Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla,
Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla!
Pois, pois karvaus!
Wältä, veikko, huolet!
Pois, pois valitus!
Taita tuskan nuolet!
Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä
Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä.
Pois, pois vihainen
Wäliltämme vaino!
Pois, pois salainen
Kateuskin kaino!
Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen,
Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen.
Pois, pois turmelus!
Hyvä hyvin käytä!
Pois, pois huokaus.
Toivell' onni täytä!
Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme,
Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme.
Pois, pois epäilys
Erhetyksen yöstä!
Pois, pois pimeys
Tunnosta ja työstä!
Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa,
Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta.
Pois, pois kuitenkin
Kuolon pelko peitä!
Pois, pois pikemmin
Murhe musta heitä!
Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä?
Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä.
Pois, pois viipyköön
Murhepäivä meiltä!
Pois, pois pysyköön
Itku ilon teiltä!
(Waikutuksia 1816).
Kaarle Aksel Gottlund.
Syntyi Helmik. 24 p. 1796 Ruotsinpyhtään (Strömfors) kappelissa, josta
kuitenkin jo hyvin pienenä muutti Juvalle, mihin isä tuli
kirkkoherraksi. Tuli Turun yliopistoon 1814, mutta meni 1816 Upsalaan,
ja vaelteli 1817 sekä 1821 Ruotsin ja Norjan suomalais-saloissa.
Palausi 1834 kotimaalle, jossa 1839 pääsi Suomenkielen lehtoriksi
Helsingin yliopistoon. Siinä virassa elää vielä nytkin.
Hänen suomenkielisistä teoksistaan ovat merkillisimmät: _Otava_ I, II
1828 ja 1832, _Runola_ 1840, runokalenteri _Sampo_ 1845, sanomalehdet
'_Suomalainen_' 1846 ja '_Suomi_' 1847-49, ynnä _Fredman'in lauluja ja
loiluja_ I, II 1863, 1864.
Kedolla.
Kosket pauhaavat,
Linnut laulavat
Kauniilla äänellä keväällä;
Kaikk' on soreat,
Kaikk' on koreat,
Kaunis on kedolla kävellä.
Lähteet läikkyvät,
Lehdet leikkivät,
Kukin on iloinen itsestään;
Kukat kullassa,
Madot mullassa
Tuntevat tulen jo sisästään.
Tulkaa veikkoset!
Suomen neitoset
Kauniiksi päätäns jo koristaa,
Kukkas-sangoilla,
Ruusupannoilla
Tahtovat teidätkin kaunistaa.
Kukat väilyvät,
Helmet häilyvät
Heidän kauniilla kauloillaan;
Tyttöin parvessa
Soitan sarvea,
Aloitan päiväni lauluilla.
(Otava I 1828).
Toivotus.
Kuules, mun kultani,
Ainoa armaani,
Maikki on marjassa,
Lehmäin on karjassa.
Min nyt uotan
Ja toivon ja luotan,
Ettei mun sormeni soittaisi suotta.
Woi minun kultain
Kun katosit kauas,
Wiivyit niin viikon kuin oisit jo haudass'.
Käänny nyt jälleen
Ja joudupas väleen,
Tule, mun tuttuni, tyköni jälleen!
Halata soisin, ja
Antava oisin
Suloista suuta niin
Paljon kuin voisin;
Antaisin suuta
Ja antaisin muuta,
Jos tulet tänne kun huiluni huutaa.
Mansikkamarjain
Ja koirain ja karjain,
Kaikki ma annan ja sinullen tarjoon!
Juustot ma annan.
Ja kannulla kannan
Makeimman maidon kuin pöydälle pannaan!
(Samasta kirjasta).
Juomalaulu.
Jos oisi viinaa saavikin täys,
Tarttuisin korvahan kohta;
Kuulespa, kultainen, -- tottapa käis,
Syntyisi siitä jo ottaa. --
Nelin ryömyisin maattaisiin siin',
Hampailla pitäisin saavistain kiin'.
Jos oisi viinoa saavikin täys',
Tarttuisin korvahan kohta.
Waikka ois raskas kuin rautakin, niin
Huokea oisipa kantaa;
Kaikinpa voimin ma ottaisin kiin',
Nostaisin tuota kuin santaa.
Mieltyisin, veikkonen, osuudellans --
Laulellen tanssisin korennan kanss'
Waikka ois raskas kuin rautakin, niin
Huokea oisipa kantaa.
Empähän laskisi lähellekään,
Ei likitienoille ketään,
Sulkisin portin ja jos jonkun nään,
Piiskalla joutuisin hätään.
Jokapa tohtii, niin -- tulkohon vaan!
Tottapa korennon käteeni saan. --
Empähän laskisi lähellenkään,
Ei likitienoille ketään!
Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin',
(Karhuna monikin konttaa)
Jos satais saavihin, taivaastakin,
Peikkoja vaikk' miten monta --
Niin heitä piiskaisin, ajaisin pois,
Antaisin kyydin, jos saavistain jois.
Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin' --
Karhuna monikin konttaa.
(Fredman'in lauluja ja loiluja I).
Abraham Poppius.
Syntynyt 1793, kuoli kesäk. 19 p. 1866 kappalaisena Juvalla.
Koko joukko hänen runoelmiansa löytyy Arvidson'in toimittamassa
"Oskyldigt Ingenting", joka annettiin kesken vuotta kielletyn 'Äbo
Morgonblad'in sijaan tilaajoille, ynnä muissa sanomalehdissä.
Kukkasen taivas.
Oli se kaipo kukkasella kaunoisella,
Waippakorvalla valitus,
Ettei häntä lentäväksi Luoja luonut,
Eikä suonut soittajaksi;
Ettei kieltä kimalaisen kukka saanut,
Jolla maistaisi mesiä;
Että itse iloitsisi, imeksisi
Hyvän henkensä himoja.
Waanp' on Luoja lausununna, luotuansa,
Kukan korvahan korean:
Kun sun neitonen näkevi nuorukainen,
Sulhaselleen säilyväinen,
Niin sen silkkisiivillänsä, sinisilmän,
Näet lentävän lähelle.
Eipä lintu lentäväinen liukkahampi
Kuin se neito nurmen päällä,
Eipä perhonen pikemmin pakeneva
Kuin se tyttö on tuleva;
Eipä lumi varvikossa valkoisempi
Kuin sen käs' on kaunokainen.
Niinpä tulet tyvestäsi taitetuksi,
Nouset neitosen nisille.
Eipä taivas täydellinen täytelämpi
Nuoren rintoja Rikiinan;
Eipä mesi mehiläisen mehuisampi
Kuin on huulet Hilturilla.
(Arvidson'in 'Oskyldigt Ingenting'issä 1821).
Punnittu Amor.
"Nyt mä kerran koitan,
Kosk' on tässä puntar',
Miten painat kunnar',
Jonka tuskin voitan?"
Lausui neito muinen,
Lieto, naurusuinen.
Waakapuulle laittoi
Afroditen lapsen,
Wastapainoks hapsen
Palmikosta taittoi:
Hapsi maahan sousi,
Amor ylös nousi.
"Raskas on kuin lammas
Joka karva mulla!
Miss' on paino sulla,
Pieni irvihammas?
Eikö voima aina
Wäkevässä paina?"
Tyhjän olla antoi
Toisen vaakalaudan,
Sitäp' ilma kauan,
Joss' ol' Amor, kantoi;
Hän lens' päällä ilman,
Käänsi neiden silmän.
Neito päätä viskoo
Ihmetellen: "Kas! kas!
Povessa niin raskas!
Sua, sisalisko,
Kenpä taisi luulta
Keveemmäksi tuulta?"
Wielä koitti kerran
Sinisiiven kanssa;
Perhokin painollansa
Woitti pienen herjän!
Hän liekkui vaakapuulla
Ja nauroi, sormi suulla.
(Sanansaattajassa 1833).
Laurin saalis.
Kerran kysyi Kyprialta,
Hengeltä hempeyden,
Erospa emoltansa:
"Saisinko ma kerran käydä
Pohjan kansat katsomassa,
Millä lailla miehet siellä
Sekä emännät elävät?"
Äiti ääntääpi hänelle:
"Pakkanen paahtaapi,
Poikani, Pohjan mailla,
Siellä jääksi jähmettyisit.
Jahka kevät kerkiääpi,
Joudat mennä joutsenien
Johtomiesnä juonen kanssa."
Alkoi päivä Afrikassa
Waivata varilla;
Lähestyi Lämpölässä
Matkalinnun majan muutto.
Läksi joukko joutsenia,
Joiden kanssa kaitsijaksi
Lapsen laittoi äiti kaunis.
Evästetty emältänsä
Hemmuilla, heluilla,
Wyötetty suosinvyöllä,
Tuli poika Pohjan maille.
Tahtoi siellä talvellakin,
Wilullakin viekastella,
Mutkaellen muotoansa.
Oli Lauri laitellunna
Lankoja laduille,
Risuihin rihmaksia,
Oli pannut pajatsimet
Waskisihin valjaisihin,
Oli raidat raudoitellut,
Kultaellut kuusamikot.
Charis kyyrymöisillänsä
Puikkiipi puistossa;
Kuristi kurelanka,
Siirsi surma silmukkansa
Pienen herjan hengen päälle,
Että luuli lumiseksi
Jänöksi jähmettyvänsä.
Kurkku kurjalla kähisi:
"Kypria, kylmästä
Avita armotointa!
Neittä kolme neuvo tänne
Poloiselle Pohjan maalle!
Charis kaunoinen pelasta
Karjalaisen kattilasta!"
Kuuli Lauri kuikutuksen
Koipesi kotoa,
Kiljaista kimmautti:
"Laukkaa juoksen langoilleni!
Jop' on totta toisen kerran
Käynyt näätä käntällensä
Tahi suurempisukuinen!"
