Miks' et luonut, luonnon Luoja,
Luonut mulle lentimiä,
Perhon siipiä suvainnut?
Jos sä, Luoja, oisit luonut,
Luonut lentimet minulle,
Siivet perhosen suvainnut,
Lenteleisin, liiteleisin
Pitkin kauniita ketoja,
Pitkin pellon pientaretta;
Siellä aina ma olisin,
Kussa kedot kaunihimmat,
Kussa perhoset paraimmat.
Waanko loit mun, luonnon Luoja,
Jätit, antias Jumala,
Ilman olemaan ilotta?
Et sä luonut, luonnon Luoja,
Mua jättänyt, Jumala,
Ilman olemaan ilotta.
Loit mun lehtohon lemuksi,
Niityn hunajahajuksi,
Kaunistukseksi kedolle,
Pulskuudeksi pientarelle;
Loit mun, Luoja, perhosille
Ihanaiseksi iloksi,
Mettisille mielennäksi.
(Maamieh. Ystäv. 1844).
Pohjolan yö.
Kah! taaski taivas hulmuaa
Jo Pohjan perällä.
Kah! valo vielä leimuaa
Nyt yönki keskellä.
On kuu ja tähdet kirkkahat,
Ne yöllä loistavat,
Ja revontulet hohtavat,
Ne valon antavat.
Kuin päivä, yöki synkeä
On niistä paistava,
Tuo kirkas Pohjan pimeä
On kaunis näyttävä.
Nyt juokse, juokse joutusaan,
Mun virkku poroni,
Ja joudu, joudu nopeaan
Jo luokse neitoni!
(Maamieh. Yst. 1844).
Lauloi ennen laululaumat.
Lauloi ennen laululaumat,
Sulomielin soittelivat
Äänellä helisevällä,
Kuminalla kultarinnan,
Lauloi puista, lauloi maista,
Lauloi luonnon laitoksista,
Lauloi päivistä pahoista,
Lauloi päivistä hyvistä.
Lauloi ennen laululaumat,
Kultarinnat ruikutteli
Suomen suurilla saloilla,
Kaunihilla kankahilla,
Lauloi vierillä vesien,
Wetten päällä veisaeli
Ajalla suven suloisen.
Soitot kaikui kankahille,
Laulut laaksoihin leveni;
Tuot' oli korvain kaunis kuulla,
Sulo mielien mitellä.
Eipä nyt laula laulurinnat,
Kultarinnat kuikuttele,
Että laulu luonnon saisi,
Sulo soittoihin sopisi.
Halla on pannut laulun luonnon,
Kylmä laulajat lumonnut,
Pakkanen pojes ajanut;
Talvi jättänyt jälille
Tiaset tirisemähän,
Warpuset valittamahan,
Harakat hakattamahan.
Kyll' on tuolla toisiaki
Lintuja liriseviä,
Laulun soman laatioita,
Oudon äänen antavia,
Tuolla siisteissä saleissa,
Kamareissa kaunihissa,
Hyvin sievissä häkeissä.
Mutta ne lihavat linnut
Eivät Suomea suloita,
Wieras on kieli, vieras mieli,
Eikä luonto laulujensa
Suomen luontohon sopiva.
Siksi ne laulut laulajoiden
Eivät kaiku kankahille,
Eivät laaksoihin levene.
Kun kerran kevät tulisi,
Suvi luonnon lämmittäisi,
Saisi Suomikin sulonsa,
Isänmaammekin ilonsa,
Luonto loisi laulurinnat,
Luonto laulajat tekisi.
Suomen kieli, Suomen mieli
Loisi soittoja somia,
Jotka kauvas kaikuisivat
Oman Suomemme sulona,
Ilona, imantehena.
(Maamieh. Yst. 1845).
Frans Pietari Kemell.
Klaus Juhana Kemell'in veli, syntynyt 1817, tuli yliopistoon 1838,
vihittiin papiksi 1842, oli melkein kaiken ikänsä apulaisena milloin
missäkin Pohjanmaan pitäjissä ja kuoli viimein kappalaisena
Ala-Kiimingissä v. 1857.
On kirjoittanut koko joukon runoelmia Oulun Wiikkosanomiin 1840 ja 41
(nimimerkillä K--lli ja --ll.)
Pääskylle.
Oi pääsky, lintu pienoinen,
Sä riemurinta, kaunoinen!
Jo taasen riensit Pohjolaan,
Jo taasen löysit meidän maan.
