Satulamaakarin poika Oulusta; syntyi Jouluk. 2 p. v. 1803, tuli
yliopistoon 1822; silmäin heikoksi tultua täytyi jättää
opinharjoitukset kesken, tuli viimein sokeaksi, kuoli 1853. Wiisi hänen
lauluansa painettiin ensikerta Otavan toiseen osaan, sitten vielä
muutamia Oulun viikkosanomiin v. 1840.
Soidin.
Waeltaissa vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuusten takalolla,
Kallioinkin kaikuvan:
Tuulan, tuulan, tee :,:
Suositellen mehumiellä
Annin kumppaniksi jäin,
Sanoen: "Kah, laula vielä!"
Ja se armas lauloi näin:
Tuulan, tuulan tee :,:
Niin hän lauloi hymyhuulin,
Sulosilmin, simasuin,
Hiljaa hengiten ma kuulin.
Mutt' en muista muuta kuin
Tuulan, tuulan, tee :,:
Taivas leimahti ja loisti
Kun hän istui vieressäin;
"Suudellaanko?" -- "Toisti, toisti!"
Lausui hän ja lauloi näin:
Tuulan, tuuan, tee :,:
Solui päivä; iltatorven
Liekö kuullut kutsuneen,
Kun nyt lähti poikki korven,
Tuota mulle laulellen:
Tuulan, tuulan, tee :,:
Wapaus on rinnastani,
Riemu, rauha rientänyt;
Yöt ja päivät korvissani
Sama soipi ääni nyt:
Tuulan, tuulan, tee.
(Oulun W. sanomista 1840; vähä toisin Otavassa II 1832).
Milloin muistelet minua?
Sua muistan ensimäisen
Leivon lystin laulellessa
Hattaroissa häilyvissä;
Muistan myöskin kukkahaisen
Päätöstänsä pilkistäissä
Lähtehessä läikkyvässä. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan, kaunokaista,
Suven armahan ajalla,
Kun ei öillä sammu päivä;
Muistan käen kukkuessa
Pikku linnun livertäissä
Laaksoloissa lehtevissä. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan syksysäällä
Rajutuulten raivotessa,
Lehtein puista lentäessä;
Muistan, koska kuutamolla
Kuvauupi taivo kirkas
Jäisen järven iljanteissa. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan, koska korvet
Waipan valkeaisen saavat
Talven tuiman joutuessa;
Muistan tähtein tuikkiessa,
Revontulten tuprutessa
Kuin jos taivas ois tulessa. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan ajoin kaikin,
Päivän puoleen pyrkiessä,
Sekä mailleen kulkiessa;
Muistan täällä, muistan tuolla
Tähtitarhan tuolla puolla. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
(Pääskyisen pakinat; vähä toisin Otavassa II 1832).
Sirkka.
Sirkka lauloi lystiksensä,
Oman intonsa ilossa,
Huviksensa hyräeli
Metisellä mättähällä,
Simakukkien seassa.
Päivä paistoi, nurmen nunnut,
Kukat kultaiset kedolla
Katselivat, kuultelivat
Kuin hän laulella liritti.
"Mitä laulat laiska roisto,
Hullutuksia hyräilet?
Teehän työtä, eihän vatsa
Täyty tyhjistä loruista;
Raipat selkään semmoiselle!"
Torui muuan muurahainen,
Ylen itara itikka,
Sirkan syytöntä iloa.
Sirkka lauloi lystiksensä,
Oman intonsa ilossa,
Huviksensa hyräeli
Metisellä mättähällä,
Simakukkien seassa.
(Otava II 1832).
Oma maa.
Wallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myöhään, päilyen veen vienossa taivahan kans!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymaa!
(Otava II 1832).
Huolissaan runoileva.
Pois meni merehen päivä,
Poijes kultaisna keränä
Läntisille lainehille;
Meni kevät, meni kesä
Kukkinensa, kultinensa,
Meni linnutkin minulta
Muille maille lentämähän,
Jo menivät -- -- --
-- -- -- Jo tulivat,
Kaikki tulivat takaisin;
Tulipa kodilta ilman
Päivä kahta kaunihimpi,
Tuli kevät, tuli kesä,
Tulivat iloiset linnut,
Tuli kultaiset kukatki, --
-- -- -- -- --
Ei tule sydänalani
Ei ikänä, eläissäni
Tule mieli miekkoiseni,
Toivottavani takaisin.
