Produced by Tapio Riikonen
KEHITYS-AIKANA: TYTÖISTÄ
Kertoeli
TEA [Toini Topelius]
Kustannusosakeyhti Otava, Helsinki, 1890.
J. Simeliuksen perillisten kirjapaino-osakeyhtiö.
TYTÖLLENI.
Mitä ajattelee nuori koivu kun se keväällä tuntee avaran maailman
raitisten tuulten suhisevan lehdissään; mitä arvelee umpu, kun se
tuntee päivä päivältä yhä enemmän aukenevansa kasteesta ja
päiväpaisteesta; mitä tuumaa kananpoika, kun se ihmetellen kömpii
kuorestaan; miltä tuntuu perhosen mieli, kun se ensi kertaa koettelee
nuoria tuoreita siipiään päiväpaisteessa ja raittiissa ilmassa; mitä
miettii tyttönen, kun hän on ennättänyt nuoruuden kynnykselle ja
ikävöiden haluaa syliinsä sulkea tuntematonta tulevaisuutta?
Ken tietää tämän?
Seuraaville lehdille olen koettanut piirtää osan niitä mielentiloja ja
tunteita, jotka kummallisten, outojen lintujen tavalla liitelevät
lapsuuden ja nuoruuden rajalla. Niitä on vaikea pyytää ja ehkä en
olekaan onnistunut. Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, ettei sitä,
mitä tytön sydämmessä on hienointa, se mikä on hänelle kaikkein pyhintä
ja kalleinta ja jota tahtoisin kutsua lapsuuden enkelin jäljiksi hänen
sielussaan -- koskaan voi selittää ja koskettaa. Sillä se on se
näkymätön, hänelle itselleen puoleksi tuntematon lanka, joka sitoo
hänet hänen elämänsä alkuun ja päämäärään -- Jumalaan.
Kuitenkin olen koettanut viitata siihen edesvastaukseen, joka teitä
odottaa elämässä. Elkää siitä säikähtykö. Vasta silloin kun tunnemme
itseämme ei ainoastaan iloisiksi lapsiksi, vaan ihmisiksi, joilla on
tärkeä tehtävä, -- vasta silloin saa elämämme oikean muodon ja
sisällön.
Nuoret lapset! Reippaat tytöt! Elämä on niin suurta ja rikasta ja
maailma niin ihana. Nauttikaa niitä, mutta oi sidotuin silmin.
Rakastakaa, uskokaa, toivokaa ja tehkää työtä rohkein sydämmin, -- kas
se on tehtävänne!
Tässä kertomuksessa esiintyy melkein yksinomaisesti tyttöjä ja siihen
on syynä se, että se alkuperäisesti oli aiottu "Nya Trollsländan"
nimistä sanomalehteä varten, jatkoksi erääsen samassa lehdessä olleesen
kertomukseen poikien kumppanuudesta. Mutta kun se kasvoi liian isoksi
Trollsländaa varten, täytyi sen lähteä maailmalle eri kirjasena.
Helsingissä Marraskuulla 1889.
_Tekijä_.
No, Bella, joko nyt ensimmäisenä aamuna myöhästytään koulusta? --
murisi Leena ja rumautti halot uunin eteen. -- Kello käy kahdeksatta,
ja muut ovat jo kahvipöydässä.
Bella nousi istualleen ja hieroi silmiänsä. Olihan nyt 15 päivä
Tammikuuta. Ja se oli häneltä vähällä unhottua! Joululuvalla oli hän
tottunut nukkumaan näin kauan. -- Kahdeksatta! Hyväinen aika, mitä äiti
nyt sanoisi? Bella oli eilen luvannut hakata sokuria ja ommella pari
nappia Pentin liiviin, ennenkuin hän menisi kouluun. Nyt kysyttiin
sukkeluutta.
-- Leena kulta, kylpy tänne! En uskalla kai olla kylpemättä.
Hän pistihe rohkeasti kylmään veteen, hankasi itsensä karkealla
pyyhinliinalla, kunnes oli punainen kuin krapu ja tuota pikaa oli hän
vaatteissa. Tukan järjestämiseen ei mennyt paljon aikaa, se oli onneksi
lyhyt, ja nyt oli hän valmis.
Ruokasalissa olivat vanhemmat ja sisarukset jo kahvipöydässä, kun Bella
tuli. Äiti osoitti hymyillen sokuriastiaa, joka oli täyttänyt itsensä,
ja Pentti nyki nappejaan, joita hän oli ommellut niin vahvalla
rihmalla, että siihen olisi voinut ripustaa naulan painoja. Pienet
siskot, Lulle, Liisi ja Helmi takertuivat häneen kertoakseen asioitaan,
ja kotvan aikaa kului, ennenkuin hän ystävällisellä tavallaan pääsi
niistä ja saattoi ruveta ruoalle.
Tammikuun aamu oli kylmä ja kirkas ja hän tuli koululle hehkuvin
poskin. Sielläkös melua ja pakinaa! Se kuului aina porstuaan saakka.
Etehinen oli täynnä tömiseviä, hengästyneitä, juttelevia tyttöjä, jotka
riisuivat päällysvaatteitaan ja koettivat huutaa toinen toistaan
kovemmin.
-- Päivää, Ada!... Päivää, Pelle!... Päivää! Päivää! -- kuului joka
taholta. -- Onnellista uutta vuotta, Kerttu! ... kuinka olet voinut?
Mitä olet tehnyt joululuvalla!... Minä olen ollut maalla... Vai
niin!... Oletko saanut paljo joululahjoja? -- y.m., y.m. puhui
sadottain innokkaita suita.
Johtajatar tuli ystävällisesti tervehtien sinne ja koetti hillitä
niitä, mutta se onnistui vaan hetkeksi. Kysymyksiä ja vastauksia,
huudahduksia ja naurua tulvaili joka puolelta, oli niin hauskaa taas
nähdä toisiaan ja kerrottavaa oli niin paljon huvittavaa ja tärkeää.
Bellaa ympäröi heti joukko tovereita. Hän oli kaikkien lemmikki, hänen
suosiotaan hakivat kaikki kilvan ja hemmottelivat häntä kaikin voimin.
Agnes Lund tarttui hänen käteensä ja veti hänet mukanaan. -- Tulehan
tänne, niin saat nähdä ihka uuden puhkioni. Minä olen niin kauan
toivonut itselleni valkoista Angorapuhkiota, semmoista kun on Emelie
Rosenskjöldillä, ja nyt isä antoi minulle semmoisen joululahjaksi. --
Ei, odotahan, Bella, sinun täytyy ensin katsoa tätä, -- huusi Lilli
Enestam. -- Nämä kellon vitjat sain minä. Eivätkö ne ole ihmeen
kauniit?
-- Kuule, Bella, -- huusi eräs kolmas, -- saitko sen kirjan jota
toivoit?
-- Bella, tulepa tänne, niin saat jotakin makeaa. Me otimme vasta eilen
makeiset joulukuusesta ja minä otin mukaani muutamia paraimmista
sinulle.
-- Bella, tahdotko uusimman valokuvani? -- kysyi Jenny Stenman, eräs
kaunis, hiukan turhamainen tyttö, jolla oli kiharoittu otsatukka ja
puku uusimpien kaavojen mukaan. Hän ojensi kuvansa Bellalle, joka
hymyillen pudisti päätään.
-- Kiitos, Jenny, minä pidän enemmän siitä mikä minulla jo on. Se on
yksinkertaisempi.
-- Niin, minä olin nuorempi silloin, -- vastasi Jenny ja katseli
mielihyvällä kaunista muotoaan.
-- Bella, nyt täytyy sinun tulla hiukan meidän puheille, -- huusi pari
tyttöä tunkeutuen muiden edelle. -- Mehän tuskin olemme saaneet sanoa
sinulle hyvää päivää.
