Kansa outoa anopi,
Ikävöitsee ilma kaikki
Menot kurjat kuullaksensa,
Saadansa sodan sanomat;
Waan ei tottele tosia,
Tutki tarpehellisia:
Kuinka kulki suuri Herra,
Luoja itsensä alensi,
Joutunut Jumalan Poika
Alemmaksi enkeleitä;
Ylimmäisnä ollessansa,
Alas astui taivahasta
Tänne syntisten sekahan.
Näin samos' sana lihaksi,
Otti Herra orjan muodon;
Kuin oli ennen ennustettu
Herran Hengeltä pyhältä,
Miesten kautta kaunihitten,
Patriarkkojen pyhien.
Kosk' oli aika joutununna,
Määräpäivät päättynynnä,
Saattoipa sanan edelle,
Kantoi kaunis Gabrielli,
Herran enkeli ihana
Natzarethin neitsyiselle,
Maarialle mielehisen,
Tulla Luojan tuottajaksi,
Äitiksi ison Jumalan.
Ajan aivan joutuessa,
Suuren syntyä Jumalan,
Käypi käsky keisarilta,
Esivallalta varoitus,
Aivan uusi Augustuksen,
Wetävä veron tekohon,
Romista rahan anova.
Kukin kulki kaupunkiinsa,
Lipoi linnahan omahan
Alle riensi arvionsa.
Joseppi jalo saneli,
Maarialle muistutteli:
"Pitää mennä Bethlemihin,
Alle arvion asua".
Walmistit vaeltamahan,
Läksit kahden kulkemahan;
Joutupi Jumalan äiti
Bethlehemin pellon luokse,
Kulki kohta kaupunkihin,
Waan ei tuttane tuvissa,
Kammioihin käskettäne,
Ei suoda sijaa salissa.
Itse ukselta isäntä,
Alta harjan halliparta
Katsoi pitkin peukalonsa,
Kohden korsua kokotti,
Tallin usta tarkoitteli:
"Siellä saanette sijanne,
Majan, köyhät matkamiehet;
Isot istuvat tuvissa,
Pöyhkeämmät pöydän päässä
Korsuhun kovalykkyiset,
Pihattohon pienemmäiset!"
Nuot teit tallihin tilansa,
Luokse luontokappaleitten,
Aasien asuinsijalle.
Syntyi soimessa Jumala,
Herra pahnoilla parahin, --
Toiset silkissä sinisnä,
Punaisena purpurassa,
Kulta kiiltävä käsissä,
Sormissa kivet koreat!
Isä istuu taivahissa,
Äiti valjussa vajassa;
Neitsyt ruokkipi nisällä
Kaitsijata kaiken luonnon!
Jesus itkepi vaussa,
Itse pilviä pitävä,
Hallitseva taivahia!
Aasi tuntepi apunsa,
Härkä Herransa havaitsi,
Waan ei pojat Bethlehemin.
Ehkä Juuttahat iloitsit,
Paha parvi pauhajapi
Surmasta suloisen Herran,
Luojan piinasta parahan,
Kärsi kuitenk' koko luonto,
Alla tuskan taivahatkin.
Itse armas aurinkoinen
Katsoi päältä korkealta,
Muutti muotonsa parahan,
Aivan hämmästyi äkisti,
Sanoi suulla surkealla:
"Kussas on ilo enämpi,
Kosk' on Luoja kuolemassa?
Pitäisikö paisteheni
Laskemani lempehemmän
Päälle kansan kelvottoman?"
Pani poijes seppelensä,
Riisui puhtahan pukunsa,
Surumanttelin sivalsi,
Peitti silmänsä punaiset.
Paksu pistääpi pimeä
Kohta kaiken ilman alla
Kokonansa hetkee kolme.
Itse kaiken ilman Herra
Alla Hetken yhdeksännen
Huusi suurella humulla,
Kuten kosket korkeimmat,
Wieryvät vedet väkevät,
Aallot paljon pauhajavat:
"Jumala, joka minulla
Ain' ennen olit apuna,
Miksi viskasit vihasi,
Ylönannoit armastasi,
Aivan aikahan kovahan?"