Weli kulta, veikko kulta,
Älä nuhtele minua,
Jos ma sentähden murehdin
Tahi ryhtynen runoille.
(Otava II 1832).
Kiiltomato.
(Saksasta)
Kiiltomato kukkasissa
Loisti hiljaisuudessaan
Yli kedon tienohissa
Tietämätön loistostaan.
Suloisesti tätä tähti
Katsoi korkeudestaan;
Kätköstänsä käärme lähti
Myrkkyänsä valamaan.
Sääli madon surkeutta!
Miks hän syyttä surmattiin? --
"Syyttä," sanoi käärme, "mutta
Miksikäs hän loisti niin?"
(Oulun W. sanomista 1829).
Eerikki Aleksanteri Ingman.
Maamittarin poika Lohtajalta, syntynyt 1810, tuli Turun yliopistoon
1827, maisteriksi 1836, lääke-opin lisensiaatiksi 1838,
haavanlääkintätaidon ja kätilöintaidon apulaisprovessoriksi 1842, ja
varsinaiseksi provessoriksi 1858, kuoli 1858.
On kirjoittanut useampia lääkintä-tieteellisiä kirjoja, joista yhden
Suomeksi. Suomentanut kappaleen Iliadista 1832 ja Anakreon'in laulut
1834. Oli kaikkein hartain ja jyrkin niistä, jotka tahtoivat perustaa
suomenkielisen runouden kokonaan laajuudelle, ynnä niistä, jotka
tahtoivat vieraskieliset nimet suomalaisissa kirjoissa väännettäviksi.
Kehoitus.
(Wörösmartyn mukaan.)
Isäsi maalle, Suomalain,
Ole uskollinen!
Se kätkyes, se hautas on
Ja suojas viimeinen.
Majan sijaa ei missäkään
Sinulla mointa oo.
Tääll' on elääsi, kuollasi,
Jos kuinkin onni suo.
Ja maa se on, jota veri
Isäisi kasteli,
Maa, jonka mainehen pyhän
Ajat säilytteli.
Kah! täällä Wäinö Pohjolan
Pojat löi miekallaan.
Ja kahlehet pimeyden
Katkoi sanallahan.
Werisen täällä viirinsä
Wapaus liehutti,
Ja monta Suomen sulhoa
Manalle saavutti.
Ja monta päätyi päiveä
Weressä ainian,
Kylihin kun vihollinen
Sodan toi kauhean.
Monetpa näljät nähtyä,
Monetki tappelut,
Sä seisot vielä, Suomeni,
Et varsin vaipunut.
Mut toivo, taivahan tytär,
Sinulle kuiskuttaa:
"Jo tuntisi tulettelee,
Jo päiväs ruskoittaa!"
Eivät ne poikas turha'an
Wertään vuodattaneet,
Eivätkä sankaris paraat
Waan suotta sortuneet.
Ei, ei! tulevat ainakin
Ajat iloisemmat!
Sitä tuhannet toivoen
Jo varsin vartovat.
Elleivät tulle, tulkohon
Se Tuoni kuoloneen,
Ja luumme kurjat luokohon
Majaansa maan poveen.
Waan haudallemme maalima,
Surmaamme säälien,
Suruisin mielin vuodattaa
Kentiesi kyynelen.
Isäisi maalle, Suomalain,
Ole uskollinen!
Se kätkyes, se hautas on
Ja suojas viimeinen.
Majan sijaa ei missäkään
Sinulla mointa oo.
Tääll' on elääsi, kuollasi,
Jos kuinkin onni suo.
Waimot.
Härälle Luoja sarvet,
Hevolle potkat ankoi,
Jäniksillenpä juoksun,
Hampaatpa leijonille.
Ja uimukset kaloille,
Ja siivet lintusille,
Ja miehillenpä mielen.
Mut jäikö vaimo ilman?
Mit' antoi? _Kauneuden!_
Kilpein sijaan sen saivat,
Sijaankin laapuritten,
Woittaapa myös teräksen,
Tulenkin vaimo kaunis.
(Lauluja Anakreon'ilta 1834).
Juoda pitää.
Maa multainen se juopi,
Ja puut ne juovat maata;
Meretkin ilmaa juovat,
Ja merta päivän tähti.
Ja kuu se juopi päivää.
Miks' siis kinaatte, miehet,
Jos juoda myös ma tahdon?
(Samasta kirjasta).
Elias Lönnrot.