Wäärin polvin ponnistaapi
Suksilla suoremmin
Pyynnille pyssynensä,
Tullen kammahtui kun katsoi:
"Ihme! Kumma! kuka tässä?
Poika kaunis, kahden vuoden,
Tapioltani tapettu!"
Kaappajaapi kainaloonsa,
Laukaisi lankansa;
Sieppasi silmukasta
Helmalapsen hermottoman.
Suukosteli surmattua
Polvillansa porkan päällä,
Sadatellen sallimusta.
"Niinpä, Luoja, loit minua
Ikuiseks itkuksi,
Syypääksi syyttömästi!
Mikä tulleepi minulle
Muu kuin kauhea kadotus!
Woi jos vielä virkoaisi,
Kun ma koittelen kotona!"
Pisti pienen konttihinsa;
Päinehen, päivineen
Sopikin solkenahan.
Siellä herjäkäs herähtyi
Äitelistä äimyksistä.
Nuolen tuskaa tuottavaisen
Laurin laukaisi lävitsen.
Sitten naiset naimattomat
Taivutti talossa
Rakkauden rahkehia
Ottamahan olkapäille.
Povet poltteli pojilta,
Wäänsi mielet miehiltäkin
Nurin narin narrin töihin.
Senp' on Lauri langoillansa
Sairauden saattanut,
Poloinen poika parka!
Itse istut akkunassa,
Yli öitä yksinäsi;
Kasvot kuuta katselevat,
Ajatus on Aunen luona.
(Sanansaattaja 1833).
Kaarle Saksa.
Suomussalmen kappalaisen poika, syntynyt 1796, tuli Yliopistoon 1815,
ja kappalaiseksi Suomussalmelle 1822, kirkkoherraksi Hyrynsalmelle
1848, kuoli 1849.
Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useampia Turun viikkosanomissa
1827, Fortell'in lauluvihkossa "Koottuja suomalaisia lauluja" 1828,
Oulun viikkosanomien ensimäisissä vuosikerroissa ja Lönnrot'in
Mehiläisessä.
Rakkauden huokaus.
(Ruotsista.)
Kun silmäät, salauvat
Mureeni murtavat;
Kun naurat, kuvauvat
Taivaat toivottavat.
Silmäni sulollansa
Kauneuttas katselee,
Waan varoin nähtävänsä
Petellä pyytelee.
Usein mull' unessa
Kuvailee kasvosi;
Waan uni on ohessa
Ja mennyt muotosi.
(Turun viikkosan. 1827).
Joutsen.
(Runeberg'in mukaan.)
Periltä ruskopilvien
Kun joutsen iloissaan
Wajosi luokse vesien,
Hän lauloi tullessaan.
Hän lauloi: "kevät kaunis on,
Niin kaunis Pohjanmaan;
Sen päivä pitkä, suruton
Ei yötä muistakaan!"
"Siell' suovat koivut, pajukot
Niin majat suojaiset;
Siell' lystit uida aallokot
Ja lahdet kultaiset."
"Siell' on niin hertas, suloinen,
Kun siell' on kultani;
Siell' onkin rakkaus kotoinen,
Siis sinne haluni."
Näin kulki, salmi salmelle,
Se joutsen Pohjolaan;
Ja poven kullan povelle
Hän käänsi, lauloi vaan:
"Ah! jos en ilomesiä
Ijäti maistanut;
Oon uinut Pohjan vesiä,
Hyväillyt, laulanut".
(Oulun viikkosanomissa 1834).
Inkerin valitus.
(Tegner.)
Syys on ja yö,
Aallot ne myrskynä laivoa lyö;
Kuitenkin ois hupa kuolla
Ulkona tuolla.
Kauan ma näin
Purjeen, -- nyt poikkesi läntehen päin;
Autuas hän jok' on veillä,
Frithion teillä!
Aaltonen, oh!
Ellös sä nouse, jo viet kovin, jo!
Loistakaa, tähtyet taivaan,
Retkille laivan.
Keväillä, hei!
Jälleen hän saapi, vaan Inkeri ei
Nää sitä, vastaan ei juokse
kultansa luokse.
Multahan maan
Raukka on riutunut rakkaudestaan,
Näin yhä kuihtuva kurja,
Weljien orja.
Haukkanen, sun
Heitti hän hyväilläkseni mun.
Woi, mitä antava oisin,
Sulle nyt toisin.
Siipesi sai
Lemmetär muinen -- ja lenteli vai
Sulhoaan etsien harras,
Mailmoilta marras.
Ei mua vois
Siipesi pienoiset kantoa pois;
Tuonelta lentimet oivat
Saan ma -- ne voivat!
Kuoltuani,
Frithioa tervehdi, lintuseni,
Ja aina, kun itkeepi kulta,
Tervehdi multa!
(Mehiläinen 1836).
Eerikki Ticklén.
Pyhäjärven kappalaisen poika, syntynyt 1794, tuli yliopistoon v. 1815,
kappalaiseksi Kärsämäelle (Pyhäjoen pitäjää) v. 1824, ja kuoli 1827.