Bella oli kuin myllyssä. Hänen täytyi kuunnella kaikkia, vastata
kaikille, olla ystävällinen ja jakaantua vähintäinkin kahteenkymmeneen
osaan ettei loukkaisi ketään. Hänellä oli kummastuttava taito riittää
kaikille eikä kukaan voinut oikeastaan kehua, että oli hänelle
läheisempi ystävä kuin muutkaan.
Toverien melutessa hänen ympärillään, huomasi hän viimeisellä penkillä
luokkahuoneessa erään uuden tulokkaan, joka ei ollenkaan näyttänyt
muista huolivan. Se oli eräs pitkä, tummaverinen tyttö vakavilla
ruskeilla silmillä. Hän selaili kirjaansa, heitti välistä kärsimättömän
katseen kelloon, mutta ei välittänyt niistä uteliaista katseista joilla
tyttöparvi häntä tarkasteli.
-- Kuka on tuo uusi? -- kuiskasi Bella ja katsoi viimeiseen penkkiin
päin.
-- Hänen nimensä kuuluu olevan Rappe, -- kuiskasi Siiri Linder
vastaukseksi, -- maalta. Serkkuni Elna on paljon kertonut eräästä hyvin
kummallisesta tytöstä, joka asui lähellä heitä ja jonka nimi oli Hanna
Rappe. Olisipa hauska tietää onko se hän.
Nyt soitettiin ja kaikki luokat kokoontuivat rukoukseen. Bella ei
malttanut kuunnella paljon ollenkaan, hänen katseensa kääntyivät yhä
tuon uuden toverin puoleen, joka seisoi paikallaan vakavana ja melkein
synkkänä.
Tunnin kuluessa, kun todistukset tarkastettiin ja läksyt määrättiin,
oli Bella hyvin hajamielinen. Hän huomasi alinomaa katselevansa
tulokasta takimaisella penkillä ja ajattelevansa, mimmoinen tuo
mahtaisi olla. Ei hän ainakaan näyttänyt ystävälliseltä ja vastasi
melkein jörömäisesti johtajattaren kysymyksiin.
Kun heidän piti lähteä, koetti Bella lähestyä häntä, mutta se ei
onnistunut. Itse oli hän ujo ja toinen vetäytyi tahallaan syrjään.
Tytöt sitä paitse eivät jättäneet Bellaa rauhaan; kaksi heistä tarttui
hänen käsivarteensa ja veivät hänet mukanaan, vilkkaasti keskustellen.
-- Hän on hyvännäköinen tuo Rappe, -- sanoi Lilli Enestam kun he
tulivat ulos kadulle.
-- No, enpä juuri tiedä, -- arveli Agnes Lund. -- Näittekö että hänen
pukunsa oli tehty paksuimmasta puolivillaisesta, joka ei kelpaisi
meidän piioillemmekaan.
-- Hän on ehkä köyhä, -- puolusti Bella.
-- Entä millainen palttoo hänellä oli! -- jatkoi Agnes kiivaasti
moittien. -- Pitkä ja suora kuin säkki ja taskut tämän koululaukkuni
kokoiset. Hän kulkee kädet taskussa kuin katupojat ja käyttää lapasia.
-- Mutta hyvän näköinen hän on, -- intti Lilli. -- Hiukset muodostavat
niin kauniita suortuvia otsan kohdalla ja hänen silmänsä!... En minä
ole ennen nähnyt semmoisia silmiä.
Seuraavana päivänä olivat Bellan ajatukset niin kiinni tuossa uudessa
toverissa, että hän pari kertaa vastasi opettajallekin päin seiniä.
Silloin lensi hän tummanpunaiseksi hämmästyksestä; semmoista ei ollut
hänelle juuri ennen tapahtunut. Vakavalla ponnistuksella koetti hän nyt
kuulla opettajan sanoja, mutta tuon tuostakin täytyi hänen salaa
tarkastaa Hanna Rappea. Hän huomasi kuinka hyvästi Hanna vastasi, -- ei
tyttöjen tavallisella epävarmuudella, -- kuinka taitava hän oli
kaikissa aineissa, kuinka hän kohteli opettajia ja tovereita
jonkunmoisella jäykällä välinpitämättömyydellä, joka teki mahdottomaksi
lähestyä häntä. Tämä ikäänkuin kiihoitti Bellaa, joka ei koskaan vielä
ollut kokenut tylyä kohtelua.
Heidän koulusta lähtiessä tuli sattumus hänelle avuksi. Hän huomasi
uuden toverin hakevan toista kalossiansa ja kiiruhti hänelle avuksi.
Vähän aikaa etsittyänsä, löysikin hän erään parittoman ja vei sen
tarjolle.
-- Tämäkö se on sinun? -- kysyi hän. -- Tässä on H.R. Mikä on
ristimänimesi?
-- Hanna, -- vastasi toinen ja nyt Bella sai häneltä ensimmäisen
ystävällisen silmäyksen.
-- Hanna! Se on minun lempinimeni, -- huudahti Bella iloisena. -- Onpa
oikein hauskaa että sinulla on se nimi. Missä asut, saanko saattaa
sinua kotiin?
-- Minä asun Annankadulla, -- vastasi Hanna, vaan ei ollut huomaavinaan
jälkimäistä kysymystä.
Mutta Bella oli vakavasti päättänyt että hänen piti päästä tämän
kummallisen toverin tuttavuuteen. Hän sieppasi sentähden
päällysvaatteensa seinältä ja tavoitti Hannan portailla.
-- Saanko saattaa sinua? -- pyysi hän ja äänessään oli jotakin, jota
Hanna ei voinut vastustaa. -- Minä asun aivan lähellä Annankatua, niin
että meillä kuitenkin on sama matka.
-- En minä ole mikään hauska kumppani, mutta tule jos tahdot.
He kulkivat äänetöinnä jonkun aikaa. Vihdoin sanoi Hanna tylysti:
-- Luokkalaisesi turmelevat sinua, näen minä.
Bella punastui eikä tietänyt oikein mitä vastata.
-- Minä tunsin erään tytön, -- jatkoi Hanna, -- joka oli hyväluontoinen
niinkuin sinä, mutta jonka tädit ja toverit kerrassaan turmelivat. Hän
tottui niin aina saamaan kaikki mielensä mukaan ja olemaan muiden
huomion esineenä, ettei hän sitten koskaan ollut tyytyväinen jos eivät
kaikki häntä ihailleet ja kumarrelleet. Pelkään että sinäkin menet
pilalle jos vaan et ole varoillasi.
Pistos Bellan omassatunnossa osoitti ettei Hannan arvelu ollut ilman
syytä. Bellan iloinen hymy katosi ja hän kysyi levottomasti: --
luuletko todellakin että minä menen pilalle?
-- Olisipa hyvin kummallista jos ei niin kävisi. Kun aina on huomion
esineenä, kun yhä syötetään ystävyyden osoituksilla, suudelmilla,
hyväilyllä ja imartelulla, niin on se yhtä epäterveellistä luonteen
kehitykselle kuin makeiset vatsalle.
-- Sepä ei ole totta että toverit imartelevat minua, -- huudahti Bella
juonikkaan lapsen tavoin; -- he pitävät minusta todellakin. Mutta mitä
se sitä paitse sinuun koskee? Mitä sinun tarvitsee ruveta minua
tuomitsemaan kun emme vielä kahta päivää ole toisiamme nähneet? Siihen
et ole suinkaan oikeutettu.
Nyt oli Hannan vuoro punastua ja hän vastasi jotenkin tylysti:
-- Minäpä aina sanon mitä ajattelen enkä sille mitään taida jos totuus
sinusta tuntuu karvaalta.
Nyt kulkivat vähän matkaa äänetöinnä, kumpikin oli hiukan loukkautunut.
Vihdoin pakotti Hannan järki häntä myöntämään että Bella oli oikeassa.
