Syntynyt Kuopiossa Elok. 7 p. 1826, tuli yliopistoon 1844, maisteriksi
1853, tohtoriksi 1860, Suomen kielen ja kirjallisuuden provessoriksi
1863. Hänen runolliset teoksensa ovat: _Runoelmia Runeberg'ilta_
(suomennos) 1845, lauluvihko _Säkeniä_ 1860 ja suomennetut näytelmät
_Riita-asia, Wäkinäinen naiminen ynnä Kavaluus ja Rakkaus_. Wäitöksessä
on hän selittänyt Suomen runomitan säännöt. Matkustanut Suomen
heimokansain kesken heidän kieltään tutkimassa, ja kirjoittanut siitä
matkastansa kirjan: _Matkustuksia Wenäellä 1859_.
Koskenlaskijan Morsiamet.
"Äl', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa!
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
Niin sille se nöyr' on ja voimaton".
Niin virkkoi Wilhelmi Annalleen,
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Woi, kuinka kirkas on illan kuu,
Ja välkkyvä virran kalvo!
Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
Ei muut kuni tähdet valvo;
Woi kuinka nyt kuolema kaunis ois,
Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen,
Sen silmähän kyynel entää;
Mut koski se kiihtyvi eellehen,
Sen voimassa venhe lentää;
Waan Wilho on oppinut laskemaan,
Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan
Hän Lyyjoen kaikki kosket,
Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
Se kasteli hältä posket;
Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa,
Juur' jossa sen juoksu suorin,
On, päällä vaahtinen vaippansa,
Yks' Ahtolan neito nuorin;
Se Wellamon karjoja paimentaa,
Ja koskien kuohua katsahtaa.
Sydän on Wellamon neidollai
Sen vaahtisen vaipan alla,
Ja lemmen liekki se aallossai
Woi syttyä niinkuin maalla;
Ja Wilhoa neitonen Wellamon
Jo katsellut kauvan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan
On syttynyt outo mieli,
Povensa kuulevi huokaavan,
Mut kertoa ei voi kieli;
Hän kuohujen keskehen istuksen,
Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.
Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa,
Kuin Pohjolan vankin myrsky,
Se kons' on aaltojen harjalla,
Kons' yltäkin käypi hyrsky;
Mut itse perässä hän pelvott' on,
Waan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Wellamon neitonen
Sen vastahan uida täyttää:
"Se Wilho tuo on! Mut toinen ken,
Jok' immeltä silmään' näyttää? --
Woi, voi mua, Wellamon neitonen,
Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Wellamon neitonen
Nyt toivonsa turhan kostaa,
Ja kosken pohjasta paatosen
Hän äkkiä pintaan nostaa,
Johon vene Wilhelmin loukahtaa,
Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Waan suussa Pyörtäjän vieläkin
On _Wellamon neidon paasi_,
Se paasi, jolla hän Wilhelmin
Weneen sekä onnen kaasi,
Mut neitosen itsensä kerrotaan
Meressä murehtivan rakkauttaan.
(Suometar 1853).
Lähteelle kadussa.
Ken kehno luonnon tyttö
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan?
Ja ratki riemuton,
Kun läikkys, lähde parka,
Luvaton täällä on.
Kadull' on katsojansa
Ja tarkat korjaajat,
Kivillä peittämällä
Sinun ne surmaavat,
Tai täytesi la'aisten
Rupaa ja ruuhkia,
Sun eivät, kehnot, salli
Kuvastaa taivasta.
Tai ohjaavat väkisen,
Ojittamalla maan
Sun mustien murien
Sekahan juoksemaan.
Ei siellä päivät paista,
Ei luo hopeeta kuut,
Ei hohda kukkaparvet,
Hohaja honkapuut.
Jos kirkkaan silmäs oisit
Hämeessä au'aisnut,
Niin hietakankahalla
Tienkäyjä uupunut
Se päivän paahtaessa
Sinusta voimaa jois,
Ja reunallais levähtäin
Matkaansa aprikois.
Jos oisit syntynynnä
Savoon tai Karjalaan
Niin oisi kuuset nousneet
Norossas huojumaan,
Niin oisi kuuset nousneet,
Ja tuomet tuoksumaan,
Ja niiden siimehessä
Käköset kukkumaan.
Siell' oisi poppamiehet
Ja rammat vaivaiset
Hopeeta ynnä kultaa
Weteesi vuollehet;
Ois tyttäret tyköösi
Kes'-öillä kulkeneet,
Ja lempeä sinussa
Salassa kylpeneet.