Neidon valitus.
Eipä mene mielestäni,
Eikä muistosta murene,
Armias ihana aika,
Jona lasna lauleskelin,
Pikku piikana visersin,
Ilolla ihanan linnun,
Leipojaisen leikitsevän
Tuolla pilvien povilla,
Wapahana, vaivatoinna.
Wapaa vaivoista sydämen
Tuudin ennen tuulen lailla,
Kiidätin kipunan lailla.
Lensin lehtenä lehossa,
Perhosena pyörtänöillä;
Mehun maistelin makean
Kukan kultaisen kupista,
Hopealta hohtavasta.
Murehille muukalaisna
Ilona istuin aholla,
Mehumiellä mättähällä,
Istuin kukkana kedolla,
Lempeästi leikitellen
Suloisten sisarten kanssa
Tyvenesti tuuditettu
Tuulen hengeltä tulevan
Metisestä manteresta.
Levon kuvana levolla
Nukuin nurmilinnun lailla;
Rauha rakkahin rakensi
Sijan sivuuni suloisen,
Eikä uhkannut uneni
Waivalla valkenevaisen
Päivän, pahoilla suruilla
Sydäntä nyt suitsuvaista.
Mikä nyt juoksi mieleheni?
Mikä aivooni osasi
Aivan ankara ajatus?
Mikä syttyi sydämeeni
Tuli ennen tuntematon?
Äitin mulle äännettyä:
"Jo nyt vuotta viisitoista
Kohta, pikku piikaseni,
Olet jättänyt jälelle!"
Nousi nousulla nisäini
Suitsu outo sydämeeni,
Huoli uusi huivin alle
Povehen pullistuvahan.
Niin on tukala tuvassa,
Mieli raskas manteressa,
Ei ole lehdossa lepoa,
Eikä onni oksapuiden
Asu mustan varjon alla.
Waiva vaivuttaa levolle,
Waiva vaivaapi uneni,
Uuden päivän paistehelle.
Tuolla syteevi sydämen
Peitetyissä pohjukoissa
Tuli toivon tuntematon
Tuli syteevi tukala,
Jot' en saata sammutella,
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Yksinäni ollessani,
Tuonne aivoni ajatus,
Tuonne suosio sydämen
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Sydämelleni suruisten,
Sydämelleni suloisten.
(Topelius Wanh. run. II 1823).
Jaakop Heickell.
Syntynyt Saloisten kaupungissa 1779, oli kruununvoutina Torniossa, ja
kuoli 1840. On kirjoittanut koko joukon runoelmia Oulun viikkosanomain
ensimäisiin vuosikertoihin.
Tyhmäsen Elämäkerta.
(Kellgren'in mukaan)
Nyt, miehet, kuulkaa korvillanna
Tuon Tyhmäs-vainaan elämää.
Jos ei se ikävätä anna,
Niin joku taitaa hymähtää.
Hän syntyi tavan kurjan jälkeen
Juur' alastonna maailmaan;
Waan puutos loppui hältä melkeen,
Kun pääsi käsiks tavaraan.
Kun piennä oli poikanen,
Niin hoiti häntä ämmä Naakka;
Hän taudin sai, -- vaan voitti sen,
Ja eli sitten kuoloon saakka.
Hän, luonnostansa lakea,
Ei ollut paha tuskaumahan;
Jos sattui joskus suuttumahan,
Niin taisi olla vihassa.
Se virhe hällä nuorempana,
Ett', ennen mieheks tultua,
Hän oli poika kutjana;
Se katos poijes vanhempana.
Ei ketään kadehtinut hän; --
Jos karsasteli niinkuin haukka,
Ei sitä sovi syyttämään,
Kun oli karsosilmä raukka.
Hän oli pystö vartalolta,
Siis luultiin häntä ylpeäks;
Waan moite käypi tyhjäks,
Kun oli keno kasvannolta.
Hän tilkan otti mielellänsä,
Waan väsyi turhaan lorinaan,
Ja haasti harvoin niellessänsä,
Waan nieli aina juodessaan.
Ei juomingeissa kerjennynnä
Hän mainioksi ollenkaan,
Kun aina pyöri päihtynynnä,
Jos vaan hän joutui juopumaan.
Hän ristiin, rastiin kirjoitteli
Ja jaaritteli tiheään;
Jos runo loruks pyörähteli,
Ei loru runoks ikänään.
Myös sanoissansa aina varoi
Hän sekaannusta pimeää,
Ja sanoi, kun hän niitä haroi:
"Sen selvempi jos selkeää!"
Jo nuorna äijän oppi karttui,
Niin että saarnas kerran kans;
Waan lyhyt oli saarnassans,
Kun ensi sana suuhun tarttui.
Jo hätä olis ollut suuri,
Jos joku toinen joutui näin;
Waan hänpä kääntyi toisinpäin,
Ja päätti saarnan siihen juuri.
