Entiset sekä Esko ja Mikko Wilkastus.
Topias. Kas Mikkoa vaan! kaksi uljasta poikaa naimaan lähtee.
Mikko. Wiipymättä tulee meidän lähteä nyt.
Topias. Paikalla, Mikko, paikalla. -- Kaksi uljasta poikaa, jotka eivät
pelkää, vaikka kohtaisivat joukon nälkäisiä ryöväriä.
Esko. Minä en pelkää koskaan, isä.
Topias. Sen tiedän. -- Mutta tahdonpa teille muistuttaa jotain. Hiljan,
niinkuin tiedätte, kävi kirkon kuulutus sen suuren varkaan perään, joka
eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin monta tuhatta; aatelkaas nyt,
jos kohtaisitte hänen tiellä, ottaisitte junkkarin kiinni ja saisitte
palkinnon kouraanne. Kuinka paljon luvattiin sille, joka käsittäisi
julmettuneen?
Mikko. Seitsemän sataa riksiä.
Topias. Seitsemän sataa riksiä! Minä sanon teille: teroittakaat
silmänne tarkasti jokaisen päälle, joka vastaanne tulee. Muistakaat
myös muotonsa: tiivisti keritty tukka, pieni piikkiparta ja muhea
pilkku lähellä vasempaa sierainta, niinkuin kuulutuksessa mainittiin.
Käykäätpäs myös kyselemään tietäjältä jotain, joka asuu samassa kylässä
kuin Eskon morsian. Ja tapaisitteko tämän varkaan -- joka tosin olisi
erinomainen sattumus -- niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata,
te kaksi.
Esko. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen
kovasti kuin lapsen kapaloon. Wai luuletteko, että pelkään yhtä miestä?
Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas
tuota polvea!
Mikko (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!
Esko. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä
vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?
Mikko. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.
Topias. Wahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.
Esko. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä
kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa
nähty eikä yökyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin
moni muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein
seisoa vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.
Topias. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.
Mikko. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä
uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.
Esko. Juuri niin uskoinkin.
Mikko. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän
maailmaan tulee.
Esko. Tähän syntiseen mailmaan. Juuri niin. -- Mitä olet kuullut
minusta neulomusretkilläni pitäjällä?
Mikko. Paljasta hyvää.
Esko. Minä en varasta, en.
Topias. Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään.
Esko. Minä en varasta. Jumal' avita! sitä en tee.
Sepeteus. Hscht!
Topias. Hiljaa, pojat! Kanttoori kirjoittaa.
Esko. Sitä en tee.
Sepeteus. Topias!
Topias. Tarvitaanko puumerkkiä?
Sepeteus. Tuohon piirrät sen. (Topias panee puumerkkinsä
valtuuskirjaan.)
Mikko (itsekseen). Mitä tästä hääretkestä viimein tulee, sitä en tiedä,
mutta että koko asia, sekä tytön että isäntänsä puolesta, oli puhdasta
pilaa, ehkä Eskon mielestä ankara totuus, sen tiedän varmaan. -- Mutta
käyköön miten tahansa, minä seuraa teen ja sulhasmiehen matkarahaa
hoidan.
Sepeteus. Se kelpaa.
Topias. Se on vaan tuommoinen vuohen-sorkka, mutta piirtäköön sen
siihen joku toinen.
Sepeteus. Kunnia pois!
Topias. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka
käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki,
esimerkiksi tuommoinen vuohensorkka, mutta sen merkitys on suuri.
Sepeteus. Mikko Wilkastus!
Topias. Mikko, tules panemaan puumerkkis. Sinä todistat, että minä
annan pojalleni naimaluvan.
Mikko. Sen todistan ja, jos tarvitaan, valallani vahvistaa tahdon.
(Piirtää puumerkkinsä.)
Esko (itsekseen). Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää.
Sepeteus. Lupauskirja on niinmuodoin valmis. (Topiakselle.) Minä annan
tämän sinulle ja sinulla on sitten valta antaa se kelle mielit, se ei
koske enään minua.