Ja itse oisit viimein
Liikkeelle lähtenyt,
Wälitse kukkakumpuin
Ja vaarain vierellyt,
Sitt' äitisi sylihin
Lopulla pauhanna
Imeisten ihmetellä
Imatran koskena.
Sun paikkahan pahaan
Kuljetti kaupunkihin
Kadusta juoksemaan.
Ja ratki riemuton,
Kun läikkys, lähde parka,
Luvaton täällä on.
(Suometar 1853).
Suomalainen sonetti.
Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla,
Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
Soveltuva sonettien siteillä
Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
Ei istukaan käkömme mandelpuulla,
Ei _Laurat_ meitä kohtaa kirkkoteillä;
Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä,
Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi,
Ja siitä Suomalainen toivojensa
Tulille uutta kiihoitusta toisi,
Jos kautta noiden laulukahleittensa
Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi
Siteistä muista päästä irrallensa.
(Suometar 1854).
Kaarle Martti Kiljander,
Syntynyt Kaavilla 1817, tuli yliopistoon 1838, saarnaajaksi Lapinlahden
rukoushuoneesen 1842, Kuopion konsistorion varanotariukseksi 1851 ja
varsinaiseksi notariukseksi 1856, Nilsiän kirkkoherraksi 1866.
Hänen suomentamia ovat Stagnelius'en _Marttyrat_, Nikander'in
_Taikamiekka_, ja Runeberg'in _Nadeshda_. Paitsi sitä on hän vielä
suomentanut pienempiä runoelmia ja virsiä, jotka löytyvät
Saima-lehdessä, Suomettaressa ja Pääskyisen pakinoissa.
Merensankarin Laulu.
(Taikamiekan ensimäisen näytöksen ensimäisessä kohtauksessa.)
Jää hyvästi, jää,
Sä Päivytär paistavainen,
Sä kultani koittavainen!
Näen itkeväsi, no väleen
Se heitä! me yhdymme jälleen.
Jos yö jalo Pohjassa on,
Ei aamu oo joutumaton.
Josp' oisin, kuin sä
Jo toivoni rannalla vaan,
Sen uuden ja autuaan maan!
Pois, laivvani, laineilla lennä!
Levollepa saat heti mennä.
On maa, meri myös levoton,
Mä mullassa löydän levon.
Mä tuulta anon:
Merellen ehättäisin pois,
Kun tuuli ei tyyntynä ois.
Se muinen puhalteli seiliin,
Nyt kurkisteleksen se peiliin.
Ja Wellamon kasvoja vaan
Hyväilee puhaltimillaan.
Niin yksin kuin sä,
Oi aurinko, myös minä meen
Selällä sinertävän veen.
Lepäät sä omaisten majassa,
Sukuni on Tuonen tuvassa,
Ja nyt mull' ainoana
On miekkani kumppanina.
Noin hiljaan kuin sä
Nukahtava lien minäkin
Mun kultineni verihin.
Jo kasvosi peittyy, perästä
Sun retkesi rientelen tästä.
Sä paistava Päivytär, jää
Hyvästi, suloisesti jää!
(Suometar 1849).
Eerikki Juhana Blom.
Syntynyt 1817, tuli maisteriksi 1840, oli koulu-opettajana ensin
Loviisassa, sitten Kuopiossa. On nyt kappalaisena Sysmässä.
On paitsi muuta suomentanut näytelmät _Emilia Galotti_ ja _Minna von
Barnhelm_. Hänen pieniä runoelmiansa löytyy Saimassa 1845 ja useammissa
Suomettaren vuosikerroissa.
Savonmaalle.
Kun ma muistan muinoisia
Hetkiäni herttaisia,
Iltoja ikisuloja
Siellä sievässä kylässä
Kallaveden kainalossa,
Kohta sielu siipiänsä,
Levittääpi pyhä lintu,
Niinkuin kokko kohottaikse,
Tullaksensa tuttavainsa
Luokse, _Luonnon_ ja _perehen_.
Ei ne eksy mielestäni,
Eikä muistosta murene,
Savon vuoret, Savon saaret,
Kotimaani mainittavat
Seudut ihmehen ihanat.
Wieläpä vihertelevät
Niinkuin ennen edessäni
Kaikki syntymäsijani,
Maat matalat, mäet yläiset,
Lehdot, laaksot lempeimmät,
Pujon ukko pilviharja,
Wesarinta Wannunvuori,
Sekä Uuhimäen sileät,
Kallaveden katselijat.
Wielä sieltä silmäelen
Ääret allani avarat
Kuinka järvet kuumoittavat
Sadan saarosen välissä,
Lahdet, salmet, lammit kaikki
Illan paisteissa palavat,
Sylissänsä sulo taivas.