Hän usein näki matkoillaan
Kuin viisahasti Luoja laati
Myös siinä että kylät kaati
Hän virtain vierin juoksemaan.
Myös sanoi hän: "Jos Savoon vienee
Sun tiesi, niin sä siellä vain
Syöt herkutellen parahain,
Kun laukussasi hyvää lienee."
Hän haasti aina hyvin tarkoin
Myös kaikkein luotuin laadusta,
Ja merkillistä kerran, vartoin,
Hän puhui krapuin luonnosta.
Kun kravut pa'assa soristelit,
Hän ratki puhkes itkemään,
Ja sanat suusta purskahtelit:
"Nuo raukat kuolit eläissään!"
Hän raamattua lueskeli
Jo vuotta kolmekymmentä;
Waan vähän vielä ymmärteli,
Mit' eivät muutkaan ymmärrä.
Näin antoi aika neuvon hän
Niin valtataitohon kuin muuhun:
"Jos miel' on lehmää lypsämään,
Niin anna hälle ruokaa suuhun!"
Sen neuvon siveyden teille
Hän antoi kumman eläissään:
"Se käytös, jost' on häpy meille,
Ei kunnioita ketäkään".
Hän piti rohki ollessahan
Myös oman uskon mielessään:
Hän uskoi päivän paistamahan
Ja silmän luodun näkemään.
Ja vaikka aina eli varoin,
Niin joutui kerran sanomaan:
"Jos varast' auttoi valo harvoin,
Niin sokeaa ei milloinkaan!"
Tuon sananlasku oli soma
Edusta vapasukuisen:
"Ett' ansiokin ihmisen
Ei ole muu kuin hänen oma".
Jos raha-asioissa kaipaat
Myös neuvoa, niin Tyhmänen
Se neuvoi näin: "Jos paljon lainaat
Niin paljon velkaut poloinen!"
Nyt tyhjään tutkit sinä kanssa
Sun sielus sijaa, veikkonen!
Jo aikaa sanoi Tyhmänen:
"Se piiloittelee piilossansa!"
Nyt irvistellään lääkäreitä,
Ja oppi heiltä soimataan;
Hän sanoi: "Onpa hyvä heille
Se keino, jos ei muillekaan!"
Jo parkui moni ihmisparka,
Kun hänen työtään moitittiin,
Waan Tyhmänen ei ollut arka,
Kun muita kuinkin soimattiin.
Ei veisannut hän juuri parhain
Waan este siihen oli se,
Kuin kirkossamme kuulemme,
Jos virren nuotti menee harhain.
Jos häntä Piuvi-pelissä
Ei oikein mestarina pietty,
Niin syynä oli välissä:
Ei siitä silloin vielä tietty.
Jos oli orja taikka nainut,
Hän piti yhtä halpana,
Ja avioliiton parhaana
Sen, jost' ei totta tulla tainnut.
Se jolla halu hyvä lienee
Wiel' ylempiä oppimaan,
Se viisaan miehen sanat tiennee:
"On paras elää ollessaan!"
Hän pani kerran majassansa
Kuin muutkin maata terveenä,
Waan aamull', aivan kylmänä,
Hän nousi ylös kuoltuansa.
(Oulun W. sanomissa 1829).
Pietari Ticklén.
Eerikki Ticklén'in veli, syntynyt 1792, tuli yliopistoon 1811
maisteriksi 1823, opettajaksi Haminan kadettikouluun 1824,
konrehtoriksi Ouluun 1825, kirkkoherraksi Östermarkkiin 1829,
provastiksi 1836, Wesilahden kirkkoherraksi 1838, kuoli 1838. Hänen
runoelmiansa löytyy Oulun Wiikkosanomain parissa ensimäisessä
vuosikerrassa.
Laulajat.
"Tule kansa kuulemahan
Ennen kuulemattomia!
Minä sanelen sanoja,
Minä lauluja latelen,
Ett'et ole semmoisia
Kuullut ilmoisna ikänä.
Laulan lapset laulajiksi,
Laulan tyhmät tietäjiksi,
Laulan tulen pakkaseksi,
Pakkasen tulen väeksi,
Kivet halki kankahalla,
Poikki petäjät mäellä, --
Tule kansa kuulemahan
Ennen kuulemattomia!"
Tällä lailla laadullansa
Lauloi kerran laajaleuka,
Suurisuinen pöyhisteli.
Mitä miehiä nimeltä,
Oliko Ruotsin rohkioita,
Waiko Saksan sankareita,
Sit' en sano surmakseni.
Lauloi pieni lappalainen,
Hyräeli hyinen poika
Nuotiolle noustuansa
Hangen kylmästä kylestä.
"Mitäs laulat lappalainen,
Poika hyinen hykertelet?" --
"Laulelenpa lystikseni,
Omaks hyväksi hykerrän;
Niinp' on minun mielestäni,
Ett' on lintu leivonenkin,
Waikk'ei huua huuhkajana,
Eikä karju kaakkurina!"
(Oulun Wiikkosanomissa 1829).
Leivoselle.
Missä viivyt, leivoseni?