Olihan hän vieras, eikä tarvinnut toiselle työntää mielipiteitään. Mitä
liikutti tyttöjen käytöskään häntä? Ei vähääkään. Eikä Bellakaan, ei
hän ollut oikeutettu häntä suututtamaan. Hän voitti jäykkyytensä,
tarttui Bellan käsivarteen ja virkkoi äänen vivahduksella joka saattoi
Bellaa kummastuen katsomaan häneen: -- suo anteeksi!
Mistä tuli nyt hänen ääneensä tuo lempeys ja vienous, joka meni suoraan
Bellan hellään sydämmeen? Hän puristi hiljaa Hannan kättä ja koska jo
oli omalla nurkallaan erosivat he päätä nyykyttäen.
Bella ajatteli koko päivän tuota uutta toveria. Hän _oli_ tosiaankin
kummallinen, kaikista muista erilainen. Niin tyly ja kuitenkin
miellyttävä. Ja kuinka hän puhui, -- melkein kuin aikaihmiset. Mutta ei
hänen pitäisi vaan esiintyä tuommoisena holhojana, sitä ei Bella
aikonut kärsiä.
Pitikö Bella hänestä? _Ei_. Tai ... ehkä sentähden vähän, sillä hän
näytti niin vilpittömältä. Mutta varmaankin hänellä oli kova ja paha
sisus. Kun saattoi sanoa että toverit imartelivat! Sehän oli yhtä kun
jos syyttäisi heitä viekastelemisesta. Niin hän oli varmaankin ilkeä.
Mutta mistä sitten tuli tuo lempeä: suo anteeksi! Bella pudisti
kummastellen päätään eikä tietänyt oikein mitä uskoisi.
Bella Palmfeltin koti ei ollut rikas eikä köyhäkään, mutta se oli hyvä
koti sanan paraimmassa merkityksessä. Hänen isänsä oli tavattoman
rehellinen, vaatimaton ja harvapuheinen, vaan myöskin miellyttävä ja
teki väsymättömästi työtä perheensä eteen. Hänen äitinsä oli noita
vienoja ja kuitenkin lujaluontoisia naisia, jotka vähääkään häärimättä
vastustamattomasti vaikuttavat ympäröiviinsä. Hän oli ollut
opettajattarena ennenkuin joutui naimisiin, hänellä oli ollut monta
lasta kasvatettavina sekä oppinut rakastamaan ja ymmärtämään niiden
erilaisia luonteita. Kun hän sitten sai omia lapsia, koetti hän
kasvattaa heitä niiden periaatteiden mukaan, joita hän paraimpina piti,
eikä ilman mitään suunnitelmaa, "umpimähkään", niinkuin monet äidit
paha kyllä tekevät. Moni piti häntä ankarana, siitä syystä, että hän
joskus lapsiltaan kielsi muiden mielestä viattomia huvituksia. Mutta
hän tiesi omasta kokemuksesta, kuinka kovalta elämä sittemmin tuntuisi
heistä, jos hän niiden pienenä ollessa hemmotteli heitä ja totutti aina
tekemään heidän oman tahtonsa mukaan.
Vanhin poika, Pentti, oli isäänsä, älykäs, vaatimaton nuorukainen,
jolla oli hyvät numerot koulussa ja hiljainen luonto. Hän oli
seitsemäntoista vuoden vanha ja oli ystävällisellä, toverin kannalla
kahta vuotta nuoremman sisarensa Bellan sekä ylipäänsä tyttöjen kanssa.
Jos äiti olisi voinut, olisi hän pannut nämät lapsensa yhteiskouluun,
mutta semmoista ei vielä ollut, kun nämä alottivat koulunkäyntiään.
Mikä hyvä siitä, arveli hän, että veli ja sisar eroitetaan sinä aikana,
kun yhteinen työ ja monet vakavat riennot voisivat sitoa heidät
toisiinsa koko elämän ajaksi? Hän koetti nyt kasvatuksensa kautta
lähestyttää heitä toisiinsa niin paljon kuin mahdollista, siten
poistaakseen eriskasvatuksen vaikutuksia.
Bella oli niinkuin tavallisesti sanotaan "suloinen tyttö". Hän oli
iloinen ilman vallattomuutta, sekä niin luonnollinen ja vaatimaton,
ettei häneen pystynyt toverien ja omaisten jumaloitseminenkaan. Hän oli
hyvin tunnollinen, osasi aina läksynsä, auttoi kaikkia ja uskoi hyvää
kaikista. Mutta hän oli liian herkkäluontoinen ja siinä oli hänen
suurin vaaransa. Hänestä olisi hyvin helposti voinut tulla tuommoinen
"suloinen tyttö", joka ei olekaan mitään muuta kuin suloinen, joka ei
ajattele, ei muodosta itselleen omaa mielipidettä, ei toivokaan
maailmassa muuta, kuin saavansa olla pikku suloinen, huoleton nukke.
Hänen äitinsä näki tämän ja koetti karaista hänen luontoansa. Häntä
pelotti toverien silmitön rakkaus, joka niin pian voisi saattaa tätä
pehmeää, kehittymätöntä luonnetta harhailemaan.
Nuoremmissa lapsissa oli kaikenlaisia eri aineksia, joista hyvä
kasvatus voisi saada jotakin kunnollista. Niissä oli itsepintaisuutta
ja uhkamielisyyttä, kiivautta ja vallattomuutta, vaikeita loukkauskiviä
kasvattajalle, mutta ei läheskään pahimpia. Ja äidin lempeän kurin alla
muodostuivat nekin vähitellen siksi, mitä ymmärretään nimityksellä jalo
luonne.
Kun Bella tuli koulusta, meni hän äitinsä luo kertomaan uudesta
tuttavuudestaan. -- Et usko, äiti, kuinka kummallinen hän on ja
erilainen meistä kaikista. Olisipa kumma tietää käsittäisitkö sinä edes
häntä. Ajattelepa, kun hän kerrassaan piti minulle saarnan ensi kertaa
kun puhelimme keskenämme.
Rouva Palmfelt kuunteli tarkkaan. Hän iloitsi sydämmessään siitä, ettei
tuo uusi toveri ainakaan hemmottelisi Bellaa. Ja kun hän näki kuinka
innostunut hänen tyttärensä oli tuon uuden toverin tähden ja itse
tahtoi tutkia josko tämä tuttavuus sieti kannatusta eli ei, lupasi hän,
että Bella saisi kutsua Hanna Rappea luokseen.
Bella iloitsi tästä itsekseen kokonaisen viikon kuluessa ja koetti
sillä aikaa lähestyä Hannaa. Hän meni aina tuntien lomassa istumaan
Hannan viereen ja koetti päästä hänen kanssaan keskustelemaan.
Toisinaan se onnistuikin, kun Hanna oli sillä tuulella, vaan välistä
sai hän vaan lyhyitä, jörömäisiä vastauksia tai joku: -- anna olla
rauhassa!
Bella ei kuitenkaan väsynyt. Vastustamaton myötätuntoisuus veti häntä
Hannan puoleen ja toverit huomasivat kateudella, kuinka hän yhä
useimmin haki Hannan seuraa ja hylkäsi heidän. Se harmitti varsinkin
Jenny Stenmania ja Agnes Lundia, jotka kumpasetkin olivat rakastuneet
häneen ja kilvan koettivat voittaa hänen ystävyyttään tarjoomalla
hänelle kosolta karamellia ja salaisuuksia. Bella oli ystävällinen
heille niinkuin muillekin, mutta hän väsyi kohta heidän tyhjästä
lörpötyksestään ja ikävöi Hannan raitista puhetta, jossa aina oli
tarmoa ja pontta.
Hannan umpimielisyys ja tuntuva etevyys harmitti heitä. Alussa
koettivat he hakea hänen suosiotaan, olihan hän luokan paras
oppilas, mutta Hanna teki kaikki heidän ponnistuksensa tyhjiksi
tylyllä: -- jättäkää minut rauhaan. He silloin vetäytyivät takaisin
kostonhimoisina, eikä suinkaan vähentänyt heidän pahaa mieltään se,
että Bella niin mielellään näkyi olevan Hannan seurassa.