Armas aurinko havaitsi,
Kuuli huudon huikeimman
Kohta kääntyypi takaisin,
Tempas puhtahan pukunsa,
Antaapi alas näkyä
Paistehensa puhtahimman;
Tahtoi tehdä kunniata,
Tuoda Luojan lohdutusta.
Kansa kaikissa sokea
Wäärin kääntääpi vihassa
Selkeät sanat Jumalan,
Kohta lausuupi luvatoin:
"Eliasta etsineepi,
Anoopi hältä apua,
Poijes puusta päästäksensä!"
Luoja lausuupi sanaksi,
Wielä sitten viidenneksi:
"Janosta minä jakoan,
Pakahdun palavuudesta!"
Astia oli lähellä
Pantu täytehen peräti
Etikkata katkerata.
Kohta parvesta pahimpi,
Aivan kaikista kavalin
Otti sienen saatavilta,
Täytti täytehen peräti
Etikalla karvahalla,
Isopilla ympärinsä,
Puuhun pitkähän paneepi,
Eli ruokohon asetti,
Ylösnosti Jesukselle,
Käski juoda janohonsa.
Toiset pilkalla puhuvat:
"Annas katsoa, apuhun
Koska ehtiipi Elias,
Poijes puusta päästämähän!"
Kosk' on ottanut etikan,
Jesus juotavan väkevän,
Sanoopi sanaksi vielä,
Lausui kohta kuudenneksi:
"Tämä on määrä täytettynä
Witsa kärsitty vihainen!"
Huusi vielä huikeasti,
Kajahutti korkeasti,
Sanoi vihdoin viimeiseksi:
"Aika, armahin Isäni,
Tehdä loppu tuskastani!
Heitän henkeni käteesi,
Annan sieluni Sinulle!"
Kohta päänsä kallistavi,
Laski sielunsa lepohon.
Kohta Luojan kuolemasta
Ilmestyi isot imehet,
Tunnustähdet temppelissä:
Seinä silkkinen surusta,
Esirippu itsestänsä
Kahtia keskeltä repesi;
Pyhä paikka paljahana,
Ovi autuuden avoinna.
Wielä maatkin, manteretkin
Itse kaiken ilman pohja
Luojan surmoa sureepi,
Wapiseepi vaikeasti.
Sangen hämmästyi surusta,
Tahtoi painua peräti
Poijes päältä patsastensa,
Kaataa muurit korkeimmat,
Hyvät huonehet hukata.
Wielä kalliot kovimmat,
Joit' ei kisko kirvespohja,
Ei särje sepän vasara,
Pistäne terävät piilit,
Murheen tähden murtunevat,
Pelvosta pakahtelevat,
Tuskan tähden halkeavat,
Kosk' on Luoja kuolemassa,
Kulmakivi kumottuna,
Hengen kallio hakattu.
Wielä kuopat kuollehitten,
Haudat Herran kutsuttujen,
Ei pysy enemmän kiinni;
Itsestänsä aukenevat,
Kiiruhtavat katsomahan.
Päämieskin pahalla mielen
Katsoi päälle katkerasti,
Tästä tunteepi totuuden,
"Työ on tehty tänäpäänä
Miestä vastoin vaarallinen,
Weri laskettu viatoin,
Pantu syytöin surman alle!
Hukattu on hurskas Herra,
Piinattu Jumalan Poika;
Ei ole nämät imehet
Miehen merkit laitettavan!"
Sotamies samalla suulla,
Joll' oli pilkkoa puhunut,
Tyhjän työnsä tunnustaapi,
Pahan pilkkansa katuupi.
Wielä joukko joutilasten,
Kansan päältä katsovaisen,
Häpiästä hämmästynyt,
Ei saata ulos sanoa;
Ottaapi oman kätensä,
Rankaiseepi rintapäänsä,
Soimaapi omaa sydäntä.
Kohta kääntyypi kotia
Mielell' sangen surkealla.
Anterus Aschelinus.
Toinen opettaja Turun tuomiokoulussa ja sitten kappalainen Ahlaisissa,
kuoli 1703. On paitsi seuraavaa laulua myöskin kirjoittanut virren
suuresta nälästä 1697 ja toisen Kaarle XII:n kunniaksi.
Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta.
Tsaar' Pietari Muskoss' vaikk' sankari suur'
Ol' mielestäns väkevä sangen,
Niin että hän humuns kans tuiman koht' juur'
On Ingrinmaan sisälle langenn':
Suur' tavar' ol' myöt'
Ja kultaiset vyöt --
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Waikk' Wenäjän pojill' niin paksult' sen maan
Kuin tomu ja santa hän täytti,
Ett' joukko seuraamast' joukkoo ei laann',
Ja vihans julmuuden myös näytti
Niinkuin peto suur'
Tai kuin traakki juur' --
Me kuitenkin Jumalas' sodim'!
He elävän miehen päält' nahan pois veit.
Ja vaimon he osiksi jaoit,
He lapsille kehdot myös haudoiksi teit,
Heit' kiviin ja kantoihin tapoit.
Ei parku aut' täss',
Ei apuu ol' läss',
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Kun Narvaan hän siirtyi poikainsa kans,
Niin kaupungiss' pelko suur' paisui;
Hän käski sen asujain kohdastans
Juur' avata portit, ja lausui:
"Tott' kaupungin me
Kyll' kukistamme!"
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Tsaar' Pietari aikoi kyll' paitsi syyt'
Koht' Narvalta anoo yht' tanssii.
Se vastas hänt' tott': "et mahda mult' pyyt'
Mun kultaista hohtavaa kranssii!"
Siis ilkeä Ryss'
Ratk' tukevast' pyys
Hänt' väijyä, kuin Herrass' soti.
Hän kaupungin ympäri leirinsä löi
Kyll' julmalla, ankarall' kädell',
Ett' Narva se leipäänsä murheella söi,
Eikä kuhunkaan itseäns vedell';
Sill' hätä siell', tääll'
Juuri pakkasi pääll' --
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Mutt' kaupunki rohkia ol' itsestäns
Ja Wenäläist' kohtas näill' sanoill':
"Niin kauan kuin veri on lämpimenäns,
Edesvastaan Inkerin majoi!"
Täst' Wenäjän mies
On todella hiess' --
Näin Jumalass' tahdomme sotii!
Karl kuningas joutui jo miehuullisest',
Kun morsian ol' suuress' havuss';
Hän henkens pan' alttiiksi uskollisest',
Ol' suurimmass' hädäss' häll' avuss'.
Tahtoi ennen kuoll',
Kuin Narva ols huoll'
Ryssäll'. Näin Jumalass' sodim'!
Karl kuningas ratsas- ja jalkaväell'
Koht' valmisti itsens ja sanoi:
"Nyt, poikani rakkaat, juur' paastoll' ja hiell'
Tykö Herran me astumme anoin,
Ett voisimme viel'
Ratk' tällä tiell'
Pois puolestam' Ryssää ottaa!"
He vastasit kaikki kuin yhdestä suust':
"Jaa, kuningas, kuolla tai voittaa!
Sill' emme nyt tiet' tahdo mistäkään muust',
Waan hänen pois uliaast' soittaa,
Jos Jumala suo
Ja apunsa tuo --
Näin Jumalan väellä sodim'!"
He tulit kuin karhut, joilt' pojat on poiss',
Ratk' avoimill' kidoilla, suilla,
Ja leijonaa seuras niin paljo kuin voit
Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla.
Hän vaaroiss' ol' läss',
Eik' itseäns sääst'. --
Näin Jumalan avulla sodim'!
Siis Wenäjän majat yksmielisest'
He stormasit väkeväst' päänäns;
Hän voiton siis sai niin urhoollisest'
Eikä enempää muistanut hätääns;
Sill' iloa täynn'
Läpi vallein hän käy --
Näin Jumalan avull' hän soti!
Ja taivas myös itsens hält' leppyiseks näytt'
Ja edestoi synkeän pilven,
Jost' Ryssän pääll' lunta ja rakeita käytt',
Niill' maahan löi keihään ja kilven.
Näin Tsaarin suur' valt'
Pois hukkui silt' maalt'. --
Mutt' Jumalan avull' me sodim'!
