka oli itsepintaisella tuulella ja valmis taistelemaan koko
maailman pikkumaisuutta vastaan.
-- Näetkö, se on epäkohteliaisuus emäntää vastaan. Kun kerran tulit
tänne, täytyy sinun noudattaa talon tapoja. -- Bella näytti niin
vakavalta, että Hanna purskahti nauruun.
-- Sinä olet niin juhlallinen, kun jos minä olisin vasikan varastanut.
Mutta minä ymmärrän kumminkin _sinun_ syysi ja koetan olla siivolla, --
jos vaan voin. Mutta eikö tämä kaikki ole kauhean ikävää? -- liitti hän
hiljemmällä äänellä.
-- Mikä? -- Tytöt näyttivät kummastuneilta.
-- No, tämä kaikki täällä tänä iltana, että olemme tulleet tänne
puristettuina ahtaisin vaatteihin ja puhumme ja liikumme niinkuin
meillä olisi lasipalasia ruumiissa. Katselemme sitten nyt tässä
toistemme vaatteita, juomme teetä käsineet kädessä ja odotamme tulia
tanssiin kutsutuiksi, sen sijaan että itse hyppisimme mielemme mukaan.
En minä ainakaan anna viittä penniä tämmöisestä huvista.
-- Sinä tahtoisit ehkä itse kutsua tanssiin, -- ivasi Alma Brennlund,
joka oli yhtynyt heihin.
-- Tietysti. Ja jos minä vähääkään huolisin tanssista, menisin minä
kutsumaan Penttiä tai Bellaa ja hyppelisin heidän kanssaan aika lailla.
Sen tekisin ihan varmaan.
-- Ohoh, sitä sinä et uskaltaisi, -- virkkoi Alma varomattomasti.
-- Enkö uskaltaisi? Näytänkö minä?
Alma katseli häntä säälien. -- Kuinka sinä siinä liioittelet, rakas
Hanna. Sinä riistät itseltäsi kaiken ilon, morkkaamalla ja ivaamalla
kaikkea. Et sinä kuitenkaan saa maailmaa kulkemaan sitä uraa kun _sinä_
tahdot.
-- Sepä on paha maailmalle se! -- sanoi Hanna tylysti.
Salin toisessa päässä olevien poikien joukossa näki hän muutamia,
joihin hän oli tutustunut Palmfeltien luona. Hän nyykäytti heille
iloisesti päätään, ja kun he eivät vastanneet, nousi hän ja meni niiden
puolelle, tietämättä niistä monista moittivista katseista, jotka häntä
seurasivat.
-- Ajatelkaa, kun viitsii näytellä itseään noin, varsinkin kun on
puettu kuin navettapiika! -- kuiskasi eräs tyttö naapurilleen.
Bella kuuli tämän kuiskauksen. -- Mitä pahaa siinä on, että hän menee
puhuttelemaan poikia, joita hän näkee melkein joka päivä? -- kysyi hän.
-- Pitäisihän hänen kuitenkin ymmärtää, ettei se sovi tanssijaisissa,
-- vastasi edellinen lyhyesti. -- Mutta sopiihan sitä odottaa vaikka
mitä semmoiselta, joka tulee tanssijaisiin mustassa villapuvussa ilman
käsineitä.
-- Hannalla ei ole yhtään parempaa pukua ja minä houkuttelin häntä
tulemaan mukaani.. Ja toivonpa myös, että Lilli on kutsunut meitä
itsemme eikä vaatteemme tähden.