Oi, tuttu mulle vanhastaan!
Sun ääntäs taas ma kuulla saan;
Noh, terve, terve tultuas,
Sä ystäväni armias!
Sä kaunokieli, kultasuu!
Oi, kuinka laulus luonnistuu,
Kun lennät ilmas liehuten
Ja riemuvirttä veisaten.
Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan
Sä riennät? Oi, sä riennät vaan
Sen kauneutta katsomaan,
Sen ihanuutt' imehtimään!
Sen saaret, salmet, laaksolot,
Sen kuusikot, sen koivikot,
Sen kukkaset koreudessaan, --
Et löynne, pääsky, vertojaan!
Sen taivas ehtookullassaan,
Sen aamurusko loistossaan,
Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan,
Ne sai sun tänne lentämään.
Sun pohjolassa, herttainen,
On rakastella rauhainen;
Sun tääll' on lysti ollakses
Ja armas aikaellakses.
(Oulun W. sanomissa 1840).
Nuorukainen.
(Ruotsista.)
Tuulonen, poskillain joka liehuelet ja mun heität,
Oi, sano minnekä vaan matkata mietiskelet,
Joutusa, kiiruhtavainen, tultuas rientävä kohta,
Oi, sano, minnepä vaan, minne pysähtyvä oot?
Aaltoinen, joka purttani pientä kiikutat hiljaa,
Jos sua seuraisin, jospahan airoset mun
Tottelisit vetojasi ja myötäsi kulkisivatten,
Wastaa, missäpä vaan valkama löytyvä ois?
Aatokset lukemattomat, povessain palavaiset,
Minnekä, oi sanokaa, ai'otte seisahtaa?
Aatokset, ylähäisen, puhtahan maailman lapset;
Minnekä juoksunne jää, missä on matkanne pää?
(Oulun W. sanomissa 1841).
Pietari Hannikainen.
Lautamiehen poika, syntynyt 1813 Säämingissä, tuli yliopistoon 1833,
maamittarin apulaiseksi 1835, komissionimaamittariksi Wiipurin lääniin
1857 ja Uudenmaan lääniin 1866.
Toimittanut sanomalehtiä Kanava 1845-7, Aamurusko 1857-59, ja Suometar
1864. Suomentanut useammat näytelmät ja itse kirjoittanut näytelmän
_Silmänkääntäjä_.
Laulun synty.
Kun Luoja linnut loi
Ja laululahjan soi,
Niin siitä riita nousi,
Ken laulun aloittaisi.
Jokainen toistahan
Kehoitti laulamaan;
Waan nuottia ei ollut,
Ei ken ois kirjoitellut.
Warispa valvoi yön
Ja teki suuren työn,
Jo viimein vaivan kanssa
Sai äänen kulkustansa.
Sen kuullen korppi huus:
"Pidä kiinni kurja suus!
Se ansaitseepi naurun,
Waan multa kuulet laulun!"
Harakka korpillen
Nyt nauroi kuollakseen,
Ja huusi: "hurjat, miksi
Rupeette laulajiksi!"
Nyt lauloi leivonen
Ja peippo kilvaten.
Ja kaikellaiset linnut
Merissä, maissa kiljuit.
Kun näin ol' laulaneet
Jo muut ja nauraneet,
Niin kyntörastas yöllä
Se alkoi hyräellä.
Se vasta laulullen
Nyt kuului kaikillen,
Sen luo jokainen lensi,
Se mies ken pääsi ensin.
Jo yks ja toinen huus':
"Oi veikko mistä suus
On saanut moiset nuotit?
Sano, mistä sie ne tuotit?"
Hän heille vastas näin:
"Ne laulut, ystäväin,
Mä kuulin kaikki teiltä.
Ne ovat teidän kieltä."
"Kun taannoin lauloitte
Ja muille nauroitte,
Mä kuulin kaikki hiljaan
Ja kirjoitin sen kirjaan."
(Aamurusko 1857; Toisin Saima 1841).
Toivo ja Rakkaus.
(Suomalaisen runon mukaan.)
Toivo, taivon lapsi ihanainen,
Minut vietteli kotoa pois,
Halki maailmojen juoksulainen
Myötähänsä vei minua myös.
Milloin loisteli se aaltoloissa,
Niinkuin auringon valo meressä,
Milloin näin sen kosken kuohuloissa,
Milloin taivahan laella pilvilöissä.
Surkeus asui sydämmessäni,
Kyyneleitä posket itkivät;
Maailmat minulle silmissäni
Kaikki vierahalle näyttivät.
Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin,
Äänetön, pelottavainen mer'kin,
Kylmyyttä myös auringosta hohti,
Valo kuun minua murehdutti.
Löysinpä sinut, mun armahani,
Kaikki muuttuivat samassa myös:
Itse me tulimme Kalevoiksi,
Tähtivälkkeheksi katselumme vuos',
Säteet auringon himoja toivat,
Hempeyttä kuun valoiset loivat,
Maat ja metsät hekkumaa sanoivat,
Lempeyttä kukkaset muhoili,
Salot siintävät suloa soivat,
Ilokyyneliä kosket myös valoivat,
Armautta tuuloset tuhoili,
Meren karit riemusta kohoili.
(Kanava 1846).
Laulu.
(Göthen mukaan.)
Sinua muistan, kun sulosti Koitar rusoittavi,
Sinua myös, kun lähtehessä Kuutar rumoittavi!
-- Kun tiellä tupruaa pölyinen pilvi, sinua nään,
Ja yösydännä kulkija kun hiipii ypö-yksinään!
Sun äänes kuulen, joet kun ruusustoissa lirisevät,
Sinua kuulen, tuuloset kun puissa asettuvat!
Oi armaiseni! Waikka oisit kussa, sun löytäisin;
Jos joutuisin merien taa, sinussa mä riippuisin!
(Kanava 1845).
Keväälle.
(Schiller.)
Sinua, nuorukainen,
Kevät, odottelen.
Iloinen kukkapaimen,
Tule jo nurmillen!
No tässähän sä meillä
Oletkin kaunoinen!
Ma riemusydämellä
Sinua kohtelen.
Muistatko kultoani?
Oi, muista kuitenkin,
Minua kuin hän lempi.
Ja lempii vieläkin.
Hänelle kukkasia
Sinulta pyytelin;
Mä pyydän nytki niitä,
Sinäpä annatkin.
Sinua, nuorukainen,
Kevät, odottelen.
Iloinen kukkapaimen,
Tule jo nurmillen!
(Kanava 1846).
Elämäni.
(Runeberg.)
Sota haudan reunalla,
Matka myrskyn aalloissa,
Kulku tietön, jäljetön,
Oi, se mun eloni on!
Toivoi mieli matkaajan,
Silmät katsoi siintävään:
Tuolla pilven ruskossa,
Onpi toivot toivossa!
Tuoll' on ranta rauhainen,
Tuolla päivä kultainen;
Tuuli purjeesen puhuu,
Laiva siintävään sujuu.
Sota haudan reunalla,
Matka myrskyn aalloissa,
Kulku tietön, jäljetön,
Oi, se mun eloni on!
Mistä tyynen löytänen,
Mistä rauhan muinoisen?
Miss' on toivot kultaiset,
Saamattomat, ikuiset?
Laiva liekkuu aalloissa,
Myrsky pauhaa ilmassa.
Oh! tuo pilven ruskoinen
Wiel' on yhtä kaukainen!
(Kanava 1846.)
Mäen lasku.
Hei lystiä laskuu,
Meidän lasten mäen laskuu!
Kelkat huimasti kiitävät,
Lumi tähtinä kiiluu,
Warvas kengästä hiiluu,
Ruusut poskille lentävät.
Anna ihmisten kiittää
Heidän rautaista tietään,
Heidän höyryvaunujaan;
Siell' on koppelit pimeät,
Niiss' on laiskat ja vireät
Kaikki nukkumaisillaan.
Hei lystiä laskuu,
Meidän lasten mäen laskuu!
Eipä meill' oo huoltakaan!
Lumi tähtinä loistaa;
Toinen viskelee toistaan,
Ei saa seista laiskakaan.
Katso pohjainen tuulee,
Äiti kylmivän luulee,
Huutaa: "lapset tulkaa pois!"
Hei lystiä laskuu,
Meidän lasten mäen laskuu!
Täällä iltaan olla vois!
(Aamurusko 1857).
Antti Räty.
Syntynyt Pietarissa 1825, kuoli 1852 lasten-opettajana Nurmijärvellä.
Hänen runoelmiansa löytyy Gottlund'in Suomi-lehdessä 1847 ja
Suomettaressa 1850. Muuten on niitä vielä erikseen painettuna kaksi
vihkoa nimellä _Lauluja Suomen neitosille_ 1850 ja _Pieni Kanteletar_
1853. Myöskin on hän suomentanut vihkon _Hengellisiä virsiä_ 1853, ynnä
suuren joukon kirjoja, joista erittäin mainittavat nuot kansalle
rakkaat _Genoveva_ ja _Roosa Tannenpurista_.