Kyläräätälin poika syntynyt Huhtik. 9 p. 1802, tuli yliopistoon 1822,
piirilääkäriksi Kajaniin 1832, Suomen kielen provessoriksi Helsinkiin
1853 ja erosi siitä virasta 1863.
Hänen sekä omia että suomentamia runoelmiansa löytyy varsinkin Oulun
viikkosanomissa 1832 ja 1833, Suomi-kirjassa 1845. Kappaleita Iliadista
ja Odysseiasta, joita hän on suomentanut, on kirjassa Muistelmia
ihmisten elosta kaikkina aikoina, Suomi 1856 ja kalenterissa Weteranen.
Lönnrot'in suorasanaisista teoksista mainioimmat ovat _Lainopillisen
käsikirjan_ käännös ja _Kasvisto_.
Laulu Amkreon'in tapaan.
Ei ruusustossa Inka
Havainnut mehiläistä;
Se piikillänsä pisti
Kätehen kaunoisehen.
Kun tunsi tuskan tuiman,
Jo juoksi joutumalla
Ja itkien emolle
Valitti vaivoansa:
"Jo taisi, äiti kulta,
Minusta mennä henki,
Kun Lemmon lentiäinen
Mua piikillänsä pisti
Pahasti sormen päähän.
En vaivainen varannut,
Kun lensi liehutellen,
Kukissa kuihkuroiden".
Sanoopi siihen äiti:
"Ei Lemmon lentiäiset
Sinua, tyttö raukka,
Kovasti kuolettane,
Kun vaan varoa voisit,
Ett'eivät haavoittaisi
Sydäntäsi sinulta
Ne lemmen lentiäiset".
(Saima 1845).
Lintuselle.
(Runeberg.)
Sanopa, laululintu,
Selitä, sirkkunen,
Mitenkä niin sinulla
On rinta riemuinen?
Warahin aamusella
Iloisen äänesi
Ma kuulen, iltasilla
Suloisen soittosi.
Pesäsi kyll' on pieni
Ja tyhjä aittasi,
Waan yhtäkaikki onpi
Iloinen mielesi.
Sä huolta huomisesta
Et tiedä ensinkään,
Jos pienintä palaista
Ei eineheksikään.
On monta, joill' on aitat
Eloa täynnänsä,
Käsissä maat ja vallat,
Ja kruunu päässänsä;
Mut aamuhetkin heillä
Ilo on kaukana,
Sinä kun uuden päivän
Aloitat laululla.
On paljoa parempi
Tok' onni ihmisen.
Ja kuitenkin osaansa
On tyytymätön hän!
Hän saattaisi sinulta
Hengenkin ottoa,
Ja kuitenkin sä kiität --
Hän moittii onnea.
Ah miksipä hän aina
On niin uurehtiva,
Kun kaikki ansiotta
On saanut Luojalta!
Ja miksi toisinansa
Hän viel' isostelee
Kun aina tyytymättä
Yhä vajaelee!
Ah laula, laula, lintu,
Ylistä onneas!
En huokauksillani
Seoita lauluas.
Tee vastakin pesäsi
Liki pihoani,
Ja tyytymään opeta,
Mua myös osahani.
(Suomi 1845.)
Merimiehen morsin.
(Runeberg)
Tuuli taas puhaltelee,
Laivoa lähettelee,
Wiepi kullan vierahille
Maille tietämättömille.
Kauasko kuleksinee?
Kauanko mua muistanee?
Näkisin hänen ma vielä,
Waan on kyyneleni tiellä.
Lentäisinkö lintuna,
Sorsana, kajavana,
Niin jos kunne kullan veisi
Aalto, en jälelle jäisi.
Jos kuin kauas kulkisi,
Seuroaisi siipeni;
Siipi kun suhauttaisi,
Ehkä kulta katsahtaisi.
Siipiäp' en saanut -- saan
Huivin huiskahdella vaan,
Kyyneleistä kastuneella
Jäähyväiset viittaella.
Sitten ennen iltoa
Taas kotihin kulkea,
Waikkap' ei etäällä aivan
Wieläkin näkisin laivan.
Tultua kotihini,
Heittäminen itkuni,
Pyhkiminen poskipääni,
Warominen äitiäni.
(Suomi 1845).
Hektor ja Andromache.
(Iliadasta.)
Andromache.
Surmaan intosi vie sinun, Hektor, et sure pientä
Lastasi, et mua myös osatointa, jo leskeä kohta.