Wielä kuulen kuikan äänen,
Walkorinnan valitukset,
Wielä virret venhemiesten,
Airon kolkkaissa kohoovan.
Kaikki soivat rintahani
Savonmaani moninaiset,
Lukemattomat lumoukset,
Koko luonto korvihini
Kutsumuksen kuiskuttaapi,
Sinne toivoni sitoopi,
Sinne hartahan haluni,
Halun muita hartahamman. --
Mut jos kuulen kulta-äänen,
Savomme sorean kielen
Miesten huulilta mehuuvan
Taikka naisten nauravaisten,
Kirkassilmäisien suusta,
Silloin vasta sydämeni,
Leviääpi, lämpiääpi,
Riemu rintahan kohoopi
Harvoin saaduista sanoista,
Etelähän eksyneistä.
Kieli mielen kihloaapi
Maamme kanssa, morsiamen
Köyhän kyllä, vaan ihanan.
(Saima 1845).
Walistuksen vaikutus.
"Nyt on taas vaikutus valistuksen
Nimiä muutellut mestaritten
Luopoisen ja Reijoisen.
Oletko sen kuullut?" -- "En!
Kummanko Luopoisen? Sepänkö vai
Sen, joka kanttorin Annikan nai?" --
"Niin, sen Niilon". -- "Niilon? ai!
Minkä nimen Niilo sai?" --
"Koska Annin arvo vaati
Sukunimen suuremman,
Niin hän Niilollensa laati
Nimen: Niklas Luuverman,
Niin, nimen Niklas Luuverman.
Hän ol' näet vannonunna:
Menen mar' monasteriin,
Itken ikäni kuin nunna,
Jos et muuta nimees niin! --
Kun ol' nimi muutettuna,
Piti Anni kihlat kiinn'."
"Luuverman vainen? no viepäs nyt hiis!
Söikö nyt mieheltä mielenkin riis'?
Opissa ol' vuotta viis,
Nahkansa jo heittää siis!
Reijo on taas, jos ma arvata saan,
Maltas -- ma arvelen vähäisen vaan --
Reijoliin vai Reijolaan?" --
"Eipä niistä kumpikaan,
Reijo oli ensin _Grelsi_,
Siitä käänsi sitten _Slerg_;
Ollaksensa Retkunberg,
Hän on nyt mestar' _Retkunberg_.
Ken ei juur' kuin ojapajut
Paisuisi ja paljon vois,
Jos ne maatiaiset hajut
Saisi sarastansa pois,
Eikä pirun päässä ajut
Keksis kusta suku ois!"
Antero Warelius.
Talonpojan poika Tyrväällä, syntynyt 1821, tuli yliopistoon 1843,
maisteriksi 1847, on nyt kappalaisena Räntämäellä.
On kirjoittanut näytelmän _Wekkulit ja Kekkulit_ ja luonnon-opillisen
kansankirjan _Enon opetuksia_. Hänen pieniä runoelmiansa löytyy
Suomettaressa v. 1847, 1848 ja 1854.
Uimalaulu.
Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee,
Hauska on nyt juosta järven rannalle;
Siell' on kirkas laine läikkyväisenä,
Siellä ulpukkainen uljas hengittää,
Kaste virvoittaapi kasvut kukkasten,
Uiden, melskaten ja vettä viskoen,
Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!
Nuorukaiset! joukossanne joutukaat
Ulapalle, siihen huolet uppoovat.
Uimamies on raitis niinkuin tuore puu,
Muilta muoto, neste kesken kuivettuu.
Viina velttomaista hiukan hauskuttaa,
Meitä raikas vetten voima vahvistaa,
Hauin vilpas ruumis uijan palkka.
Neidot nuoret! niemen vihreäisen taa, --
Ett'ei kurkistella liiat silmät saa, --
Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan
Tottukaa, jos ette uida taidakkaan.
Tanssi heikontaa ja kasvot kalpenee,
Mutta kauneus ja ruusu poskille
Uusi uimisesta virkeneepi.
(Suometar 1854).
Pohjalainen.
(Ruotsin mukaan.)
Iltaruskon loistamalla
Nuorukaisen istuvan
Kaukaisella lounasmaalla
Mieli juohtuu Pohjolaan.
Lakso kaunis on, ja siellä
Wisertävät lintuset;
Hän se huokaa: "Ah jos vielä
Maani saisin entiset!"
"Suomessa ei viinipuita
Lehteviä katsella,
Wiikunoita eikä muita
Hedelmöitä kohdata."
Mutta kuuset sorjat, roimat,
Wuoret jylhät suosittaa
Sydäntäni; luonnon voimat
Todistavat miehuutta."