Neljännellä luokalla oli monenlaisia tyttöjä ja siitä syystä ne harvoin
kaikki olivat yksimielisiä. Siellä oli lapsellisia, kehittymättömiä
tyttöjä, jotka lomahetkinä vielä leikittelivät paperinukeilla ja sen
semmoisella. Siellä oli elämään miltei jo kyllästyneitä nuoria
neitosia, jotka olivat olleet suurissa seuroissa ja puhuivat
tanssiaisista ja herroista kokemuksella, joka muutamissa herätti
kateutta, toisissa naurua. Siellä oli vielä muutamia oikein
"poikamaisia tyttöjä", jotka harjoittivat kaikenlaista urheilua, olivat
täynnä tepposia ja telmivät lomahetkinä. Ja vihdoin oli siellä
joitakuita vakavia ajattelevia tyttöjä, jotka tarkalla katseella
seurasivat heitä ympäröivää elämää ja koettivat kasvattaa itseänsä niin
hyvin kuin voivat. Bella oli niin sanoaksemme kaikkien näiden
luonteiden rajalla: hän oli samassa lapsellinen ja ajattelevainen,
naisellisesti miellyttävä ja reipas. Sentähden sopi hän niin hyvästi
heidän kaikkien kanssa ja oli ainoa yhdysside kaikkien näiden eri
aineksien välillä.
Kumma kyllä lähestyi Hanna ensin "lapsukaisia", niinkuin niitä luokalla
nimitettiin, ja voitti heidän sydämmensä kuuntelemalla ystävällisesti
heidän paperinukke-juttujaan. Hän ei ollut kyllä itse koskaan nukeilla
leikkinyt, mutta häntä viehätti heidän vilkas mielikuvituksensa ja mitä
kummallisimmat paperinukke-seikkailunsa. Ja sitten hänestä myös oli
hauska se, että "lapsukaiset" uskalsivat olla lapsellisia vaikka kaikki
heille nauroivat.
Kouluilla oli eräänä päivänä lupa kauniin ilman tähden ja
pohjoissataman luistinradalla vilisi luistelevaa nuorisoa. Jäänpinta
oli kiiltävä kuin iso karamelli ja lumikenttä sen takana kimalteli kuin
valkoinen sokurileivos. Kaukaa haamoittivat Korkeasaaren ja
Mustikkamaan rannat sumun verhossa ja venäjän kirkko sekä komeat
kivikartanot pohjoissataman varrella muodostivat kauniita kulisseja
tälle vapaalle, avaralle näyttämölle.
Päivemmällä nousi ankara lounastuuli ja ajoi pois radalta kaikki arat
kurkut ja korvat. Enemmän karaistut jäivät. Joka seisoi horjumatta
luistimillaan, saattoi antaa tuulen viedä itseänsä ja kiitää hyvää
vauhtia eteenpäin liikuttamatta yhtään jäsentä, kunnes lumivalli tuli
eteen. Vaan voi kun piti palata! Silloin oli tuuli, kuin muuri
vastassa, retuutti hameita ikäänkuin jos olisi tahtonut puistella
niistä pölyn, ja painoi lakit niskaan, jospa olisivat olleet kuinkakin
vahvasti päässä. Oikeastaan olisi pitänyt kotona pysyä tämmöisenä
päivänä, mutta päiväpaiste ja kevättuuli viekottivat taas ulos. Halulla
nyt hengitettiin raitista ilmaa ja kihnustettiin vastatuuleen
kumarruksessa kuin kaareva jousi.
Erään ratamajan luona seisoi joukko koulutyttöjä. Muutamilla oli
luistimet jalassa ja he läähättivät oteltuaan ensikertaa lounastuulen
kanssa. Toiset panivat juuri luistimiaan jalkaan, tai olivat
katselijoina. Kaikki kuuntelivat innostuneina Jenny Stenmania, joka
kertoi jotakin salaperäisellä äänellä.
-- Ja sitten, -- jatkoi hän, -- tanssitti hän minua joka kerta ja nyt
juuri ikäänkuin tulin alas radalle, tuli hän minulle vastaan ja
ohimennen tervehti kohteliaasti sekä heitti minulle muiskun.
-- Hyi, mikä hävyttömyys! -- keskeytti Bella Palmfelt vihaisesti. --
Vaan ehkä sinä erehdyit!
-- Herrainen aika, Bella kulta, jopa se nyt oli koko asia! Hän on niin
herttainen ja hieno, että minulla oli hyvä halu heittää muiskun
takaisin hänelle. -- Jenny katseli ympärilleen nauraen, ikäänkuin
nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät.
Bella hypähti seisoalleen ja hänen silmiinsä oli harmi nostanut
kyyneleitä. -- Voi sinua, Jenny, kuinka puhut! Olen varma, ettet
tarkoita mitä sanoit, tahdot vaan ärsyttää minua.
Jenny nytkäytti niskojaan.
-- Herrainen aika, Bella kulta, saan kai minä tässä asiassa ajatella
mitä itse tahdon, -- sanoi hän nyrpistynein nenin.
Muutamat tytöistä nauroivat, toiset näyttivät epäilevän. Olihan koko
asia niin viaton, eihän kenenkään tarvinnut siitä suuttua?
-- Minusta tuntuu, -- arveli Alma Brennlund, eräs Jennyn hyvistä
ystävistä, -- että kun meidän isämme ja äitimme ja tätimme ja serkkumme
alituisesti meitä suutelevat, ei siitä kannata taivastella, kun siivo
poika rohkenee heittää meille sormisuukkosen.
-- Eipä kannatakaan ... niin se on minustakin, -- kuului usea joukosta
sanovan.
-- Mutta sepä _on_ tuhmaa, sentähden että ... sentähden...
Bellan oli aina vaikea puhua, kun oli tunteiden vallassa ja nyt kuohui
hänen verensä ja sanat takertuivat kurkkuun. Eikä hän tietänyt, kuinka
hänen oikeastaan pitäisi tätä seikkaa selittää, mutta sen vaan tiesi,
että hän itse aina pitäisi moista käytöstä loukkauksena.
Samassa risahti kuusissa, jotka ympäröivät rataa, ja Hanna Rappe kömpi
esiin. Hän oli tahtonut koettaa kantaisiko hanki ja oli saanut kahlata
polvia myöten luminietoksissa. Sattumalta kuuli hän Alma Brennlundin
viimeiset sanat ja nyt tuli hän Bellalle avuksi.
-- Se on tuhmaa sentähden, että se _alentaa tytön arvoa_, -- sanoi hän
painolla ja katsoi kirkkailla silmillään vakavasti Almaan.
-- Sepä on kaunista, seisoo piilossa ja kuuntelee muiden salaisuuksia,
-- tiuskasi Jenny Stenman. -- Neiti Rappe ei varmaankaan ole itse
mikään pyhimys, kun kaikki otetaan lukuun.
-- En suinkaan, -- vastasi Hanna tyyneesti, mutta minä ylönkatson
keikastelijoita.
-- Kas, onhan sinulla luistimet mukana, -- huudahti Aina Berg, joka
tahtoi kääntää keskustelua muihin aineihin. -- En tietänyt että osaat
luistella.
-- En osaakaan, -- vastasi Hanna, -- mutta aion harjoittaa.
-- Harjoittaa! Täälläkö? -- Ja tytöt näyttivät miltei säikähtyneiltä.
-- Kuinka niin? Onko se kielletty?
-- Ei, ei, mutta luulin vaan, ettet tahdo joutua pilkan esineeksi.
Täällä on niin paljon joukkoa.
-- Mitäpä siitä? Ovat kai ne kaikki alussa olleet samanlaisia kuin
minäkin, -- nauroi Hanna ja pani luistimet jalkaan.