Kohtapa vaan sun Achaian surmoavatten
Miehet, hyökäyten joka henki. Jo vaan paras oisi,
Pääsisin itsekin Manalaan sun kanssasi, eipä
Mull' ilopäivää lie, sun mentyä surmasi teitä,
Huolia vaan yhä. Poiss' isä on jo ja äitini armas;
Aikoja sitten jo julma Achilles taattoni tappoi,
Weljet myös omat, joit' oli koissani seitsemän ennen,
Kaikki ne yht' aikaa manalaan matkustivat raukat,
Kun jokaisen löi tuima Achilles sukkelasääri.
Weipä jo laivoilleen myös valtian äitini julma,
Waan antoi takaisin, kun sai lukemattomat lunnaat;
Koissa sen kuitenkin ihanuolinen Artemis kaatoi.
Niinpä, sä, Hektori, taattoni liet jo ja äitini armas,
Liet veli myös, ollessasi armahin puoliso mulla.
Siis mua armahtain jää luokseni tornihin tänne,
Last' älä orvoks tee, leskeks' älä naistasi heitä!
Hektor.
Huolena lie se minullaki, vaimoni, vaan toki eivät
Suo Troijan miehet sekä maatavaliepehet naiset
Kehnon laill' erotakseni mun pois tappelutöistä,
Ei myös rintani niin kehota kuni ain' olen ennen
Ollut mies parahin, sotinut päämiehinä aina,
Suurt' isän arvoa suojellen sekä itseni myöskin.
Sen mielessäni kyllä jo näen sekä luonani tunnen:
Päivä se joutuva on, jona vaipuu Ilio armas,
Kaatuu pää Priamon, väki myös Priamon jalo'imman.
Enkä mä silloin niin sure Troijan miehiä, enkä
Äitiäni Hekubaa, Priamonkaan valtiapäätä,
En myös veljiäni, vaikk' on jalo'impia monta
Maahan lankeava, pölyhyn vihamiehien alle,
Kun sua, koska Achaian mies sopavaskinen onpi
Wievä sun itkein pois ja vapautesi päättävä päivän,
Taikka sa käyt Argoss' akan vieraan kangas-aseisin,
Kannat veen Hypereiasta tahi Messeidasta;
Et mielelläsi tee sitä, vaan pakoitettuna täytyy.
Silloin vaan sanonee moni mies itkeissäsi, raukan:
"Hektorin akka tuo on, parhaan hepomiehiä Troijan,
Tuimimman sotijan sotivaisia Ilion alla".
Niin sanotaan, vaan on suru sullen syntyvä uusi,
Miestäsi kun et näe, joka ottais orjuudesta;
Mut ennen maan multa jo peittäköhön toki luuni,
Kun kuulen valituksesi, huutosi, lähtösi maasta.
-- -- -- -- --
Waan älä, lempeni, niin nyt huolikkaan yhä surra!
Ei kenkään Manalaan mua vastoin luomoa laita,
Määrästänsä mä taas en luule kenenkänä pääsneen,
Ei hyvän, ei pahasen, ken kerran syntynyt onpi.
Käy nyt vaan kotihin toimittelemaan tupatöitä,
Kankaitas sekä lankojasi, yhä laittava piiat
Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla
Kaikilla, ja minull' yli kaikkein Iliolaisten.
(Runokalenterista Weteranen 1858).
Konstantin Schröder.
Kirkkoherran poika Uukuniemeltä, syntynyt 1808, tuli yliopistoon 1826,
vihittiin papiksi 1834 ja määrättiin kirkkoherraksi Walkiasaareen
Inkerinmaalla 1837.
On toimittanut '_Suomen Julkisia Sanomia_' vuosina 1857, 58. Hänen
runoelmiansa sekä suorasanaisia kirjaelmiaan löytyy Wiipurin
Sanansaattajassa, Lönnrot'in Mehiläisessä, Maamiehen Ystävässä,
Kanavassa ja Suomettaressa nimimerkeillä --n --r. ja Lieto.
Wait!
Wait! Hän nukkuu. -- Hiljaan hento
Wyöryy tuolla tähtein lento. --
Iltatuuli, tuuvita!
Lumo-uniin uuvuta!
Wait, vait, vait!
Wait! Hän nukkuu viihtynynnä. --
Ruusu kulta, kiihtynynnä
Höystehajus hajota,
Wienoon sulos vajota!
Wait, vait, vait!
Wait! Hän nukkuu, Hymmi hellä,
Ikävöitty ikuisella
Kaiholla. Oi, levossa
Nuku, rakas rauhassa!