"Pohjan mäet mäntyinensä,
Härmähelmet oksilla,
Kutsuvat mua lemmellänsä;
Heit' en taida unhoittaa."
"Elämässä, kuolemassa
Rakas mull' on Pohjanmaa,
Sydämessä puhtahassa
Tunto siell' on liikkuva."
"Neito siell' on punahuuli,
Punaposki; lämpöinen
Rintans on, ja talvituuli
Hoito voiman miehisen".
(Suometar 1847).
Ikävyys.
(Wenäjästä.)
Laaksossa täällä laulelevat
Puiden oksilla varpuset;
Minullen ne sanelevat:
"Poiss' on, poiss' on ystävät!"
Ruohot, kasvit kukkinensa,
Laihot, niityt viherjät
Wakuuttavat kuiskullansa:
"Poiss' on, poiss' on ystävät!"
Wirta pieni vierielee
Äyrästensä keskellä
Kohisten, ja muistuttelee:
"Ei sull' ole ystävää!"
Länsituuli leikitsevä
Lenteleepi kedolla,
Korvissani puheleva:
"Istävyys on kaukana!"
Paimen rientää lauman luokse,
Sulho löytää armaansa;
Tyköni ei kukaan juokse,
Ystävääni en nähdä saa!
Ei, ei yhtään ainoata
Ole päivää iloista,
Sydän tuntee lakkaamatta
Puutosta ystävistä.
Ystävyys on elämässä
Lohduttaja kärsivän;
Mutt' ei ilo sydämessä
Pysy ystävättömän.
Teistä, rakkaat ystäväni,
Ei mull' ole hauskuutta;
Juoskaa, juoskaa, kyyneleni,
Kosk' en ystävääni saa!
(Suometar 1847).
Antti Puhakka.
Syntynyt Kontiolahdella 1816, sai isänsä kuoltua vasta aljetun
uudistalon osaksensa, jonka ahkeruudellansa sai täyteen kuntoon. On
ollut 1862 vuoden valiokunnan ja 1863 vuoden valtiopäiväin jäsenenä.
Hänen runoelmiansa löytyy suuri joukko Maamiehen Ystävässä ja
Suomettaressa, ja muutamat ovat erikseenkin painetut.
Tuhman Jussin juttureissu.
Tämä laulu on laitettuna
Tuhman Jussin juttuteistä,
Kuin on Suomi sotkettuna,
Kovin peitossa pi'etty
Wanhan kielen vallan alla,
Ruotsin kielen kahlehissa.
Kun me kirjan kirjoitamme
Savon selvillä sanoilla,
Kohta kirja kiskaistahan,
Siihen venska viskatahan,
Äkäisesti ärjytähän,
Wihapäässä viskatahan:
"Mistäs tullut, tuhma Jussi,
Kuka konna kirjan tehnyt,
Kun on suomeksi soaissut,
Savon kieltä kirjoittanna?"
Jussi huono huokaiseksen,
Painuvi pahoille mielin,
Tuohon verkaksi vetävi
Äänen kainun kansselissa:
"Tuolta tullut Karjalasta,
Samonnut Savon rajoilta;
Luulin suomeni sopivan,
Kartan kanssa kelpoavan!"
Sitten pannahan paperit,
Ulos vieähän ovesta,
Pois pihallen potkitahan,
La'aistaan alas rapuista,
Sylki päälle sytkätähän,
Jussille julistetahan:
"Käy nyt karttakammarihin,
Ota sieltä uusi kartta,
Elä suomeksi sokaise,
Hae ruotsiksi lukia,
Wenskan kielen kirjoittaja!"
Jussi juoksi joutuisasti,
Haihatti hajalla hapsin
Kaupungin katua myöten
Kartanmyöjän kammarihin;
Lantit taskussa lapatti,
Waskikullat kukkarossa.
Tuli kauppa kartan kanssa,
Rahan maksu räntterissä;
Rahat loppui lakkarista,
Waskikullat kukkarosta,
Uupui kartan kauppiaalle,
Tengan verta jäi velaksi.
Jussi puittaapi pihalle,
Pani kartan kainaloonsa,
Alkoi astua katua,
Painuipa pahoille mielin,
Katseli kivikatua,
Kun rahat rakosta loppui,
vaskikullat kukkarosta.
Tuli vanha virkaheitto,
Kelmi kapsutti katua,
Harjustakki hartioilla,
Suolilla on vyö sorea,
Napit vaskesta valettu,
Hopealla holvattuna,
Saappahat somannäköiset,
Kuultokengät kelvolliset;
Alkoi Jussille jutella,
Suomen miestä surkutella:
"Mitä oot pahoilla mielin,
Katselet katua pitkin?"