Tytöt ihmettelivät itsekseen, ettei Hannaa hävettänyt näyttää
taitamattomuuttaan. Jenny Stenman käänsi ylenkatseellisesti hänelle
selkänsä. -- Hänellä ei ole enemmän älyä kuin meidän lehmällä, --
virkkoi hän.
Bellakin oli vasten tahtoansa hiukan hämillänsä Hannan käytöksestä. --
Jospa olisit tullut tänne jonakin iltana kun täällä ei olisi ollut
ketään, -- arveli hän varovaisesti.
-- Sinäkin Brutoni! -- lausui Hanna hymyillen, jonka raitis tuuli ja
ajatus uudesta huvituksesta panivat hyvälle tuulelle. -- Todistakaa,
että olen väärässä, niin herkeän paikalla. Minusta tuntuu, että teidän
päinvastoin pitäisi olla minulle kiitolliset siitä lisähuvista, jonka
saatte minun kömpelömäisyyteni tähden.
Joukko huvimajan luota hajosi. Kaukana nähtiin Jenny Stenmanin
piirtävän niitä kauniimpia pyörtöjä jään pintaan; häntä seurasi puoli
tusinaa lyseolaisia, jotka silmittömästi ihailivat häntä. Hänen kauniit
silmänsä loistivat otsatukan alta, hakien mieltymystä kaikkialla, ja
ahtaasen kureuumaan puristettu siro vartalonsa liikkui niin pehmeästi
ja viehättävästi, että lyseolaiset arvelivat, etteivät koskaan olleet
nähneet mitään kauniimpaa nukkea. Kun hän väsyi, mikä usein tapahtui,
kiiruhtivat he kilvan kuljettamaan häntä kelkkatuolilla. Hän silloin
tuon tuostakin päästi pieniä lapsellisia huutoja muka pelosta, joka
kerta kun kelkka teki jonkun jyrkän käänteen, tai kun he huimalla
vauhdilla olivat ajaa jonkun päälle. Mutta hän samassa nautti siitä
että niin täydellisesti oli ohjaajansa vallassa.
Radan toisessa päässä teki Hanna ensimäiset kokeet jalossa
luistelutaidossa. Joka tuulen puuska, joka halkeama jäässä saattoi
hänet lankeamaan, mutta hän nousi aina yhtä rohkeasti, huolimatta
ohitsekulkijain satunnaisesta hymystä. Hänen harras toivonsa oli, että
pian voisi siksi hallita liikkeitään, ettei niin helposti joutuisi
ankaran lounastuulen uhriksi.
Eräs nuori ylioppilas, johonka hän oli tutustunut kotipuolellaan, tuli
tarjoomaan hänelle apuansa. Hän oli hyvin siro ja hieno ja luisteli
niinkuin koko maailman ihailevat katseet olisivat häntä seuranneet.
-- Neiti Rappe, saanko kunnian tarjota teille käsivarteni nojaksi? --
sanoi hän ja tarjosi hiukan mahtavasti Hannalle kättänsä.
-- Ei kiitos, -- vastasi Hanna lyhyesti, -- tulen minä toimeen
ilmankin. -- Ja hän kääntyi poispäin ja ponnisti edelleen hoiperrellen.
-- Siunatkoon näitä hameita! -- huudahti hän kärsimättömästi Bellalle,
kun tämä hetken kuluttua lähestyi häntä. Milloin ne kiertyvät
jalkoihini, niinkuin siima onkivavan ympärille, milloin heiluvat ne,
kuin mikähän lippu tuulessa. Maltapa, niin saat nähdä, että kerran
vapaudun näistä säikeistä ja hankin itselleni puvun oman mieleni
mukaan.
Bella ei hetkeäkään epäillyt, ettei hän sitä tekisi. Mutta hän arveli
itsekseen, tulisiko hän tekemään samaa. Hannalla oli niin kummallisia
uusia aatteita, mutta hän oli oikeassa niin monessa suhteessa, niin
minkätähden ei tässäkin? Ja Bellasta alkoi jo tuntua, kuinka hengitys
kävi raskaaksi ja liikkeet kankeiksi sen puvun tähden, jota hän käytti.
-- Kas siellä on veli Pentti, joka opetti minua luistelemaan, --
huudahti hän iloisesti ja osoitti erästä nuorukaista. -- Etkö tahdo
antaa hänen taluttaa itseäsi, hän on vahva kuin jääkarhu.
-- Ei kiitos, en minä tarvitse mitään apua, -- lausui Hanna ylvästellen
ja kaatui samassa halkeaman johdosta.
-- Näetkö kuinka ylpeys käy lankeemuksen edellä, -- nauroi Bella. --
Tule tänne, Pentti, ja ojenna voitetulle sankarittarelle kätesi!
Hanna heitti katseen Pentin vakavaan muotoon, yksinkertaiseen pukuun ja
karhumaiseen ryhtiin ja rauhoittui. Hän ojensi Bellan veljelle kätensä
ja tämä veti hänet ylös paremmin kovakätisesti kuin ritarillisesti.
Bella unhotti pitkäksi aikaa luistelemisen, nauttiaksensa Hannan ja
Pentin somasta kulusta vastatuulessa: Hanna häilyi sinne ja tänne
niinkuin kellon läpäsin, Pentti taas nojasi häntä isällisellä
katsannolla. Vihdoin pääsivät he suurella vaivalla huvimajan luo, jossa
Hanna läähättäen ja nauraen vaipui alas penkille.
Bella luisteli muiden luo ja he muodostivat jonon. Pehmeästi ja
notkeasti kiitivät he tasaisin liikkeisin eteenpäin ja kaikki nuoret
päät taipuivat samaan tahtiin. He olivat vähän sievien lumpeen kukkien
näköisiä, jotka aaltojen mukana nousevat ja laskeutuvat.
Jenny Stenman yhtyi heihin. Hän oli juuri tavannut tuon hienon
ylioppilaan, joka päivitteli Hannan epäkohteliaisuutta. Ja nyt kun
juuri sattui katsahtamaan rantaan, näki hän Hannan, nojaten erääsen
nuorukaiseen, suuntaavan matkaansa huvimajaa kohti.
Jenny tirskui pilkallisesti: Onpa tuo Rappe kaikkein tuhmin olento,
minkä koskaan olen nähnyt. Äsken antoi hän rukkaset herra Hallgrenille,
joka ystävällisesti tarjosi hänelle apuansa, ja tuossa luisteli hän nyt
käsi kädessä erään ylenkatsomansa "keikastelijan" kanssa.
-- No mutta, Jenny kulta, -- sehän on Pentti! -- huudahti Bella nauraen
kohti kurkkua. Otaksuminen että Pentti olisi keikastelija, huvitti I
häntä sanomattomasti.
Jenny näytti nololta, mutta jatkoi: -- entä sitten! Ei hän ole
oikeutettu olemaan epäkohtelias toiselle ja kohtelias toiselle. -- Se
on kaikkia hienoja tapoja vastaan.
Bella alkoi suuttua Hannan puolesta ja piti Jennyn puhetta tuhmana.
-- Tietysti täytyy tytöllä olla oikeus vastaanottaa palvelus tai
kieltäytyä siitä, -- sanoi hän. -- Minkätähden tarvitsisi hänen
vastaanottaa apua semmoiselta, josta hän ei pidä.
-- Bella kulta, kuinka lapsellinen sinä olet! Kuinka kävisi meidän
tanssiaisissa ja pidoissa, jos tyttöjen sallittaisi näyttää
mieltymystään ja vastenmielisyyttään.
-- Mutta niinpä _pitäisi_ kuitenkin olla, -- intti Bella
odottamattomalla lujuudella. -- Raukkamaista on näyttää mieltymystä
semmoisissa tapauksissa, jolloin tunne käypi päinvastaiseen suuntaan.