Etpä joudu ensinkään
Tänä vuonna, kultaseni,
Mieltä mielistyttämään;
Aina ennen ennättelit
Talven huolet huojentaan,
Etelästä lennättelit
Myrskyn muistot poistamaan.
Kuulin kieles visertävän
Ilman alla aikanaan:
Näinpä päivän ennättävän
Kukkasia kutsumaan.
Kukat kutsui hettehistä
Kaunihisti loistamaan,
Weti vedet lähtehistä
Juoksussansa joutumaan.
Laski pienet lattialta
Kartanolla juoksemaan,
Venehetkin valkamalta
Vetten kalvot kaivamaan.
Laski karjan kartanoista
Kujan päähän kulkemaan,
Lammaslaumat karsinoista
Tanhualla tanssimaan.
Kyll' on taasen tavallansa
Aurinkomme alallaan;
Mutt' on kolkko kulussansa,
Kylmä vielä valossaan.
Missä viivyt, leivoseni?
Sinua se vuottanee!
Tultuasi, kultaseni,
Huolet talven huojennee!
(Oulun W. sanomissa 1829).
Lapsellinen lapsenlaulu.
Nuku, nuku, lapsukainen,
Levähdä levon ajalla!
Wiel' on tyven tuuditella
Satamassa suojaisessa;
Eivät huolet herättele
Äitin helmassa hyvässä,
Eivät viettele valehet
Isän polvella iloisen.
Mutt' on myrsky kuuluvissa
Meren mentävän selällä.
Jo on aalto näkyvissä
Suulla sataman suloisen.
Minä laulan lapselleni,
Ettei kuuluisi kohina,
Eikä hyöky herättäisi
Huolten pahalta perältä.
Nuku vielä, pienoseni!
Wiel' on lepoa vähäisen,
Wiel' on äiti laulamassa
Lapsen kätkyen sivulla,
Wielä isä katsomassa
Kotikartanon kaluja.
Mutt' on selkä soudettava,
Kerran mentävä merelle,
Joll' ei tunnu toisen jälki,
Eikä entiset johata.
Oman onnesi nojassa
Kiikut siellä sinne tänne,
Menet myrskyn vietävänä,
Tuulen tuuditeltavana,
Huolten henki purjehissa,
Walehen väki perässä.
Waan on tähti taivahalla
Wiitta kirkas kiiltämässä,
Sitä silmällä pitele!
Jos sen pilvet peittäisivät,
Pahan ilman pauhatessa,
Eli valhe viettelisi
Hahtes harhalle polulle,
Taasen ilman ylettyä,
Hattaroitten hajottua,
Käännä kulkus oikeahan,
Keulasi matkan mukahan,
Ettäs sinne ennättäisit,
Pääsisit pahasta säästä,
Mihin on isäsi mennyt,
Äitis ennen ennättänyt.
Siellä nukut nurmen alla,
Levähdät väsyttyäsi,
Meren mentävän takana
Tuolla puolen pahan salmen.
Siellä Tuoni tuudittaapi,
Lepo laulaapi sinulle:
"Nuku, nuku nurmen alla
Levähdä väsyttyäsi!
Kyllä Herra herättääpi
Luodun lapsensa lovesta
Isinensä, äitinensä
Paremman elon ilohon,
Kussa virret viisahammat,
Laulut laitetut paremmat"
Nuku, nuku, lapsukainen,
Levähdä levon ajalla!
(Oulun W. sanomissa 1829).
Klaus Juhana Kemell.
Lukkarin poika, syntynyt Ylivieskassa v. 1805, vihitty papiksi 1827,
toimitti saarnaajan virkaa Köyliön ja Säkylän seurakunnissa, oli sitten
apulaisena, viimein kappalaisena Alavieskassa, jossa kuoli 1832. On
kirjoittanut useampia lauluja Oulun Wiikkosanomain ensimäisiin
vuosikertoihin. On suomentanut Tuomas Kempin kirjan ja myöskin
kirjoittanut Mustalais-kielen sanakirjan, joka hänen kuoltuansa
poltettiin erään heränneen ystävän kädellä.
Lohdutus Haudalla.
(Mukaelma.)
Suista surus, kaipaukses,
Itkus vaikein!
Muista ett' on valitukses
Turha! Haikein
Murhe ei se mitään auta
Eikä eronnutta sauta.
Ei se tule enää, ei!
Jonka Tuoni täältä vei.
Liha kaikki lankeaapi
Niinkuin kukkanen;
Neitosesta eroittaapi
Surma sulhasen,
Nuorukaisen harmaapäästä,
Ei se imevääkään säästä,
Jot' ei äiti hautaan sois;
Morsiamenkin tempaa pois.
Liha kaikki kerran kaatuu
Niinkuin heinänen;
Mainen maaksi jälleen maatuu,
Mutt' ei taivainen.
Sinä, josta pidin huolen,
Elät tähtein tuolla puolen,
Silmäät sieltä ystävää
Hautas luona itkevää!
