(Bellman'in mukaan)
Pamppu soittaa torvellansa
Tyttö kaunis riemussansa
Tansailla löyhyttää.
Katsos kuinka Pamppu tässä
Kyöstin kanssa juo ja mässää
Päätänsä löylyttää.
Hurraa! Kas, Ulla tanssaa
Loistavissa vaatteissansa!
Walkosia kinttujansa
Katsokaas!
Ne välkkyivät jo taas.
Torven ääni raikkuvainen
Laulu kaunis kaikuvainen
Kestissä hauskuuttaa.
Katsos, tuossa Ulla kukka,
Punakenkä, valkosukka.
Noin käypi sipsuttaa.
Hurraa! Kas hamettansa
Liehumassa lennossansa!
Katsos kuinka Pamppu kanssa
Kurkistaa
Ja vahtaa nurkista!
Soita torvee peijakasta
Aikalailla akkunasta!
Nyt tulee vähittäin
Kreivejä ja paroneita,
Trakuunoita, husaareita,
Taas juomaan tänne näin.
Hurraa! Kas Ullan iloo!
Katsos tupsupäitten tuloo!
Nytpä vasta hauska elo aljetaan!
Hei, Pamppu, soita vaan!
Torvi soi, ja pauhinalla
Juovuksissa pöydän alla
Kilvassa kontataan.
Ulla kukka koreana
Joka päivä morsiana,
Huhtoopi mennä vaan.
Hurraa! Hän laulullansa,
Hauskuuttaapi vieraitansa.
Pyöräpäänä niiden kanssa
Ryömimään
Ja ma'ata tänne jään!
(Samasta kirjasta).
Punssipullon kuolemasta.
(Laulettava kun täysi punssipullo särkyy.)
Mull' oli pullo,
Kaunis kuin kulta,
Kirkas kuin tähti ja täysi kuin kuu.
Surma sen sulloi
Murskaksi multa;
Nyt ves' on silmissä, irvissä suu.
Woi! sydän parka
Kuinka se tytkii,
Kuinka se paisuu ja rinnassa lyö;
Kuinka se arka
Nääntyen nytkii,
Kun hänen aarteensa kuolema syö.
Hui! raju surma,
Tunnoton, jolkka,
Surkeesti pulloni sormissas soi.
Ryöväri julma!
Jälkes on kolkka,
Työs surun suurimman rintani toi.
Riemuni kuoli!
Kuolla nyt tahdon,
Pulloni vierehen hautani suon.
Siellä en huoli
Muusta, jos vahdon
Wielä sen pirstoista saan, niin sen juon!
(Ensik. pain. 1861).
Juomalaulu.
Ei maljasta maisteta ma'aten --
Pois torkka ja aukaise suus!
_Salutem et prosperitatem!_
Juo virkuksi kieles ja luus!
Et riemua rinnassas huomaa,
Jos vaan lasin huulilles tuot,
Ja siitä kuin kärpänen juot
Noin kaunista juomaa.
Jos nyökkäisit, veikkosein, mulle
Ja tietäisit tehtävän työs,
_Salutem_ niin sanoisin sulle
_Et prosperitatem_-kin myös.
Jo käteni nousnunna olis
Ja suuhuni lasia tois,
Ja kurkkuni nielis ja jois
Ja soivaksi tulis.
Noh! tartu nyt lasiis ja täytä
Niin sulasti suutas kuin voit,
Ja kaikille yllyksi näytä
Se juoma, min juodakses toit;
Ja kirkkaise sitten: _Salutem_
_Et prosperitatem!_ ett' soi,
Ja niin kukin juo, minkä voi,
"Sun muistoas!" huuten.
_Salutem!_ -- Se kaikille olkoon,
_Et prosperitatem!_ mut tuo
Sen osaksi parhaite tulkoon,
Ken lasinsa tyhjäksi juo.
Noh, suuhun tuo viimeinen tilkka!
Jos hiukkakin jäljelle jää,
Niin semmoinen varpusen pää
On nauru ja pilkka.
(Ensik. pain. 1861).
Kevät.
Tou'on aika lähenee,
Kylmät hallat vähenee,
Päivä kirkkahasti
Paistaa, ihanasti
Korkealta
Taivahalta,
Siintävältä, loistavalta.
Wirta vilpas vieriää,
Järven laine kieriää
Hiljaksellen rantaan,
Pois katoopi santaan.
Koivut, haavat
Lehden saavat,
Tuomet, raidat kukoistavat.
Pensaat ja puut,
Niityt ja ha'at,
Laksot ja muut
Ruohoiset maat
Kaunistuvat ihanaksi.
Saaret, mantereet,
Luodot, tantereet
Muuttui taas jo tuttavaksi.
Kukkula ja suo,
Kaikkityyni tuo
Hauskuutensa tullessaan.