-- Elä viitsi matkia Hanna Rappea, sanoi Jenny pistävästi. -- Kyllähän
me tiedämme että sinä olet saanut häneltä mielipiteesi.
Bella punastui harmista. -- Se ei ole totta, sinä olet ilkeä, Jenny.
Minä olen aina ajatellut ja tulen aina ajattelemaan niin.
-- Minä olen samaa mieltä kuin Bella, -- keskeytti Aina Berg
hiljaisesti.
-- Ja minä pidän Jennyn puolta, -- sanoi Alma Brennlund. -- Olisihan
se kauhea loukkaus pojalle, jos hän tulisi esimerkiksi tanssiin
pyytämään ja saisi kiellon.
-- Ei kukaan kelpo tyttö annakaan semmoista kieltoa ilman syytä. --
Bellan ääni värisi hiukan.
-- Syytä! Vielä mitä! Ehkä semmoisesta syystä, että poika on hänelle
sormisuukon heittänyt.
Äsken voitettu harmi syttyi uudestaan ja pani Jennyn posket hehkumaan.
-- Voi Bella kulta, kyllä koko maailma silloin kääntyisi ylös alas, jos
ihmiset saisivat esiintuoda kaikki tunteensa.
-- Ainakin se muuttuisi rehellisemmäksi, -- väitti Bella, joka
himmeästi tunsi, että seuraelämän korean pinnan alla piili paljon
epärehellisyyttä.
-- No, ei tästä kannata sen enempää väittää, -- virkkoi Jenny
loukkautuneena. -- Sinä taidat tahtoa kumota kaikki, mikä kuuluu hyvään
ja totuttuun tapaan. Enpä kuitenkaan luule, että siten tulet
parantamaan maailmaa ja ihmisiä ... et sinä eikä Hanna Rappe.
Nämä viimeiset sanat lausuttiin kostonhimoisella äänellä, mutta Bella
ei huomannut sitä. Hän näki Hannan lähestyvän luistimet kädessä. Hannan
suorassa katseessa ei ollut enää harmin jälkeäkään, kun hän, ojentaen
Jennylle kättä, sanoi: -- suo minulle anteeksi, minä en aina punnitse
sanojani!
Jenny mutisi jotakin kuulumatonta ja kiiruhti kotiin muiden edellä.
Bella sai hänet kiinni. -- Elä ole pahoillasi, Jenny, -- pyysi hän
ystävällisesti, -- en ole tahtonut loukata sinua. Ehkä olenkin
liioitellut. En ole vielä kylliksi ajatellut näitä asioita.
Jenny näytti yhä vaan suuttuneelta. -- En ymmärrä, kuinka sinä voit
olla niin lapsellinen, Bella, ja tekeytyä mahtavaksi näin pienissä
seikoissa. Mitä se tekee, jos pojat ovat kohteliaita tytöille ja
näyttävät pitävänsä heistä, ei suinkaan siinä ole mitään pahaa?
-- Saavathan ne olla ystävällisiä ja kohteliaita, senhän meidän
kaikkien pitää olla kaikkia kohtaan. Mutta löytyy raja, Jenny, jonka
toiselle puolelle ei pidä mennä. Äiti on puhunut minulle tästä ja
sanonut, että meidän tyttöjen täytyy itseämme kunnioittaa, emmekä saa
sallia keneltäkään liikaa rohkeutta. Muuten meistä tehdään leluja,
joita jokainen pitää oikeutenaan hypistellä.
Jenny tiuskasi. -- Kuinka lapsellinen sinä olet. Sinä et aavistakaan,
ettei se useinkaan ole leikkiä, vaan täyttä totta -- tuommoinen
kohteliaisuus. Jospa vaan tietäisit, mitä kaikkea pojat ovat minulle
puhuneet! Minun on ollut oikein vaikea särkeä niin monta sydäntä.
Mutta yhdestä toiseen, oletko lukenut erästä kirjaa jonka nimi on
"Betsy tai murtunut sydän"? Etkö! Sen sinun täytyy välttämättömästi
lukea. Minäpä lähetän sen sinulle, niin saat nähdä että pidät siitä.
-- Sitä en usko, -- vastasi Bella, -- mutta minä kysyn äidiltä saanko
sitä lukea.
-- Joutavia! Kuinka sinä olet itsenäisyyttä vailla Hänellä nyt ei
varmaan ole mitään sitä vastaan, että sinä sen luet. Se on niin
viehättävä, että minä kahtena iltana perätysten valvoin ja luin sitä
kello kolmeen.
-- Hyvästi, Jenny, nyt täytyy minun lähteä.
-- Hyvästi, rakas pikku Bella. Elä nyt vaan muutu tuommoiseksi ikäväksi
pyhimykseksi, joka pitää itsensä kaikkia muita parempana.
Rata oli nyt käynyt melkein tyhjäksi. Lounastuuli oli päässyt
itsevaltaiseksi, ajoi pitkin jäätä katkonaisia havun oksia,
paperilippuja ja papyrossin päitä. Ympärillä olevat kuuset kuiskailivat
keskenänsä. Ne olivat kuulleet ja nähneet niin paljon virkaansa
toimittaessa. Uusia ajan virtoja, jotka liikkuivat nuorten joukossa,
siellä täällä sirottaen siemeniä hyvään maalajiin, ja sitkeitä vanhoja
juurivesoja, joita oli mahdotonta kitkeä pois, sillä niiden juuret
ylettyivät syvälle maan poveen.
-- Pikku siskojen piti keittää nekkoja pihalla ja Pentti on tehnyt
mainion kelkkamäen, etkö sinäkin Hanna tulisi meille jälkeen
puolenpäivän?
Levottomuus punotti Bellan poskia ja hän jatkoi: -- äitikin käski sanoa
terveisiä ja pyytää, että sinä tulisit. -- Ja kun Hanna näki, kuinka
Bella toivoi hänen tulevan, vastasi hän hetken epäiltyänsä myöntävästi.
Bella juoksi kotiin edeltäpäin ilmoittamaan sitä iloista uutista
siskoilleen, jotka juuri olivat mäkeä korjailemassa ja puita
keräilemässä nekkuvalkeaa varten. Tämä oli sytytettävä neliskulmaisen
lumimajan keskelle, johon olivat kokoelleet rahia ja kaikenmoisia
leluja. Kun Hanna hetken kuluttua saapui, alkoi mäenlasku. Mäki oli
jyrkkä ja tasainen ja vei hyvää vauhtia koko pihan läpi ulos kadulle.
Lulle heittäysi taitavasti vatsalle "Polle'ensa", levitti säärensä ja
laski alas, niin että paukkui ulkohuoneiden nurkissa. Pentti oli niin
reipas, että hän seisoi kuin sirkuksessa ajaja "Ajax'insa" selässä ja
tuskin räpytti silmiään hurjimmassakaan vauhdissa. Mutta kerran kävi
hänellekin hullusti: Hän joutui luminietokseen, sillaikaa kun Ajax omin
päin jatkoi kulkuaan, ja löi niskansa keittiön portaihin.
Tytöt ohjasivat vuorotellen, sillä Hannalla ei ollut omaa kelkkaa.
Hänen pitkät säärensä olivat yhä tiellä, istuipa miten tahansa, ja
Bella oli ihan voimaton paljaasta naurusta, niin että hän alinomaa
putosi kelkalta. Hän ihaili Hannaa, kun tämä ilman sanottavaa
ponnistusta veti sekä hänen että Liisin ylämäessä ja kun hän nosti
Bellan turkkineen päivineen vesisaumiolle istumaan. Lulle katseli
silmät selällään tätä voimien osoitusta.
-- Mistä olet tullut noin väkeväksi, Hanna Rappe? kysäsi hän.
-- Siitä kun olen kyntänyt, syönyt hapanleipää ja kantanut puita, --
vastasi Hanna iloisesti.