Jussi huono huokaiseksen,
Murehella muistelevi:
"Sitä oon pahoilla mielin,
Katselen katua pitkin,
Kun ei kirja kelvannunna,
Waikk' ol' suomi suorin pantu,
Savon selvillä sanoilla;
Pois pihalle potkittihin,
Sylki päälle sytkättihin."
Tuohon virkki virkaheitto,
Wenskan veijari vetäisi:
"Kuules ukko, kun sanelen
Jutustasi, Suomen Jussi!
Käyppäs karttakammarihin,
Osta sieltä uusi kartta,
Minä venskaksi vetäisen,
Ruotsin kieltä kirjoittelen."
Jussi päästääpi paperit,
Kaivoi kartan kainalosta.
Heitto karttaa katseleepi,
Kohta Jussille julisti:
"Käy nyt tänne kammarihin,
Kohta venska viskatahan,
Pannahan paperin päälle;
Saapi ruotsiksi lukea
Kaikki herrat kansselissa,
Kohta kirjat korjatahan,
Juttusi julistetahan!"
Jussi ei juljennut sanoa
Kartan kaupasta mitähä:
Jo rahat rakosta loppui,
Waskikullat kukkarosta;
Luuli Luojan laittanehen
Etehensä enkelinsä
Köyhille, varaksi varsin,
Huonon kansan hoitajaksi,
Jok' ei kultia kysele,
Hopeasta huolta kanna.
Kunpa oli kirjoittanut
virkaheitto valmihiksi,
Sitten Jussille julisti:
"Nyt on kirja kirjoitettu,
Saapi ruotsiksi lukea
Kuvernyöri kansselissa,
Eikä potkita pihalle;
Kuvernyöri kuulu herra
Lyöpi riitasi lopulle."
Jussi heikko henkäiseksen,
Murehella muistutteli,
Alas laski lattialle
Poloisille polvillehen,
Käet väänsi vastatusten,
Koprat yhtehen kokosi,
Sitten silmänsä ylenti,
Kohti taivasta kohotti:
"Nyt on julkinen Jumala
Edestuonut enkelinsä,
Köyhille varaksi varsin,
Huonon kansan hoitajaksi;
Antavi asiat juosta,
Jutut kaikki kansselissa,
Waikk' on kullatkin kulunna,
Hopeatkin huovennunna!"
Sitten nousi notkaltahan,
Pois kohosi polviltahan,
vielä virkaheittiöä,
Nälkäkurkea kumarti:
"Milläpä minä poloinen
Teillen atrian asetan,
Kun on kultani kulunna,
Rahat loppunna rakosta?"
Jopa tähän virkaheitto
Mutkan muisti, keinon keksi,
Palkkansa paraiten otti,
Keinon Jussille julisti:
"Muuta laukkusi rahaksi,
Rupiloiksi rukkasesi.
Sitten alttariin asetan
Tämän uhrin tyyrihimmän
Suurten syntien edestä,
Anon armoa Isältä
Suomen kansan suosioksi!"
Jussi juoksi laukun kanssa,
Puitti pussinsa keralla
Kaupungin katuja myöten,
Huusi hullu juostessansa:
"Onko laukusta rahoa,
Rupiloita rukkasista?"
Jopa sattui laukun saksa,
Pussin kauppias kadulla,
Joka ostoa osasi,
Tehdä kaupan laukun kanssa.
Sai rupilan rukkasista,
Kaksi leipälaukustansa.
Kun sai laukkunsa rahaksi,
Rupiloiksi rukkasensa,
Pian juoksi, jotta joutui,
Luokse enkelin ehätti.
Kun tuo kelmi ketrotteli,
Pani Jussin paljahaksi,
Antoi kirjan arkustansa,
Käski käyä kansselihin!
Jussi juoksi joutuisasti,
Jätti karttansa katsella,
Heitti herroille etehen.
Kuvernyöri kuulu herra
Katsoi kirjan kansselissa,
Kohta Jussille julisti:
"Tämä on kelmin kirjoittama!
Oisit saatava sakolle,
veettävä rahaverolle!"
Sitten viskasi vihassa,
Laittoi kirjan kansselista,
Sanoi selvillä sanoilla:
"Ulos astu kansselista,
Käy kotihin kiirehesti,
Eläkä eneä etsi
Kelmilöitä kaupungista."
Jussi huono huokaiseksen,
Mies parka pahoilla mielin
Alkoi astua kotihin.
Nälkä sylkytti syäntä,
Saattoi vahvan vatsan tuskan:
Eväslaukku enkelillä,
Rahat kartankauppiaalla;
Wielä auki kartan kauppa,
Tengan verta jäi velaksi.