Puro.
Hiljaan läpi laaksosen
Juoksee puro itsekseen;
Aaltoset pois lirittää,
Metsä noita pimittää.
Yhäti hän yksinään
Wieree vierenemistään;
Ei oo sillä kumppanii
Eikä yhtään toverii.
Wiimein tulee matkamies,
Wäsynyt jo kukaties;
Käypi istumaan sen luo,
Mielelläänki siitä juo.
Sitten aatteleepi tuo:
"Taivaallinen isä, suo
Jotta elän hiljaisest',
Niinkuin tämä puro täss'!"
"Olkoon se vaan onneni,
Kaikkein suurin arvoni,
Tehdä hyvää salassa,
Elää hiljaisuudessa!"
(Gottlund'in Suomi 1847).
Aarre.
Muuan ukko makasi
Kuolinvuoteellansa;
Lapset luokseen kutsuupi,
Puhuin kuollessansa:
"Pellossamme ma'annee
Aarre sangen suuri;
Ken sen ylös kaivanee,
Onpi rikas juuri".
Enempää ei sanonut,
Sillä puhe puuttui;
Ääni oli vaiennut,
Mullaks ukko muuttui.
Tuskin oli haudassa
Heidän vanha isä,
Kun jo lapset pellossa
Penkoivat hiessä.
Päivät, yöt nyt kaivettiin
Koko pellon maata;
Paikat kaikki raivattiin,
Waan ei saatu aar'tta.
Lapset oli surussa,
Sanoit: "isä petti!
Aarrett' ei oo pellossa; --
Meillen tyhjän jätti!" --
"Niinpä Isä vainaamme
Emme saata luottaa;
Turhaan meni vaivamme,
Kaivettiinpa suotta!"
Mutta -- ensi suvena
Näkivät he kumman;
Pelto kasvoi tuhona,
Saivat aika summan.
Tästä vasta näkivät,
Jotta oli totta;
Kuten maata kyntivät,
Saivat rikkautta.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Paras Ystävä.
Ystäväin on ihanainen, kaunokainen,
Hän on rakkain kaikista!
Ei oo maassa, taivahassa,
Ketään hänen kaltaista.
Hän on mulle uskollinen, avullinen
Elämäni vaiheissa;
Onpa vielä varallinen, voimallinen,
Auttaa mua kaikissa.
Hänen kasvons on kuin tähti, joka lähti
Tuolta puolen pilvien.
Se on mulle näyttäjänä, käyttäjänä,
Aina taivaan porttihin.
En siis huoli, jos mun täällä surunsäällä,
Täytyy kärsii jotakin;
Ystäväni uottaa tuolla, Toissa puolla,
Auttaa hän viimeinkin.
Koska viimein äänein vaipuu, henkein taipuu
Ystäväni sylihin;
Hän mun saattaa kuolon kautta
Taivaalliseen salihin.
Jos sä tahdot, matkamiesi, kukatiesi
Tietää Hänen nimeekin,
Niin on Jeesus Natsarenus,
Joka uottaa sinunkin.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Lempi.
Kun ma kuulin satakielen
Laulelevan ulkona,
Paikalla mun muuttui mielen',
Soisin olla lintuna.
Kun ma näen vainiolla
Lampaan vuonat iloissaan,
Niin mä soisin itse olla,
Elää, niinkuin hekin vaan.
Mikäpäs mun mielein kaivaa!
Mikä luontoin surettaa?
Lempi, se minua vaivaa
Ja mun mieltäin murhettaa.
Se se synnyttääpi suotta
Mulle monta surua;
Waan se armas myöskin tuottaa
Monenlaista iloa.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Nuorelle Runottarelle.
Laula, laula lintuseni,
Pienoiseni, pääskyseni!
Kultasuu, hopeakieli,
Wisertele virsiäsi,
Illoilla ikävissäsi,
Aamulla ajan kuluksi,
Päivillä huviksi muillen;
Laskettele laulujasi,
Soittojas suloisimpia,
Runojas ruikuttamia.
Laula, laula kultaseni,
Sirkuttele, sirkkuseni,
Wuosia vajenevia,
Päiviä pyörähtäviä,
Somasti soluilevia!
