Koulu-opettajan poika, syntynyt Waasassa 1830, tuli 1847 yliopistoon,
1853 maisteriksi ja 1860 tohtoriksi. W. 1863 määrättiin hän yleisen
historian provessoriksi.
Pää-asiallisesti historioitsijana ollen, jolla alalla mainittavimmat
teoksensa ovat _Nuijasota_ ja _Tiedot Suomensuvun muinaisuudesta_, on
hän myös kuulunut _Helsingin Uutisten_ toimitukseen 1863 ja
Suomettareen 1864-65. Yksi hänen novellinsa, _Pohjan piltti_, löytyy
Mansikoissa ja Mustikoissa 1859; pienempiä runoelmia samassa kirjassa
ynnä Suomettaressa 1856-58.
Nuorelle naiselle.
Suin ja silmin kysyt, nuori nainen,
Mikä vaimon tehtävä on maassa:
"Onni miehen, jonka voimakkaassa
Kädessä on vahva tapparainen,
Jolla toden puollustaapi vainen,
Waleen sortaa rauta-sormikkaassa".
Kah, kun valittelet! vaimon valta
Toinen on ja väkevämpi toista:
Liekki hellä sydämmessä loistaa,
Toden turviin saattaa hallan alta.
Miehen vimma, jot'ei mieltä malta,
Tylstyy, ellei vaimo kylmän poista.
Liekkiäsi lietso, ilmitulta
Sytytä ja sydämmesi anna
Poltto-uhriks, -- ethän muuta panna
Woikkaan parempata -- tämä sulta
Totuudelle kalliimp' on kuin kulta. --
Näetkös! eikö voiton viljaa kanna!
(Suometar 1857).
Wauva nukkuu.
Pikku vauva riehaantuu,
Itkuun käypi pieni suu,
Ellei äiti mahdillansa
Laula unen loihtujansa.
Nuku, nuku, poikainen,
Silmät paina umpehen,
Suu sioita kaunihiksi,
Kädet kierimättömiksi.
Unen ukko kaunoinen,
Nosta lapsi ainoinen,
Hartiolles kohottele
Lennä sitten liehuttele!
Lennä sulosaarillen,
Joissa asuu rauhanen,
Joissa kultakäet kukkuu,
Joissa ulpukkaiset nukkuu.
Souda lasta veneessä,
Sinisalmen perässä
Mansikkaisen mäen maille,
Rannikoille viljakkaille.
Tuopas sitten turvissas
Pikku kulta helmassas
Tänne oman äidin puoleen,
Jott'ei äiti joudu huoleen.
Äiti sitten naurattaa,
Puhuttaa ja taputtaa,
Toivoo lapsen kasvavaksi,
Lempeäksi varttuvaksi.
Isä lasta kantelee,
Suuta sitten antelee,
Toivoo poian varttuvaksi,
Miehen mieltä ottavaksi.
(Suometar 1857).
Kosken kuvia.
Ma seisoin kosken kuohun partahalla
Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta,
Kuin nälin heitä nieli pyörre musta,
Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.
Kuin oris karhun kourien alaisna,
Wapisi kalliokin tuskillansa;
Ja hätähiki hänen kupeiltansa
Yleni vihmana viluttavaisna.
Waan sumun suitsevaisen harmahille,
Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta,
Kuvaillen tuohun päälle sulon saarta,
Asuttavaksi Päivän tyttärille.
Niin ihmissydänkin on tuima koski;
Syvyydessään on pyörre pauhaamassa.
Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki,
Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
Kun taistelus on viimein alallansa.
(Mansik. ja Mustik. I 1859).
Pietari Mansikka.
Talonpojan poika Wiipurin pitäjästä, syntynyt 1825. Oli jonkun aikaa
kirjurina tuomarilla, sitten 1848-57 palovartiakapraalina Wiipurissa,
ja on nyt siltavoutina Kivennavalla.
Hänen runoelmiansa on suuri joukko Sananlennättimessä.
Oravan valitus.
Kuulin kerran kuusikossa,
Mäen päällä männykössä,
Miten oksalla orava
Ruikutteli riekkohäntä:
Mihin lie minun sukuni,
Kuhun lapsikultaseni
Erillensä eksynynnä,
Hajallensa haihtununna?
Yks on Turjan tuntureilla,
Toinen Aunuksen ahoilla,
Kolmas on kovin etäällä
Aina Aasian perillä.
Siell' on kettu siepannunna,
Orjaksensa ottanunna
Poloiset mun poikaseni,
Katalat mun kantamani.
Tuota huolin tuon ikäni,
Panen pakkopäiviäni,
Itken aina itsekseni,
valittelen vaimoneni,
Miks ei mulla niinkuin muilla
Suku oo omilla mailla,
Lapset laulele kotona
Yhden kielen kiskomalla!
Wielä luulen viimeiseltä,
Toivonpa toden perästä
Purevamme yhtä puuta,
Yhtä kääntävän käpyä.
Sitten laitan laadullisen,
Wirren paljoa paremman,
Jota laulan lapsineni,
Kuikuttelen kultineni.
Merimiehen runo.
Wettä kynnän velloittelen,
Minä aaltoja ajelen,
Kynnän aika aurasella,
Hevolla syömättömällä,
Että vaahto vatsan alta,
Käypi selkeä selästä.
valan pitkiä vakoja,
Kynnän syltäkin syviä
Pellolla perättömällä.
Waikka tuuli tuudittaapi,
Ilma kiivas kiidättääpi
Laivaa lainetten välissä,
Jotta pauhaapi pahasti
Aalto laivan laitasella,
Wielä viskaapi sisälle
Myrskyn kourissa kovissa, --
Tok' on turva myrskylläkin,
Wesi veljenäin omana,
Sisarena aina aalto,
Isot lainehet isänä,
Äijät aallot äitinäni.
Ei ne painuta pahemmin,
Myrsky uhkaava upota,
Joll' ei päivät päätettynä
Ole loppuhun osattu,
Että Tuoni etsiskellä,
Surma tahtoisi tavata
Myrskyn kautta kaatamalla
Syvyytehen syöksemällä!