Tieto, taito haluaapi
Täydellisyyteen,
Sydämemme himoaapi
Pysyväisyyteen.
Kuolossako tämä puuttuis,
Ruumiin kanssa maaksi muuttuis,
Waiko turhaan meidät loi
Luoja, turhaan toivon soi?
Etpä turhaan meihin, Luoja,
Kuvaas painanut;
Ruumis onpi sielun suoja,
Jonk' oot antanut.
Tämä peite lankeaapi,
Kerran maaksi raukeaapi,
Henki pääsee valloilleen
Matkustamaan omilleen.
Astu Tuonelahan taasta
Ajatukseni;
Haudan tuolle puolen maasta
Lennä luontoni!
Siell' ei tuli, eikä sota,
Nälkä, eikä kuolon ota,
Eikä surma sureta,
Ystäviä erota.
Ahpa päivää autuasta!
Toinen toistansa
Tervehtääpi -- vanhin lasta,
Sulha sulhaansa!
Siellä Luojan laupeutta,
Waltaa, voimaa, viisautta
Levon maassa laulamma!
Pian, pian päättynynnä
Aik' on omakin.
Kukaties jo jäätynynnä
Olen kohtakin. --
Wälttäkäämme harhateitä,
Että koska Luoja meitä
Kutsuu, valmiit oltaisiin,
Kotiin kaikki tultaisiin!
(Oulun W. sanomista 1830).
Neitosen laulu.
Sini minullen on mieluinen!
Ah kuin sininen on suloinen!
Sininen on se'es taivaan kaari,
Sinervälle välkkyy vetten piiri.
Sininen on kukka pikkuinen,
Rakkauden kuva kultainen,
Joka kuiskuttaa: Ah, kyyhkyseni,
Muista mua aina, armaiseni!
Sinisilmässä on lempeys,
Sydämestä siintää hempeys,
Sinisilmän sätehitten soitto
Tunnon taivosest' on päivän koitto.
Jos ma joskus joudun naimisiin,
Pukein morsiamena sinisiin,
Sinisiä sitten aina kannan,
Sydämeni sinisilmäll' annan.
(Oulun W. sanomista 1830).
Fredman'in Epistola N:o 9.
(Bellman'in ruotsalaisesta.)
Ystävä kullat, siukut ja veikot!
Sotkunen, vaikk' on sormensa heikot
Wirittääpi viuluansa
Ja kieliä kynsin lyö.
Silmä on poissa, nokka on poikki;
Sylkeepi viulun tappihin loikkii,
Katsoopi kannuansa;
Nyt ankara alkaa työ!
Suu on kuin kiulu;
Winkuupi viulu,
Ääniä ratkoo, katkoo ja syö.
Hei, veli kullat varvastakaa!
Reuhkana olla, raivoilla saa!
Kah! kuin Kaisa kukka,
Siisti sinisukka,
Kengin sievin sipsuttaa.
Kah! kasvojansa lietsoopi Lassi,
Hampaissa kärsä, housussa massi,
Sinne ja tänne tuiskii,
Juo viinaa kuin lahopuu.
Keltainen kesävoikko on takki,
Korvilla lammasnahkainen lakki;
Luimussa korvin luiskii,
On naama kuin täysi kuu.
Siirolla silmin,
Kallella korvin,
Hyppää kuin härkä; märkä on suu.
Siukkuni! sievä on erittäin
Hyppiä, hupa kohmelopäin
Anna kaiken yötä.
Maija, tule myötä,
Selkä suoraan -- juuri näin!
Kah! kuka tuoll' on, kauhtana yllä?
Niin tuoko hallisaapas? Se kyllä!
Tuo, joka niinkuin hylje
Nyt tansata töyttii -- tuo!
Saakeli soi! Kah! sammettiranne,
Ympäri päätä punainen vanne.
Juo, Sotkunen, ja sylje!
Hyi! konnakos kaljaa juo!
Pulloss' on juomaa
Pannusta tuomaa;
Wetääkös nahkas, rahkainen suo? --
Siukut, nyt rinkiin remahtakaa!
Laukata, nauraa, langeta saa!
Silmät siki-umpeen,
Korvat kovaan lumpeen!
Pelimanni oksentaa.
Huh! tyttö hurjat hentoo ne mennä!
Nostapas helmaas, Liisa, ja lennä!
Wie -- pelimanni tahtoo --
Pihkaa ja viinaa tilkka, vie!
Sotkunen, kuule! tunnetko tuota,
Nyt joka astuu akkunan luota?
Eukkohan tuolla kahtoo
Karsassilmä, sekö lie?
Pyylevä pankka
Astuu kuin ankka,
On siinä muori nuori kuin tie!
Tyttöjä tääll' on vaikkapa nais!
Oltta ja viinaa oivalta sais!
Täällä olet sinä,
Täällä olen minä,
Täält' ei poiskaan haluttais!
(Oulun W. sanomissa 1831).
Kustavi Toppelius.