Pienet linnut visertää,
Pyyt ne puissa viheltää,
Teeret kukertavat.
Kumppaninsa saavat
Pikkuisetkin
Lintusetkin,
Itse pienet perhosetkin.
Sorsat ruo'istohon ui,
Kyttä maahan kumartui,
Rastas laulaa puussa.
Äijä lahden suussa
Ruuhessansa
Werkostansa
Päästeleepi saalistansa.
Tuohen ja muun
Astian tuo
Ympäri puun
Lapset ja juo
Mahlajaansa naureskellen.
Sitten menemään
Leikittelemään
Luikaten ja lauleskellen;
Kiekot kieppumaan,
Pallot paukkumaan,
Mailallansa kukin lyö.
Paimentorvi paikoin soi,
Äijä laitumelta toi
Toukopellollensa
Pari-hevosensa.
Lapset kanssa
Lampaissansa
Soittelevat huilujansa.
Nuori kansa tuomistoon,
Maahan istui ruohistoon;
Naiset kukkasista
Kaikenmuotoisista
Wäänsi vaulat,
Suuret paulat
Kaunistamaan päät ja kaulat.
Niin kevät tuo
Riemuja vaan,
Uudeksi luo
Luonnon ja maan
Hauskuudeksi sydämelle.
Laihot Toukokuun,
Kasvut maan ja puun
Muistuttavat ihmiselle
Uutta elantoo,
Uutta olentoo,
Uutta eloo elämään.
(Ensik. pain. 1845).
Kanteleen soittaja.
Lännen ruskokukkasihin
Päivä kirkas nukkuu,
Lintuparven visertäissä
Käki puussa kukkuu.
Lahti laski levollensa
Eikä värähdäkään,
Eikä edes haavan lehti
Puussa välähdäkään.
Metsä vastaa iloisesti
Kanteleni ääneen,
Sinne sanoi kanteleni
Huokausten jääneen.
Nouse, länsituulinen, ja
Perhosena lennä,
Ett'ei kanteleni suru
Metsään saisi mennä!
Lennätä se kullalleni
Kauas metsän taahan,
Ali suon ja yli järven
Toiseen takamaahan!
Kuiskuta se hiljaa hälle
Terveisiksi multa,
Että tulis iloiseksi
Surevainen kulta!
Soi nyt, kulta kanteleni,
Kohta tuuli herää,
Soi, ja sitten polvilleni
Nuku täksi erää!
(Ensik. pain. 1848).
Pietari Makkonen.
Syntynyt 1765 Hanhijärven talossa Kerimäen pitäjää. Oli varakas ja
kunnioitettu talon-isäntä. Hyvin harras kirjanluvulle. Kirjoitti
ensimäisen runonsa vasta 50-vuotisna, kuoli 1858.
Hänen runoelmiansa löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä 1839, Oulun
Wiikkosanomissa 1840 ja Suomettaressa 1850, kalenterissa Necken 1845 ja
erikseen painettuna.
Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta.
Missä syntyi Suomen neiti,
Kussa kasvoi kaino lapsi?
Mistä oppinsa otellut,
Saanunna sanat mokomat,
Kun ei kielensä keralla
Sallittu salissa olla,
Eikä oppihin otettu,
Neuvon alle annettuna?
Siitä ei sinä ikänä
Tullut suurillen tutuksi,
Eikä päässyt päivinänsä
Ylimmäisten ystäväksi;
Kulki köyhissä kylissä,
Matalaisissa majoissa,
Talonpoikien tuvissa,
Kyntömiesten kartanoissa;
Jos kerran kävi hovissa,
Ei siihen sisällen päässyt,
Saipa käyä kartanolla,
Seinävierissä väristä;
Niinkuin köyhä kerjäläinen,
Ovensuussa orpolapsi;
Ei suvainnut suuret kielet,
Vallankielet verraksensa,
Eikä antaneet apua
Orpolapsellen opiksi.
Muoto murheesta häneltä
Tuli aivan turmiolle,
Nuttu päällä nukkavieru
Varsin vanhasta sarasta,
Tuntui tuhmallen sanoilta,
Yksinkertainen opilta.
Tuosta herrat Helsingissä
Katsoivat kalun tulevan,
Alkoi tuota armahdella
Rovessorit ja rovastit,
Siihen tohtorit totiset,
Lääkäritkin liitteleikse,
Assessorit armahtivat,
Maisteritki mainittavat.
Siitä syntyi suuri seura,
Kirjaseura kiitettävä,
Joka alkaapi aluksi
Opetella orpolasta:
Silmät siistiipi liasta,
Kaulan karstasta puhisti,
Korvat kanssa kaunihiksi,
Vartalon valeli veellä,
Saippualla valkiaksi,
Hapset harjasi hyväksi,
Kähäräksi kaikki tyynni,
Rinnat kaunisti kukilla,
Parahilla palmupuusta;
Panit paian palttinaisen,
Valkoisen valitun liinan.