Wait, vait, vait!
(Kanava 1845).
Usko, toivo itkeissäsi.
Älä itke, isä parka,
Waikka kuolon enkel' arka
Tempas poikas talostas!
Älä itke, äiti rukka,
Waikka ilos, onnes kukka
Hautaan vaipui helmastas!
Katala! sun surus, vaivas
Palkitseepi tuolla taivas --
Usko, toivo itkeissäs!
(Maamiehen Ystävä 1845).
Muistokirjaan.
Ajan virta vieree,
Waahtoo vaiheista,
Nautintomme nielee,
Kuohuu kaihoista.
Ystävyys vaan voittaa
Mieleen mustaan koittaa
Muiston makean.
(Maamiehen Ystävä 1845).
Kristiina Maria.
Yli ajan toivon tähti loistaa
Sehän surun sumun selittää!
_Wallin_.
Usein tarjoo kaiho kättään
Täällä tuonen majassa,
Itku huuhtoo hautamättään --
Rakas, oot nyt rauhassa!
Isän kotoon, tähtitaloon
Sielus riensi sumusta,
Lensi taivaan lumovaloon
Unhomaamme udusta.
Nero, nöyryys, tunto syvä,
Siveys ja suloisuus,
Into hyvään puhdas, pyhä,
Naisen ihme-ihanuus
Hento, hellä vaimollisuus
Silmissäsi säteili,
Wirhetöinkin viattomuus
Koko olos kaunisti.
Wainaa! vielä eläissäsi
Ilon iteet kukoistit;
Mutta hautaan mentyäsi
Kuivuneina karisit.
Kukkasia kylvää kaiho
Sururaidan siimekseen.
Kyyneleistä kasvaa laiho
Toivon täydellisyyteen.
Omaisensa, murhe miksi?
Hillitkäätte huolenne!
"Älä itke!" sanoi siksi
Wapahtaja. Mielenne
Lohdutuksen lupaamille
Uskovina avatkaa;
Yhdistyshän uskoville
Suodaan. Siis jo toivokaa!
Avionsa, älä itke!
Taivas otti omansa.
Isä, äiti, älä itke!
Autuas on jo osansa.
Orpo, veljet, siskot, suku,
-- Kyyneleenne kuivatkaa!
Rauhan palmu, riemun puku
Kirkastetun kaunistaa.
Tuolla sädesatamassa
Rauhoitettu riemuitsee,
Levon maassa loistavassa
Enkelinä iloitsee;
Ikävöitse ijäisyyteen
Huolessasi, helleys!
Ikuiseenkin yhteyteen
Yksinäisnä, ystävyys!
(Sanansaattajassa 1840).
Illalla.
Tässä istun ihastunna
Tyynessä nyt tarhassani;
Henkäellen hajuisesti
Ilmat hellii hekkumalla.
Näinhän äsken järvet, metsät
Kovan kuolon jähmehessä;
Rinnassani talven tuiskut,
Roudan kylmän, tylyn tunsin.
Katso! valkohelpeet hennot
Päähäni nyt putoavat;
Taasko tuli talven tuisku,
Lankeaako puusta lunta?
Eipä ole tuisku tuima,
Huomaitsen ma iloisena:
Hielimöitä hajuisia
Kevät sataa sylihini.
Lumous mi ihmeellinen!
Talvi koitui kukkasiksi,
Lumi muuttui hielimöiksi,
Sydän suli lempeiseksi!
(Kanava 1846).
Jaakop Fredrikki Lagervall.
Syntynyt 1787, taisteli 1808 ala-upseerina Karjalan jääkäri-väessä,
palveli sitten Wiipurin tarkk'ampujapataljonassa, josta erosi 1827 ja
eli sitten maanviljelijänä Wiipurin läänissä; kuoli 1865.
On Suomeksi kirjoittanut näytelmät _Ruunulinna_ (mukaelma Shakespearen
Macbeth'ista) 1834, ja _Tuhkapöperö, Kaini, Joseppi sekä Juditi_ 1847.
Paitsi näitä vielä pari pienempää runoelmaa Lönnrot'in Mehiläisessä
1839 ja Kanavassa 1846 ja suuremman runoelman _Satu Sallisesta_ 1831.
Ruunulinna.
Ensimäinen tapaus.
(Himohirrellä, mäellä liki Kurkijoen hovia.)
Ensimäinen kohtaus.
Mammotar, Vaiviatar ja Kivutar, Lemmes ja Luonnotar.