Syntynyt saksalaisista vanhemmista Wiipurissa 1835, tuli yliopistoon
1853, maisteriksi 1860, sekä Suomen kielen ja kirjallisuuden
dosentiksi 1863.
On kirjoittanut runoelmia ja runollisia tarinoita kalenteriin
_Mansikoita ja Mustikoita_ I-IV, suomentanut Körner'in näytelmän _Syyn
sovitus_ ja toimittanut kuvalehteä _Maiden ja Merien takaa_ 1864-66.
Wäitöksessä kertonut suomalaisuuden ja suomenkielisen runouden vaiheet
Ruotsinvallan aikana.
Suksimiesten Laulu.
Ylös, Suomen pojat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luiskuttaa.
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan.
Heräs tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään, --
Sukkelat on sukset meillä, --
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa,
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais?
Koti kontion on tuossa, --
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Wanhus nukkuu röhöttää. --
Kuules ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!
Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. --
Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas! --
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna,
Keihäs sattui rintahan;
Ukko nukkuu uupununna
Sikeintä untahan. --
Riemuellen,
Soitatellen,
Wiekää saalis kotihin!
Waan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Weikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa,
Werihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa!
(Suometar 1860).
Kova rangaistus.
_Neito_:
Hyi, poika häijy, sydämen
Kun ryöstit rinnastain!
Sua ilkiöt' en ikinä
Nyt laske linnastain!
Sa olet aartein armaimman,
Kalleimman ryöstänyt;
Siit' otan iki-orjaksein
Sun sielus, ruumiis nyt.
Kovasti sormes sitonut
Oon kultapaulahan,
Ja kahleheksi kytkenyt
Käsvartein kaulahan.
Muill' leipeä ja vettäkin
Warkaill' on ruokanaan;
Sun rangaistukses julmempi, --
Saat suuteloita vaan.
_Poika_:
Oi, neiti rangaistukseni
On aivan armoton
Ja sieluinkin ett' orjana,
Se kauhe'inta on!
Niin vahvast' olet vanginnut
Mun sieluin, että sois,
Ett' ijät kaikki kestävä
Tää orjuutensa ois.
(Mansik. ja Mustik. III 1861).
Kuun tarinoita.
Kymmenes ilta.
Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta
meri, manner oli vielä ramua, roskaa täynnä niinkuin muuttajilta aina
jääpi.
Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut, eikä vielä ollut kerinnyt
huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laesta; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut kulo vielä peitetty
kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan
pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei ollut vielä saanut
huonettaan oikein lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta
Wirolainen sanoo: "suven silmät, talven hampaat."
Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäisiä täällä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä on kesällä
laeksi levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla! Tässä ei
tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on
siellä! -- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulella; se oli ehkä matkalla
vilustunut. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas
selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Mutta kumma on kuitenkin että maneetin
silmä aina kääntyy Pohjoseen päin, ja että
-- syksylinnun lähtevän
Sävel niin on surullinen;
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten.
Ei ole Pohja suotta mainio loihtimisestaan; hänessä pitää olla joku
tietämätön taika.
Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.
Ja koska Italian mainitsin, juttelen sinulle siitä.
Ma luikertelin kerran Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä
oli jo suvi suloinen.
Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä hajua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla
kukkaskinoksilla peitetyt; tuolla taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja
meren, manteren yli kaarruttihe Etelän taivas, jonka pimeällä pohjalla
tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa.
Meren aalloilla keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippui kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se oli nähtävästi
Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liehuivat pitkät suortuvansa
tuulessa, ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään
istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät, ja punaiset ruusut
valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin,
kaulatuksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös
taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli; heillä
oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. --
Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokastui, hän vaikeni ja
istui synkkänä.
"Mitäs sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitä sinä suret kun koko luonto autuaana
riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso
noita! he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi." -- "Pohja,
Pohja!" huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? -- Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveytes jällehen saanut,
siellä sinua odottaapi kuolema. Tässä on sinulla lempi, ja siellä"
-- -- Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"
(Mustik. ja Mansik. II 1860).