Kaapu käyty Karjalasta,
Röijy saatuna Savosta,
Kengät on Kemistä tuotu,
Sukat kanssa Kainuhusta.
Panit kouluhun kotona,
Alle oppinsa asetit,
Yksi saatteli sanoja,
Toinen neuvoi nuottiloita.
Tuosta kasvoi kaunis neito,
Suomen ympynen yleni,
Suu on kuin sulalla tehty,
Huulilta hunaja hiiluu;
Kasvot kaunihit, koreat,
Ruskeat kuin ruusunkukka,
Silmät on sininäköiset,
Lemmenlehtiset, leviät,
Luonnossa ilo ihana,
Rakkautta rinta täynnä.
Jo nyt saattaapi salissa,
Kamarissa kaunihissa,
Seistä suurien seassa,
Kirjat kaunihit kädessä,
Lauleleepi lemmenvirttä,
Niinkuin lintunen lehossa,
Toukomettinen metsässä,
Jopa vertoja vetääpi
Ruotsin kuulun ryökkinöille.
Tuota herrat Helsingissä
Kaikki katsovat ilolla,
Herrat nuoret naimattomat
Kilvan kihlata kokevat.
(Kalenterista Necken 1845).
Laulajan alkusanat.
Halu mulle huolta antoi,
Luonto laulua lupasi,
Ruveta runon sanoille,
Väinämöisen värssylöille,
Jos vaan kylläksi kynäni,
Sulkani sanoja saisi,
Eikä vierisi vioille,
Teille väärille vetäysi.
Voi! jos vanha Väinämöinen,
Ukko nousisi unesta,
Aukaisis sanaisen arkun,
Josta juoksisi jokena,
Virret virtana valuisi,
Sarvipäisinä sanoina.
Luontevina lausehina!
Mielikki, metsän emäntä,
Metsän kukka kultarinta,
Kasta siipesi simassa,
Sulkasi sulassa meessä,
Jolla virteni virutan,
Kastelen sanani kaikki,
Että maistuisi mesille,
Hunajalle höyryäisi,
Oisi iltamme ilona,
Suomen kansan suosiona.
(Käsikirjoituksena Kirj. Seuralla).
Wiinasta.
Wielä virkan, viina, sulle
Puhelen, putellijuoma,
Kun olet tullut kuuluisaksi,
Aivan arvohon ylennyt,
Mielivieraaksi monelle,
Kansan kaiken ystäväksi,
Warsin vaivasta vähästä
Aivan ilman ansiotta.
Kyll' olet kaunis katsannolta,
Aivan loistava lasissa,
Waan on myrkky mielessäsi
Niinkuin käärmehen kavalan;
Annat suuta surmallista
Juuri Juuttahan tavalla.
Waikka kautta kaulavarren
Alas vatsahan valuupi,
Kohta päähän korkeneepi.
Asti aivoihin ajaiksen,
Wiepi mielen miehen päästä,
Tunnon tuhmaksi tekeepi,
Wiepi köyhän kunniankin,
Alentaapi arvon kaiken.
Wiet sä riistan rikkahilta,
Tavaran talonpojalta,
Otat puodit porvarilta,
Lastinensa kauppalaivat.
Wielä rohkenet ruveta,
Mennä korkeiden kotihin,
Miesten parvehen parasten;
Jotk' ennen verassa välkkyi,
Saatat sarkavaattehisin.
Woi sinua, viina parka,
Minkä tiedät tehnehesi:
Teit nyt tuommoisen tarinan,
Kumman aivan kuuluisimman,
Kun saatoit oman emosi
Oman valtavanhempasi
Istumaan ikänsä kaiken
Warsin vankihuonehessa,
Hiirten surmana surussa
Pyyräsilmäin pyydyksenä,
Poikansa pahoista töistä,
Oman lapsen laitoksista.
Woi sinua, pannu parka!
Minkä kannoit kohdussasi,
Itselles ikuisen vaivan!
Olit kyllä oiva muori,
Hyvin taitava talossa;
Et ollut suuna, etkä päänä,
Etkä petona pereessä,
Waikk' oot vangittu kovasti,
Aivan ahtaassa tilassa,
Poskillas pahuuden merkki,
Tehty kruunun tämppelillä.
Wiina vielä valloillansa,
Poikasi pahoilla töillä,
Onpi syynä surmatöihin,
Aivan varkahan apuna,
Ei ole sitä sijoa,
Eikä ainoista asiita,
Kuhun ei kätensä käyne,
Eikä sormensa sopine.
(Käsikirjoituksena Kirj. Seuralla).