Täytyi Jussin tallustella,
Kulkea talo talolta,
Atriaksensa anoa,
Palasia pakkoella,
Tulla kerjäten kotia.
(Suometar 1847).
Surulaulu 1850 vuoden kiellosta.
Ei ole vielä lintu raukat
Mitannunna mieltään
Pitämähän pienempänä
Liian suurta kieltään.
Eikö liene asetusta
Ensinkänä tienneet,
Kun on aina rallatusta
Ennellähän pienneet.
Waan jos vanhat pitkäparrat
Rähinänne kuulee,
Niin ne meitä laulamahan
Opettavan luulee.
Sitte teidän rähinänne
Pian kohta puuttuu;
Kaikki koirankuonolaiset
Meidän päälle suuttuu.
Minä neuvon lempeästi
Asetusten mukaan:
Nyt ei ole laulannolle
Julkinaista lupaa.
Minun raukan laulantoni
Esivalta kielti,
Koska minä iloisesti
Joutohetket vietin.
Niin nyt soisin että vielä
Saisi linnut laulaa,
Eikä pantais milloinkana
Heille paula kaulaan.
Sitten riemurallatusta
Saisin vielä kuulla,
Waikka kohta laulun mahti
Unehtuupi multa.
Koska päästy enemmältä
Laulamahan yltyy,
Silloin vesi silmistäni
Yhtenähän hyrkyy.
Waan kun rastas lauleleepi
Lehdikossa salaa.
Sitten luonto laulamahan
Minullakin halaa.
Sitten laulan hiljaisesti
Siellä hänen mukaan:
Lillin, lallin, tillin, tallin,
Ettei kuule kukaan.
Käköseni kultarinta,
Älä kuku mäellä,
Siitä saapi paha huuto
Wäkivallan väellä.
Mene tuonne kukkumahan
Lehtovaaran rotkoon!
Minä tulen kuulemahan
Illoin, aamuin notkoon.
Ja jos siellä laulavani
Jonkun kerran kuulet,
Älä toki ilmoita, kun
Wenäjälle tullet!
(Tapio 1862).
Fredrikki Polén.
Kappalaisen poika, syntynyt Pieksämäellä 1823, tuli yliopistoon 1845,
maisteriksi 1850 ja viisaustieteen tohtoriksi 1860. On nyt Suomen
kielen kääntäjänä Uudenmaan läänihallituksessa, ja paitsi sitä
kirjapainon isäntänä.
Tuli _Suomettaren_ toimitukseen v. 1851 ja oli päätoimittajana 1852-56,
sen perästä taas apumiehenä. On myöskin toimittanut lehtiä _Lasten
Suometar_ 1856 ja _Warpunen_ 1860-1861 yksinään, sekä _Mehiläinen_
1859-63 muiden avulla. Hänen runoelmiansa löytyy Suomettaressa
1848-1852 ja 1855 sekä Mehiläisessä 1859.
Immelle.
Taivahan impynen, kuule,
Mistä sä tielleni lensit?
Lempeni kirkkahin tähti,
Loistosi kusta se tuikki?
Silmäsi suihke sädehti,
Syömehen synnytti liekin;
Lempeni kuohuva lähde
Ei asetu lepohon.
Toivoni kaunihin kukka,
Millä sä lempeni nostit?
Riemuni tuoksuva ruusu,
Mistä sä hohtosi hajit?
Kasvosi loiste rusoitti,
Mieleni meltyi ja muuttui;
Lempeni kuohuva lähde
Ei asetu lepohon.
Aivoni aaltoova laine,
Kusta sä kuohusi kannoit?
Mieleni virtaava vuoksi,
Kunne nyt juoksusi jatkat?
Suutelin -- kaste melahti,
Povehen paisutti virran;
Lempeni kuohuva lähde
Ei asetu lepohon.
Aamuni nouseva rusko,
Sultako onneni koitti?
Päiväni aattelo, lausu,
Toitko sä tuskan vai riemun?
Tulta sä rintahan tuikit,
Rintani raivos ja heltyi;
Lempeni kuohuva lähde
Ei asetu lepohon.
(Suometar 1849).
Huokaus Jumalalle.
Iltatähti taivahalta
Surumielin laskihen,
Maailmalle murhemielin
Jäähyväiset heittäen:
Wanha vuosi vajosi,
Silmissänsä tulenliekki,
Sydämessä huokaus.
Aamurusko uudellensa
Taivahalle nostihen,
Maailmalle uutta vuotta,
Uutta tointa toivoen:
Uusi vuosi heräsi,
Rinnallansa uskon kilpi,
Sydämessä rukous.