Kuin kärpäset, hyttyset Ryssät sill' koht'
Nyt Ruotsin kyll' vihaisell' miekall'
Maan päälle sitt' lankes juur' pikaisest' tott',
Jok' enää ei ensinkään siekaill'
Heilt' nielemään vert'. --
Näin viel' joka kert'
Me Jumalan avulla sodim'!
Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin',
Mont' tuhatta upposi vesiin,
Mont' tuhatta otti Karl kuningas kiin'
Ja antoi ne vartiain käsiin;
Mont' tuhatta viel'
Hält' rauhaa rukoil' --
Näin Jumalan avull' me sodim'!
Tsaar' Pietar' kyll' lupas taas keväällä tull'.
Mutt' emme hänt' enempää pelkää.
Karl kuningast' ravits' Herr' pitkäll ijäll',
Hän hosukoon Wenäläist' selkään!
Näin toivomme viel',
Äl' apuas kiell',
Ett Sinun me avullas sodim'!
(Painettu erikseen v. 1703).
Gabriel Tuderus.
Syntynyt Kemissä 1638, tuli yliopistoon 1656, kappalaiseksi Inariin
1669, kirkkoherraksi Kuusamoon 1675, Ala-Tornioon 1684, kuoli 1705. On
Ruotsiksi kirjoittanut kertomuksen Lappalaisten käännyttämisestä.
Weisu talonpojille kunniaksi.
Talonpoika keväällä totta
Wisun vaarin ojasta ottaa,
Siivoo pellon, vainion, maan mainion;
Siemenen hyvän ja jyvän
Maan poveen heittää,
Mullalla peittää;
Juhdall' vaon kääntää ja vääntää
Taitava tää perheen isäntä.
Koska varhain aamulla laulaa
Kotolintu se keno-kaula,
Jonk' on nimi kukko, niin ukko
Unisijaltans akkans kans
Nousee kohdastans, pyrki pukeisans,
Katsoo päin otavaa sill' haavaa,
Ennen kun hän juur' oven avaa.
Jälkeen ruoan Jumalan luoman
Isän meidän haltuun ja huomaan
Hiljaan menee kehtoon, jok' ehtoo;
Warhain aamull' myös on hän työss',
Pyrkii korpeen pois, puita kusta tois,
Niitull' joka henki, kans kenki,
Poika, tytär, piika ja renki.
Aina sit' järjetöint' orjaa
Hän armahtaa, siivoo ja korjaa,
Sarvipäätä säästää, ja päästää
Ajall' aina suvell' laitumell'.
Joka voimatoin oli sinä vuonn',
Sieltä kanssa karvan sen parhaan
Hiljain tulee illalla tarhaan.
Ettei tää isäntä ja taatta
Koskaan mahtais laiskana maata,
Niin hän vetää nuottaa; ei suotta
Anna häll' kalaa Jumala.
Hänt' auttaa myös muu konsti ja vipu,
Johon jänes parka, ain' arka,
Tapaturmast' joutuu ja karkaa.
Tällä tavall' saapi hän viljaa
Warhain aamull', illalla hiljaan,
Joka työns näin täyttää ja käyttää,
Waarin ottaa kans vieraastans.
Herra haltia maan ja Luoja taivaan
Ei hänt' alaspaina, vaan aina
Ravintons häll' antaa ja lainaa.
Akka koton' istuu ja neuloo,
Kutoo kangast', leipoo ja seuloo;
Hän hamppui ja villaa ei pilaa,
Waarin ottaa työst' jo puol' yöst',
Eikä kauan makaa se vaimo vakaa,
Parsii viisi sukkaa, se nuori rukka,
Eikä talon kappaleit' hukkaa.
Koska lehmä lypsävä kulta
Illall' tulee tarhaan niitulta,
Niin hän vastaan häntä jo lentää
Monen astian kans kohdastans,
Wetää kykkysill' neljäll' hyppysell'
Makian maidon nuoren, sen tuoreen,
Woiks tekee kirnussa tuoreen.
Ettei paljon paastois isäntä,
Rientää ruoan äkist' emäntä,
Suolan sisäll' heittää, ja keittää
Puuroo mitä maks murkinaks,
Kalaa puolpäiväks tuopi särpimeks,
Lisää lampaan lapaa ja kapaa,
Jok' on ylistettävä tapa.