Maalarin poika Oulusta, syntynyt 1786, harjoitti oppia Upsalan
yliopistossa, tuli kaupungin lääkäriksi Uuteen Kaarlebyhyn 1815, ja
kuoli 1865.
Pienempiä runoelmiansa löytyy Oulun viikkosanomain ensimäisissä
vuosikerroissa, Joukkahaisessa II ja Suomettaressa 1856. Paitsi sitä on
hän kirjoittanut suuremman runon Oulun palosta 1832.
Oulun palosta v. 1822.
Kevätpäivän päätyttyä
Jälleen illan ihanimman,
Yhden niistä näillä tienoin,
Täällä Pohjolan perillä,
Joita moni muukalainen
Aina ihmeenä ylisti,
Aina kiitti kummastellen,
Lepäs luonto luotuinensa
Waipununna valossansa,
Kuultavassa kuumehessa,
Kevät-öisessä kajussa;
Ihmisraukat rauennehet
Unen sylihin syvähän.
Tarmotoinna, taidotoinna,
Niinkuin kerran kuoltuansa,
Tuolla Tuonen tuutuvissa
Huoletoinna huomenesta. --
Aika vainen vaiheellinen,
Joka vyöryy väsymättä,
Wirran lailla vikevimmän,
Kulki kotkakulkuansa
Lepäämättä, lakkaamatta,
Joutui myöskin juoksussansa
Sivu hetken sydän-öisen.
Ajan viitta viipymättä,
Niinkuin vahti vakanainen
Eli vaaja vaiheusten,
Käytti kultakärkiänsä
Juonen mentävän mukahan
Toisen hetken puoliteihin.
Silloin läpi levon kaiken,
Läpi unen untuvien
Hädän hirveä hälinä,
Rajuten kuin raju-ilma
Taikka koskesta kohina,
Nosta kauhea kajuupi, --
Maakin huudosta humahti,
Kaikui ilma kauheasta
Hädän, huudon hälinästä,
Walkeasta valloillansa,
Tulen tuimasta palosta.
-- -- --
Käypi kyllä kiivahasti
Metsän mykkä muurahainen,
Kodissansa kierteleepi,
Meluaapi mättähällä,
Taiten takkoja vetääpi,
Runnompia ruumistansa.
Humisevat haikeimmin
Sodan innossa isossa
Mettisetkin majoissansa,
Pivoilevat piikkejänsä,
Suristavat siipiänsä,
Kuhisevat, kumisevat
Liukkahalla liikunnolla,
Närkästynnä nähtyänsä
Wihamiestä viipyväistä
Pesän pyöreän sivulla.
Mutta ihmisten menoja,
Ihmeellistä elämistä
Turmionsa tantereilla
Mihin mielit verrattavan,
Miten kehität kuvansa?
Luulis karhuin karjuilevan,
Laumoittaisin laukkailevan,
Kuhisevan kaikkialla,
Tartuskellen tarakoihin,
Kanniskellen kuormiansa.
Luulis velhojen vetävän
Innossansa ilkeässä
Wetohärän vetämiä,
Niin nyt kaikki kilvoitellen
Weti, kantoi kuumuudesta
Toimen taidolla tulesta,
Wärkkejänsä valkiasta.
-- -- --
Tästä kylämme tulesta,
Tuhannesta päädön päästä,
Harjavuolten hongikosta,
Tulen tuimasta pesästä
Poron pyry paistehella,
Savun synkeän sumulla,
Loimu, liekki taivahalle.
Joska tulen tunturiksi
Tai mereksi mainitseisin
Palavilla pyörtehillä,
Tuskin kolkon käsittäisit!
Ylön julma juuriltansa,
Koolta vielä kauheampi
Tulirunko taivahainen
Loimuaapi, lenteleepi
Hirmusiiven suihkamilla,
Kadotuksen kohinalla.
Sitä tuuli tuuditellen,
Wartiansa villissänsä,
Ajoi alti ankarammin,
Kohotellen, kiepitellen,
Kumarrellen kauheinta.
Minne väylänsä vedätti,
Minne juoksunsa johatti,
Wankui ilma innossansa,
Torui torvilla tuhansin.
Tästä Surma sukuinensa,
Musta Kouko murheinensa,
Hirmukurkulla kuristen,
Ukon äänillä urahti;
Karjas kaatunein koloista,
Kaatuvien kukkuloilta,
Weisas hänkin voiton virttä
Häijy herja Luojallensa.
Tästä tuhat tuuliaista,
Hirmuillansa haltioissa,
Rajueli raivoissansa,
Tuhat palkeitten tulilla,
Tuhat pillin pillitellen,
Pisti päänsä pyöryväiset
Palavaiset päistäräiset,
Kähinällä käärmehien,
Liikunnolla leimausten,
Aina äärien ylitse
Tuonne pilvien pihalle,
Tuonne tähtien tasalle,
Jossa vielä välipäätä
Loistollansa lentävällä,
Kiskoillansa kiiltävillä,
Ilmivalkian valolla
Wälähytti valtiaissa.