Jumalamme, auttajamme,
Hyvä Luoja laupias,
Taivaallinen tuomarimme,
Uutta vuotta valaise,
Tahtoamme totuutehen,
Hyvyytehen herätä!
Suojaa aina Suomensaarta,
Eloamme auttele;
Walistus on lietsarimme,
Sanas valo vartia.
Uskallusta, apua,
Toimillemme menestystä,
Lemmen tulta enennä!
(Suometar 1852).
Mitä laulat?
Mitä laulat, lintuseni,
Piipittelet pitkät päivät?
Onnen suuren kyllyyttäkö,
Waiko riemun runsautta,
Lemmen liekin ihanuutta?
Waiko muuten muille laulat,
Ajan kullan kulueksi,
Päivän pitkän rattoudeksi,
Itsellesi vaan iloksi,
Lemmen tulen kostannaksi?
Kyllä tiedän mitä laulat!
Sinä laulat maailmalle
Sovintoa, suosiota,
Lempeyttä, rakkautta,
Ilon, riemun runsautta,
Maan ja taivaan sointuisuutta.
(Suometar 1852).
Sormus.
Wieri viikko, vieri toinen,
Kului kuusta kolmikanta;
Nannoa en nähnytkänä,
Nannan silmän suihkamista,
Sulon suun myhäilemistä.
Tuli Nannani takaisin,
Joutui kohta kotihinsa,
Sormus sormessa sorea
Kullankarvainen kavala.
Aattelin alinomaa,
Povessain pidin puhetta:
Nyt on Nanna multa poissa,
Poissa multa poloiselta;
Muotonsa on muuttununna,
Suihke silmien sulannut,
Sormus sormehen sidottu,
Katsantonsa aivan kolkko,
Silmän iskunsa itara.
Kului kuuta kaksi, kolme
Päätti päiviä pahoja;
Jop' on Nanna toisellainen,
Katsantonsa ei kamala:
Niinpä nyt jo paisteleepi
Kuni kukkanen kedolla,
Silmät tulta tuikkailevat
Kuni tähti taivahalla,
Muiskut huulilta mehuuvat,
Meeksi suussani sulavat.
Sormessain on sormus sorja,
Sormus sorja, josta itkin,
Joka juoksetti jokena
Miel'-alain alinomoa,
Hurjan lailla lennätteli.
(Mehiläinen 1859).
Antti Juhana Wäänänen.
Kirjakauppiaan poika Kuopiosta, syntynyt 1820, on suomentanut suuren
joukon kaikenlaisia kirjoja, kuoli 1862.
Kuolevan Laulu.
(Bellman'in mukaan.)
Kun mua haudataan,
Ja maan-alaan mun viette,
Niin pulloin pukekootte
Suruliinoin huolimaan.
Oot konna konsanaan,
Jos kirstuin kannen kiinnät,
Ennenkuin eroviinat
Ja muistos juoda saan.
Hei haikea!
Woi vaike!
On erota
Pois pullosta.
Jos murhe murtaa voimat,
Niin, veikot, vuottakaa!
Jos olet oksallain,
Tuon seikan kyllä tiedät,
Ett' minne minun vievät,
Ei ryypyt roiskakaan.
Noin kyllä kuiskataan,
Ett' Manalan majoissa
On vettä joka joessa,
Waan puutos pulloista.
Siell' surkea
Mun muistella
Noit' aikoja
Runsaampia,
Kun harvoin huuhtoi veessä
Ees isäin pullonsa.
Tuo pyyntö mulla vain,
Sen veikkosilta toivon,
Ett' viinasammiohon
Mun pa'atte kuoltuain,
Sit' älkäät pelätkö,
Ett' viina maahan menee,
Mä mehun tahdon imee
Kuin laho pökkelö.
Kirjoittakaa
Se ristille:
"Täss' lepäjää
Luitansa se,
Jok' aina joi, ja juotti
Jokaista ystävää."
Wuoen päästä päättyneen
Kun kuolinpäiväin joutuu,
Niin täysi taskumatti
Pankaatte lietehen!
Niin minä, haamuillen,
Paikasta totutusta
Saan pikku naukun ottaa
Ja hunhtoo huuliain.
Sill' vaikea
Oleskella
On haudassa
Ain' viinoitta,
Ja tuopa puute tuottaa
Maan päälle haamuja.
(Suometar 1848).
Opatti Lyytinen.
Talonpoika Rautalammin pitäjästä, syntynyt 1832.
Hänen runoelmia löytyy Suomettaresta 1855 ja 1856 sekä Lasten
Suomettaresta 1856.