Kosk ei enää kyntäjä kestä
Työtä tehdä voimans perästä,
Maata itsens paistoon mies laskee
Kesäll' lämpimäll' pyörtäneell'
Eli muuhun varjoon, jok' on tarjon',
Wirttä viisi totta helottaa,
Samass' paikass' unta myös ottaa.
Siinä sitten kuorsuu ja nukkuu
Eikä kuule jos käki kukkuu;
Unest' silmän terä kun herää,
Toisen mielen saa ukko taa;
Juuri kohdastans rientää majallens;
Juopi viinaa kruusii viis kuusi,
Sillä rupee joutumaan uusi.
Koska kypsyy herne ja nauris.
Ja on syötetty härkä ja kauris,
Häitä ylpeitä hän pitää;
Puolison jalon tuo taloon
Pojallensa avuks ja ajan havuks;
Tyttären hän naittaa, ei haittaa,
Sillä viljaa täynnä on aitta.
Silloin käskee sulhasen laulaa,
kun on armaan rinta ja kaula
Kirkastettu hopialla, kullalla,
Ja kruunattu pää selkiä;
Koska lahjoi tuo, ympäri pöydän juo
Morsian se vakaa, ja jakaa
Mitä hänell' on omasta takaa.
Silloin vasta riemu se kuuluu
Koska soivat pillit ja huilu,
Moni himost' palaa ja halaa;
Silloin nuori mies hyppää hiess',
Morsian kruunupääss' ompi pahass' sääss';
Silloin olut tuodaan ja suodaan,
Koska malja ystäväin joudaan.
Koska mies on yltä Latinass',
Humalass', olvess', paloviinass',
Niin hän pyytää ma'ata pääns kaataa
Kultans kauniin sylihin,
Jonk' käsivarrell' on hän kyll' tallell'
Eikä valita mitään, vaan sitä
Pyytää kauniist' holhoo ja pitää.
Ennenkuin sitt' vuosikaan kuluu,
Jopa leikki todeksi kuuluu:
Äiti tarpeens tieten, juur' rieten
Antaa olutta juoksuttaa
Kunniaks poikasell' taikka tyttärell';
Walmistaa myös muuta, jos suuttaa,
Ystävitä joll' ilahuttaa.
Monta hyvää herkkuu hän antaa,
Lihavita paisteja kantaa,
Holhoo kunnian kautta ja auttaa
Erinomattain pappei ain';
Heille hyvää suo, heille näin sanoo:
"Älkäät pahaa suoko, vaan ruokaa
Ottakaat Te vieraat, ja juokaa!"
Koska toivoo vierait' emäntä,
Kiiruhust' kuin tuulessa lentää,
Lakaisee permannota ja kotaa,
Puhdistaa tuvan, ja ruuan
Kaunistaa kryydill' hyvin hajavill',
Kirkkaaks panee pannun ja kannun,
Ettei häntä nuhtelis Hannu.
Usein tää mainittn taatta
Ruotsin valtakuntaa ja maata
Holhoo kunnian kautta, ja auttaa
Ruotsin ruhtinast' usiast',
Erinomattain sodan aikan' ain';
Wiisi palkkamiestä evästää,
Monta muuta päästää hädästä.
Herra, rouva, piika ja trenki,
Pian lausuttu jokainen henki
Syöpi ilman määrää ja täärää,
Mitä pannut kokohon
Tämä köyhä mies (Ken ne kaikki ties);
Rätin papill' kantaa, parainta
Juustokakkuu emännäll' antaa.
Tosin hyvä on olla ruualla
Talonpojan kylässä maalla,
Kuss' on linnut käsill' maan vesill'
Kussa moni puu kukoistuu,
Lintu oksan pääll' laulaa siellä tääll';
Silloin ilo suuri on juuri
Maalla vahva kuin joku muuri.
(Arkkiveisuna painettu v. 1703).
Henrikki Lilius.
Kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tuli maisteriksi
Turussa 1707, pääsi viimein kirkkoherraksi Messukylään, kuoli 1745. Hän
oli kuuluisa opista, puheentaidosta ynnä runolahjasta. Paitsi
latinaisia runoelmia löytyy häneltä myöskin kaksi häärunoa,
onnentoivotus Juslenius'en sanakirjaan ja tämä seuraava.
Kehtoruno.
Tuutilainen, tuutulainen,
Lepäele lapsukainen!
Levon lainaaja lepyinen,
Jesus sua siunatkohon!
Nuku, uuku, nukkeroisein,
Makaele maidonjuoja!
Kuin on maitokin makoinen,
Unes olkohon suloinen!
Kuin on kätes kiinnitetty,
Kupeheses vyöllä vyötty,
Niin sun Jesus itsehensä
Uskon nuoralla niveli.
Jumala sun itse otti
Liittohonsa lapseksensa,
Jesus vioista virutti,
Pyhä Henki pyhitteli.
Älä itke enkelisein,
Waikeroitse vaiveroisein!
Jesus kaunis kumppaninas,
Pyhät vartiat va'ussas.
Nuku, nuku, nukkeroisein,
Makaele maidonjuoja!
Liekuttelen lintustani,
Ainoata armaistani,
Kehtos käärin kukkasilla,
Kasvos peitän kaunihisti.
Koska olet kyllin saanut,
Hopiaisein, hienoisesta,
Heräele herttukaisein
Ilman itkutta isotta!
Palkkas on pantuna povessa,
Maito mesimieluhinen.
(Painettu häärunoin kanssa 1728).
Abraham Achrenius.
Someron kappalaisen poika, syntynyt 1706. Tuli 1736 Ähtävän
kappalaiseksi, josta virasta kuitenkin v. 1740, uskonnollisten
tunnonvaivain tähden, juhlallisesti luopui. Tästä oikeuteen vedettynä,
vapautettiin hän kuitenkin edesvastauksesta, ja pantiin v. 1748
linnansaarnaajaksi Turussa ynnä v. 1753 Nousiaisten kirkkoherraksi,
kuoli 1769. Ylioppilaana jo oli hän tietty runolahjastaan ja sepitteli
sekä maallisia lauluja että hengellisiä virsiä. Myöhemmin poltti hän
edelliset uskonnollisessa kiihkossaan; jälkimäisiä on noin 200 paikoin
painettu. Hän kirjoitti myöskin ruotsalaisia virsiä.
Onnentoivotus väitökseen.
Tuonaan tempasi täst' minun muodoiss' muuttuva _Morpheus_,
Tempas, valppaana vei, eipä suonut sippurasilmill';
Wei minun pois viitaan, kusa virsiä veisasi _Virtus_,
Weisas näin: "tule tänn', _Muusain_ vesa vikkelä, virkku,
Kuin vetelet vinhast' _Aganippen_ vainjosa vettä!
Juoks', tule tänn tänäpän', täsä tie, täsä tanhua toimen!
Tie, joka selkeä lie, joka vie, joka taitanee taivast'
Päin vetää paits' pelvott', yli onttoin ja onkalein alhon,
_Pindin_ paisumen pääll', kusa _Kunnia_ kantaa _kathedrass'_
Kruunun kaikille niill', jotk' sinne on saattaneet itsens."
"Siis tule tänn' tänäpän', vedä, veikkoni, virsnsi väljäll',
Seuraa meit' yli öit, pyri pääll', lue, lauluja laske!
Ei täsä turmele työ, vaikk' pistäpi tappurapensas;
Ei täsä tuoksua tul', vaikk' kanta se krapisee kannoiss'.
Siis pidä pääll' joka sääll'! Kyll' _Kunnian_ kukkula kaikuu,
Kun heliäll' helinäll' _Helikonin_ huipullen hyppäät".
Näin veisas _Virtus_; tämän äkkäsi taitava toimen
Ja taidon toveri, joka nurisi nurkassa nurmen,
Äkkäs sen, meni sinn', ja jos ennen seurasi siivoss'
Kyll' salaa ja kauniist', jo nyt jälkiä jättelee julki,
Jälkiä jättelee julk'. -- Minä vihdoin viidasa viroin.
(Painettu väitöksen kanssa yhteen 1729).