-- Voi, oletko todellakin saanut kyntää? Sitä en minä ole vielä saanut,
vaikka olen poika.
-- Niin, näetkö, minä olin itse hevosena. Meillä ei ollut hevosta eikä
renkiä ja kun tuli kiire niin rupesin itse auran eteen ja vedin sitä
potaattimaassamme.
-- Ohoh! -- huudahtivat lapset.
-- Entä kuka ajoi?
-- Eihän sitä silloin tarvittu ajajaa kun hevonen itse oli niin viisas.
Se tiesi ihan mitä sen piti tehdä, ja kun vako oli kynnetty otti se
potaattia ja pisti ne multaan.
-- Mutta miten se otti niitä? Suuhunko?
-- Etujaloilla, -- nauroi Hanna.
-- Ei suinkaan hän voinut ottaa kuin yhden kerrallaan, -- arveli Lulle.
-- Kyllä, hänellä oli kori...
-- Ehkä kuonossa, niinkuin Pontuksella Fågelvikissä, -- ja molemmat
lapset nauroivat sydämmellisesti Lullen sukkeluudelle. Heidän
vilkkaassa mielikuvituksessa oli Hanna todellakin muuttunut hevoseksi
ja tulvailemalla tuli nyt heidän kysymyksiään ja otaksumisiaan, joihin
Hanna vastasi omituisella hauskalla tavallaan. Hän ihastutti heitä
matkimalla lehmiä ja lampaita, kukkoa ja muita eläimiä, niin että
mäenlasku heiltä unhottui ja he jäivät Hannan luo lumimajaan.
-- Ja tiedättekö, kun meidän pässimme putosi jokeen äkkijyrkässä
rannassa, hyppäsin minä perästä ja vedin sen maalle sarvista.
-- Ohoh! Etkö peljännyt, että se puskisi sinua?
-- Ei, Pelle pitää minua kunniassa, sen jälkeen kun minä annoin sille
selkään, kun se oli purrut rikki uuden onkivapani. Se on vaan silloin
kun hän näkee jonkun juoksevan, kun hänkin lähtee perästä ja uhkaa
sarvillaan.
Kun ilta pimeni, sytytettiin tuli pienessä takassa ja siirappi pantiin
tulelle. Lulle määrättiin lämmittäjäksi; Bella hämmensi
siirappikeitosta; Pentti teki tötteröt ja Liisi hiipi Hannan viereen,
joka huvitti seuraa hauskoilla jutuilla.
-- Erään kerran lähetti äiti minua asialle toiselle puolelle jokea.
Meidän veneemme oli poissa, ei ketään näkynyt koko rannassa ja äidillä
oli kiire. Mitä piti minun tehdä? Minä keksin keinon. Siellä kotona
seisoi vanha karsiusittunut allas rännin alla. Minä vieritin sen jokeen
-- ei kukaan nähnyt minua, -- otin lapion kellarista airoksi ja lähdin
matkalle. Eläköön! Allas vuoti kauheasti, mutta minä ajattelin: joka
uskaltaa se voittaa! ja sousin kaikin voimin. Joki ei ollut leveä siinä
paikassa ja minä pääsin hengissä toiseen rantaan. Jätin sitten sukat ja
kengät rantaan ja juoksin avojaloin kylään. Asian toimitettua piti
minun mennä kotiin samalla tavalla. Minä käänsin altaan ylös alas -- se
oli mukavin keino saada se tyhjäksi -- ja rupesin taas siihen. Mutta
nyt oli käydä hullusti. Keskellä jokea liukahti jalkani altaan
taikinassa olevaa pohjaa vastaan ja minä putosin suinpäin veteen ja
allas jäi makaamaan syrjälleen. Minä sain lapion käteeni ja uin sen
nojassa maalle. Se oli kova työ, sillä hameet kiertyivät, ympärilleni
ja estivät minun liikkeitäni. Mutta ei rikkaruoho niin pian häviä ja
minä pääsin kuin pääsinkin rantaan. Ei kukaan ihminen ollut nähnyt
menoani, paitse meidän naapurimme koira, joka seisoi haukkuen rannassa.
Sukat ja kengät purjehtivat omin päin jokea myöten alas ja allas oli
siksi viisas, että se itsestään laski rantaan pieneen mutkaan, joka oli
vähän matkan päässä.
Lapset olivat kuunnelleet suurimmalla innolla ja Bella ei ollut pitkään
aikaan muistanut hämmentää siirappia, saadaksensa kuulla tuon hauskan
jutun loppua.
-- Etkö sitten sairastanut tuon seikkailun perästä?
-- Hyh! Mitä vielä! Minä aivastin kolme kertaa ja se oli koko tauti.
Mutta ... täällä haisee paistetulle nahalle ... ethän se vaan liene
sinä, Pentti?
Pentti veti jalkansa luokseen, jotka kyllä lienevät olleet liian
lähellä tulta. Bella muisti silloin siirapin. Voi surkeutta! Hänen
kasvonsa osoittivat mitä surkeinta mielentilaa, kun hän maistoi
keitostaan. Se oli katkeramakuinen, kuin maruna ja kovaa kuin lasi.
-- Pohjaan palanut!
-- Pohjaan palanut! kaikui surkeasti suusta suuhun. Pentti ja Hanna
olivat itkevinään ääneen; pikkulapsilla oli vielä toiveita ja koettivat
pureskella kovettunutta siirappia. Ei sitä sopinut ylenkatsoa ja siis
se vähitellen syötiinkin kaikki.
-- Nyt me menemme sisälle, sanoi Bella, joka muisti, että oli Helmin
maatapanoaika. Hänen oli aina tapana panna pienen siskonsa nukkumaan,
jos hänellä vaan ei ollut liian vaikeita läksyjä. Nyt oli jo aivan
pimeä ja lamppu ruokasalin katossa levitti hauskaa valoansa pihalle
saakka.
Hanna tunsi erinomaisen mieltymyksen astuessaan sisälle lämpöiseen
valoisaan kotiin, jossa Bellan äiti äidillisellä ystävyydellä tervehti
häntä. Isolla salin pöydälläkin oli lamppu, jonka lämpöinen valo
punaisen varjostimen läpi lankesi viheriöiden kasvien, taulujen ja
kukkaisten istuimien ylitse. Lastenkamarista kuului Helmin puhelua ja
Bellan hiljaista kehtolaulua ja ruokasalin ovesta näkyi katettu
teepöytä kattolampun kohdalla. Lulle ja Liisi hiipivät äidin luo. He
olivat unissaan ja tahtoivat vielä hetkisen pidellä äidin kättä. Pentti
meni sakkipeliä noutamaan, pelatakseen isänsä kanssa.
Hannasta tuntui kaikki niin oudolta. Oli aivan kuin hän olisi nähnyt
edessään jotakin kuvaelmaa lempikirjoistaan. Juuri tämmöiseksi oli hän
ajatellut kodin ja tämmöistä olisi hän itselleen toivonut. Hänen oma
kotinsa oli niin köyhä ilosta ja mukavuudesta, rakkaudesta ja rauhasta.
Vastakohta koski häneen. Kummallinen ahdistus poisti ilon hänen
mielestään; hän tunsi ettei ansainnut ottaa osaa tämän hauskan kodin
onneen, ei hän sopinut täällä, hän, jolla oli niin kova luonto ja arka
olento. Ja jota enemmän ilta kului, sitä jäykemmäksi ja hiljaisemmaksi
kävi hän.
Kun Bella, pantuansa Helmin nukkumaan, tuli omaan huoneesensa, tapasi
hän Hannan istumassa perimmäisessä nurkassa kirja kädessä.
-- Mitä nyt! Elä säre seinää! -- hymyili hän. -- Silmäsi menevät
pilalle tuolla nurkassa, tule tänne ja istu sohvaan, niin luen sinulle
jotakin. Mitä tahtoisit kuulla? "Nuoria naisia", "Tytöistä parhain",
"Milly Jocelyn", tai mitä?