Pian pääset pääskyseni
Wuorostasi, vaivoistasi,
Täällä vähän oltuasi;
Pian laulusi lopetat,
Ilovirtesi ihanat,
Koska vaivut, varpuseni,
Turpeesehen tuutumahan,
Nurmellen nukuttamahan.
Pian suusi sammaloittuu,
Kieles kuivettuu kokohon,
Kun sa kauniist' kannetahan,
Iäksi asetetahan,
Kankaasehen kaivetahan,
Multahan mutistetahan.
Syän kylmä kyyhkysellä,
Puuttuu ääni pulmusella --
Kun lepäjät, leivoseni,
Kahen lautasen välissä,
Kolmen kirveen hakkoaman,
Neljän veitsen veistelemän,
Tuonen neitosen tuvassa,
Maassa Manalan majassa.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Orvon kujerrus.
Mitäs laulan mie poloinen,
Minä kurja kujertelen,
Wiheljäinen visertelen,
Walittelen vaivahinen;
Kun on surma suun ovella,
Tuoni tuima toivonani,
Kuolo kova turvanani.
Laulan raukka ratokseni,
Wisertelen virkukseni,
Hyräelen hyvikseni,
Paipattelen parhaakseni.
Waikk' olen polo pelossa
Turvatoinna maalimassa,
Oon kuin lintu lentämässä,
Sorsan poika soutamassa,
Pieni sirkka sirkkumassa,
Raukkanen ruikuttamassa.
Jätti minut isoseni,
Poies luopui emoseni,
Wanhempani vierähtivät,
Turvaajani tuikahtivat
Tuonne Tuonelan tupihin,
Mustan Manalan majoihin.
Oon kuin karsittu kataja,
Poikki pieksetty petäjä,
Oon kuin kala uimuksitta,
Oon kuin sirkka siivitöinnä,
Pieni lintu emätöinnä,
Oon kuin pääskynen pesättä,
Kananpoika kartanotta.
Päiväni surussa vieryy,
Hetket huolessa kuluvat,
Ei oo mulla ystävätä,
Toveriakaan totista,
Jollen suruni sanoisin,
Waivani valitteleisin,
Mureeni murenteleisin,
Sydämein selitteleisin.
Yksin elän, yksin kuolen,
Yksin tuikun turpeesehen.
Yksin kuljen kuolemahan,
Tulen yksin Tuonelahan,
Menen yksin Manalahan.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Ehtoolla.
Ah, aurinkoinen kultainen,
Jo vainen vaivut taas!
Miks joka ilta, herttainen,
Sä peität kasvojas?
Wai onko elo maailman
Kamala katsella?
Olo parempi Tuonelan
On varmaan sinusta.
Ah, jospa siivet lintusen
Nyt mulla olisi,
Minäkin luokses lentäisin,
En maasta huolisi!
(Lauluja Suomen neitosille 1850).
Salainen vaiva.
Mikähän palaa povessa,
Sydämessä syteleepi?
Tuot' en taida tunnustella,
En sanoilla selitellä;
Suuhun sanani sulaisi,
Sekä puuttuisi puheeni,
Laulut kaikki lakastuisi.
Wirret loppuisi vireät.
Mutta jos sä, neitoseni,
Mesimarja lintuseni,
Soisit tuota tietääksesi,
Kummiani kuullaksesi,
Mene, kulje metsämaihin,
Aina astele ahoille,
Kuusistoihin kurkistele, --
Siellä lintuset sanovat,
Wiserrellen virkkoavat,
Somaisesti sopaisevat
Sulle korvahan koreesti,
Mikä vaivana minulla,
Suru suuri poloisella,
Waiva vaikea paralla!
(Lauluja Suomen neitosille 1850).
Laulajan koti.
Eipä maata manterella,
Eikä kultaista kotia
Ole Luoja laulajalle,
virsien virittäjälle
Tänne suonut, tänne luonut,
Armiaasti antaellut!
Hän on outo omillensa,
Turkka tuttavillensakin,
Wentolainen veljillensä,
Maailmassa matkalainen.
Ymmärrä ei ystävätkään,
Eikä viisahat välitä,
Hänen kieltään, hänen mieltään,
Hänen tuntons' tuntehia,
Polttoja hänen povensa.
Ei oo maata maailmassa,
Ei oo kultaista kotia
Wirsien virittäjällä,
Laulujen latelialla!
Turve on tupa hänellä,
Hauta laulajan hovina,
Tuoni toivonsa totinen!
(Suometar 1850).