Linnun laulu.
Lintu läksi laulamahan,
Poies uni-uutustansa,
Jossa rauhassa lepäsi
Päivän vaihtuman väliä,
Pimeyden piilosilla.
Mut kuin valkeus valasi,
Alkoi koitto auringosta,
Niin hän nousi nopeasti
Luojallensa laulamahan,
Aamukullan kunniaksi,
Wuoden alkavan iloksi.
Laulut ylhäälle ylensi,
Korkealle korotteli,
Tuolla toivolla sanovi,
Wielä armoa anovi,
Että oisi edespäinkin,
Wuoden alkavan ajaksi,
Rauhan majat maataksensa,
Aina ilolla herätä;
Niinpä mahtasi monetkin
Kiitosvirret veisaella
Luojallensa, laupiaalle,
Aina armonsa edestä.
Eikös tulis vielä olla
Kielet kilvan kiittämässä
Herran armon avaruutta,
Kaikkivallan rakkautta,
Kun vuosilla kuluneilla
On kohtaamme koittanunna,
Että ovat avarasta
Rikkautensa lähtehestä
Wiljavarat kuohununna.
Jospa vielä viljavuodet
Meille vastakin tulisi,
Että saisi laululinnut
Ilovirttä viserrellä!
Sitte kaikuis kaunis ääni,
Laulu laksoista suloinen,
Weisu kaunis vetten päältä
Heliseisi herttasesti,
Harras huuto Suomessamme,
Koko lauma laululinnun,
Kaikki yksimielisesti,
Linnut pienet, peipposetkin
Kiitosvirttä visertäisi.
(Suometar 1856).
En laulamasta lakkaa.
Mä etsin huvitustani
Ja elän tällä lailla;
Kuin kesälintu laulelen
Näillä Pohjan mailla.
Waikk' on kylmät kylämme
Näillä sydänmailla,
vaan on luonto lämpeä
Laulamahan aina.
Kuullakseni kultani
En laulamasta lakkaa,
Kuin mä etsin ja nyt löysin
Ystäväni rakkaan.
Kun on meillä rakkaus,
Niin ei puutu mitään,
Ennen kaikki maailmassa
Unhottaman pitää.
Waan kussa puuttuu rakkaus,
Kaikki meiltä jääpi:
Maailma ja rikkaus
Karvahaksi käypi.
(Suometar 1856).
Rikas neito.
Täss' on tyttö, neito nuori,
Hieno, valkeahiveä,
Täss' on tyttö, tyyni mieli,
Sievä, kaunis ja siviä;
Mieleltänsä tyytyväinen,
Tekemähän taitavainen,
Paljon onpi aitoissani
Huonehissa huiviloita,
Orret täynnä täkkilöitä,
Naulat hameita nakattu;
Yksi seinä aivinata,
Toinen pantu palttinaista;
Aina on omilla mailla
Kilvan kihlan kantajia;
On niitä etempätäkin,
Aina markan antajia.
Pojat polkuja pitävät,
Aina luokseni ajavat
Orihilla välkkyvillä,
Hevoisilla hirnuvilla;
Kihlat kilkkavat povessa,
Kultarahat kukkarossa;
"Ota tästä, neitoseni,
Kihlat kullan kiiltäväiset!"
Kyll' on niitä monta käynyt
Hopealta hohtavata;
Waan ei ole vielä ollut
Lämpimältä läyhkävätä.
Enpä kullalla eroa
Kodistani kultaisesta,
Enkä taivu taalerilla
Wasten mielen vaatimusta.
Waan jos omani tulisi,
Näköseni näyttäyisi,
Wasta ottaisin omalta,
Kultakihlat kullaltani.
(Suometar 1855).
Kustaa Adolf Saxbäck.
Syntynyt 1805, tuli Yliopistoon 1825, kappalaiseksi Hattulaan 1832,
viimein kirkkoherraksi Hailuotoon (Karlö).
Ehtootähti.
Kun iltasella katselen
Tuhansin tähtiä;
Min' ihmetellen aattelen
Ijäisen sääntöjä.
Minulle tähdet mieluisat,
Waan aina armahin,
On ehtootähti riemusa,
Se kaunis, kirkkahin.
Se sama tähti vuorostaan,
Taas aamutähtenä,
Käy aamunkoita ennustaan,
Ain' yhtä helevä.
Sit' ihaelless' usehin
Sumeesti sydän lyö:
Niin nousee toivon tähtikin,
Kun yltää kuolon yö!
Ijäistä uutta eloa,
Taas toivo odottaa,
Kun aamutähti ihana
Sen aamun alottaa.
(Suometar 1856).