-- Enpä taida huolia ollenkaan semmoisista kirjoista, -- vastasi Hanna
jörömäisesti eikä liikahtanut paikaltaan.
-- Etkö? No minkälaisista kirjoista sinä sitten pidät? Pentillä on
kaikki Jules Vernen teokset, tunnetko niitä? Tai tahdotko historiaa eli
runoja? Sano!
Hanna ei vastannut mitään ja Bella huomasi, ettei hän ollut koko
kysymystä kuullutkaan. Hän otti sentähden pienen rahin ja istui
nurkkaan Hannan viereen, sanoen herttaisella tavallaan -- no, siinä
tapauksessa tulen minä tänne puhelemaan sinun kanssasi. Jos et huoli
minusta, niin sano vaan suoraan.
Kun Hanna yhä vaan istui ääneti ja katsoi eteensä, tarttui Bella ujosti
hänen käteensä kysyen: -- Minkätähden olet pahoillasi? Onko kukaan
tehnyt sinulle pahaa?
Hanna irroitti hiljaa kätensä ja kiinnitti Bellaan surullisen katseen.
-- Minä en sovi täällä sinun kodissasi, sanoi hän hiljaa. -- Mitä
tekemistä on erämaan linnulla puiston laulajan kanssa? Minä en ole
oikeutettu tulemaan tänne kadehtimaan teidän onneanne.
Bella tarttui uudestaan hänen käteensä. -- Etkö tahdo kertoa minulle
hiukan omasta kodistasi, -- jos arvelet minun ansaitsevani luottamusta,
-- lisäsi hän kun huomasi Hannan aran katseen.
-- Jos tytöille mitä uskoo, niin ne eivät saata olla siitä puhumatta,
-- lausui Hanna tylysti. Mutta kun Bellalta pääsi pieni huokaus ja hän
nousi mennäksensä pois, tarttui hän katuvaisena hänen käteensä ja veti
hänet puoleensa.
-- Elä mene. Sinä taidatkin olla muita tyttöjä parempi, ehkä sinulle
saattaa jotakin uskoa. Jos tahdot tietää kotioloistani, niin saatanhan
niistä kertoa. Mutta paljon ei niistä ole sanottavaa eikä yhtään mitään
hauskaa. Ehkä tulet paremmin minua käsittämään, kun olet niistä
kuullut.
Bella istui jälleen entiselle paikalleen ja kääntyi niin, että hän ei
katsonut Hannaan tämän kertoessa:
-- Tiedäthän, että äitini asuu ... järven pitäjässä. Hän on yksinään,
sairas, ja monet kovat vastoinkäymiset ovat saattaneet hänet
arastelemaan kaikkia ihmisiä. Meillä on kaksi pientä huonetta
maakauppiaan talossa ja äiti kirjoittaa puhtaaksi tuomarille. Mitä hän
ansaitsee, on niin vähäistä, että se töin tuskin riittää huoneiden
vuokraan sekä pieneksi potaattimaaksi. Minun olisi mahdoton asua täällä
ja käydä koulua, ellei eräs kaukainen sukulainen lainaisi meille rahaa
koulunkäyntiini.
-- Entä isäsi, onko hän kuollut? -- kysäsi Hella hiljaa.
-- Ei, hän elää, mutta me emme tiedä missä, enkä minä ole häntä koskaan
nähnyt. Hän hylkäsi äitini kohta minun synnyttyäni ja sen jälkeen ei
hänen ja meidän välillä ole ollut mitään sidettä. Kerran vuodessa tulee
äidille pieni rahasumma, ja me luulemme, että se on häneltä. Mutta äiti
viepi sen pappilaan jaettavaksi kylän köyhille.
-- Niin, tiedätkö, äitini on hyvin ylpeä, -- jatkoi Hanna, kun hän
huomasi Bellan kummastuneen katseen. -- Mitäpä hän huolisi hänen
rahoistaan, kun hän on kadottanut hänen rakkautensa? Ennen minäkin
nälkää kärsin, kuin vastaanotan häneltä penniäkään...
-- Mutta Hanna ... oma isäsi!.. Bella ei pitänyt siitä miltei vihaa
osoittavasta katseesta, joka Hannalla oli viimeisiä sanojaan lausuessa.
-- Sitten oli äidillä kerran eräs nuoruuden ystävä, jota hän tulisesti
rakasti, -- jatkoi Hanna kuulematta Bellan huudahdusta. -- Tämä tyttö
oli rikas ja äiti oli köyhä, mutta he olivat eroamattomia ja olivat
päättäneet aina pysyä ystävinä. Mutta kun äiti meni naimisiin, kadotti
hän ystävänsä, sillä tämä ei voinut koskaan unhottaa tätä hänen
mielestä ajattelematonta ja liian äkillistä tekoa. Äiti silloin
vetäytyi loukkautuneena pois, -- eihän hän voinut toisin menetellä, kun
hän nyt kerran rakasti isääni, mutta kohta hän sitten kadotti hänenkin.
Olin siihen aikaan vaan kuukauden vanha. Äiti silloin muutti minun
kanssani siihen kaukaiseen seutuun, jossa me vieläkin olemme ja jota
kauemmin hän siellä asui, sitä enemmän kävi hän katkeraksi ja araksi.
Ihmisetkin siellä katselivat meitä epäluulolla ja töin tuskin sai hän
sen verran työtä, että saattoi sillä elää.
-- Voi, Bella, se mahtaa olla kauheaa kadottaa sitä, jota kerran on
silmittömästi rakastanut ja johon on luottanut! Tuntea kadottavansa
itse mahdollisuuden rakastamaan ja luottamaan ihmisiin ja käydä kovaksi
ja tyhjäksi kuin kuivanut lähde... Minä en ole koskaan kokenut, mitä on
äidin rakkaus...
Hanna vaikeni. Bella uskalsi nyt katsahtaa hänen vakavaan melkein
ankaraan muotoonsa ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ensi kertaa
tunsi Bella surujen katkeruutta; ne olivat kaukana, mutta hän saattoi
niitä kuitenkin käsittää. Ja hän ymmärsi, että vaikka Hanna oli niin
nuori, kantoi hän raskasta taakkaa, jota ei voinut hänen hartioiltaan
nostaa.
-- Missä olet koulua käynyt? -- kysyi hän, koettaen lievittää hetken
raskasta mielentilaa.
-- En ole käynyt missään koulussa. Äiti luetti minua, kunnes olin 14
vuoden vanha, sitten opetti minua pappilan kotiopettaja yhden vuoden.
Nyt täytyy minun kovasti tehdä työtä, voidakseni vähitellen ruveta
äitiä auttamaan sekä velkojani maksamaan. Onneksi olen niin terve ja
vahva, että raskainkin työ on minulle kuin leikkiä vaan.
-- Miksikä aiot? -- Bellan silmät loistivat innosta.
-- Enpä tiedä vielä. Siksi, miksi vaan kelpaan. Ehkä rupean joksikin
käsityöläiseksi. Kaikkein enin innostuttaa minua tuo "kuiva" lakitiede.
Ajattele vaan, kun saisi pitää oikeutta ja rangaista...
-- Elähän! -- keskeytti Bella säikähtyneenä. -- Paljon onnellisempaa
mahtaa olla sovittaa ja korvata pahan.
-- Ehkä, -- lausui Hanna miettiväisesti ja hänen ääneensä tuli
kauniimpi väre.
-- Sinulla on niin suuria tuumia, Hanna, minä tyydyn rupeamaan talouden
pitäjäksi, tai sairashoitajaksi. -- Minä paistan niin mielelläni
lettuja ja tahdon olla hyvä sairaille. -- Mutta nyt kuulen niiden
kilistelevän teekuppeja ja tunnen paistettujen sienien hajun. Tule,
Hanna, äiti odottaa.