Uuden vuoden toivotus Suomenmaan asujaimille.
'Uns' vuos' alkua käy, -- ajastaikanen entinen illall
Joutui, ääneti nyt sivu aikain taampana kulkee!
Oi! jos ääneti myös olis entiset estehet armon,
Niskuritahto ja työ, veriruskiain saastumus syntein,
Kalvava kuoleman koi, mato pistävä tunnosa tuimain,
Jot' moni siittelee kyll', jost' kuolema kauhea kerkii
Ain' yli uusien öin, yli uutten vuotten ja päiväin,
Surkiasa tilasa kiinn' se saavuttaa syntisen orjan.
Ei täsä välillä käy, ei vuodet, hetket, ei retket,
Ei yön synkeys suur', satavuotiset syntiset nukkuu,
Jos ei he armon luo sydämestäns kääntäneet itseens.
Oi! siis, Jesu, tul' auks, tule armon viimeisill' hetkill',
Noudata sieluja viel' käsivarrell', Sankari, vahvall',
Nöyrrytä, suo Suomess' Sinun armos saisivat oikein,
Jotk' rajarikkona käy, katumukseen kääntyis ja vääntyis,
Ett' uskoss' eläväss' ja toivon totisess' hengess'
Isoisit armoo ja viel' verihaavas sisälle vaipuis
Juur' uudeks elämäks sydämensä nöyräsä hengess'.
Jesu, Jesu, tul' auks'! tee valppaaks vartiat armon!
Wahvista valppahat myös! Sanas armo Suomesa soikoon!
Wiel' voimall' väkeväll' herätettyin kasvata kansaa!
Joudu, Jesuni, auks, Sinä voiton ruhtinas hurskas,
Sankari suur', soittain joka pilvisä kirkkaana kuljet,
Wiimein tuomari täys, vielä kuitenkin armosa runsas
Sun veresäs välimies, parannukseen kutsuva kansaa!
Sieluin piispa paras, ylipaimen, karitsateuras,
Jok' syntein sovinnoks olet ulos antanut itses,
Joudu saalihis auks, revi sutten suusta ja vallast'
Sun lampais lauma, tule turvaks veresä voittain!
Kaksteräisell' miekall' sielut ylösherätä hartaast'
Tuimat, nukkunehet! Sinun nuoles teroita tarkaks,
Ett' nöyrill' sydämill' Sinun armoas etsisit hartaast!
Oi rakkain Jesu, sydämitten virvoitus uskoss',
Kallio ja väkevyys, valo, voima ja tuntuva turva,
Sieluin suo maistaa Sinun armos etsivä voima,
Runsas rakkautes, verihaavais uskosa rauha,
Ett perus heill' olis kallions pääll', Sinun askeles hartaast'
Seuraisit ain uskoss', Sinun henkes uudesa mieless',
Uudesa kans voimass', verihaavais rauhasa runsaass'!
Kuultele Jesu ja aut'! Sinull' olkoon kunnia, kiitos,
Wiisaus ja väkevyys, Sua kansat kiittävät kaikki!
(Painettu v. 1748).
Gabriel Calamnius.
Kalajoen kappalaisen, Gabriel Calamnius'en poika, syntynyt 1728, tuli
Upsalan yliopistoon 1744, maisteriksi Turussa 1754, oli apulaisena
ensin Kalajoella, sitten Limingassa, ja kuoli v. 1774. -- Toimitti v.
1755 painosta runovihkon, nimeltä: _Kokous suomalaisista runoista_,
joka valitettavasti on kadonnut. Paitsi tätä runovihkoa on Calamnius
vielä kirjoittanut onnentoivotuksen väitökseen ja riemurunon Kustavi
III:n syntymästä.
Keväällä tehty hääruno.
Kevät keikkuen tuleepi,
Ilon kanssa ilmestyypi!
Silloin monta metsämiestä,
Somaisinta soidinmiestä,
Suksen päällä souteleepi,
Ennakolla ennättääpi
Metsän eläinten edulle,
Soittavaisten soitimille;
Silloin kaikki kalamiehet
Paatin päälle pyytelevät,
Werkot vetehen vetävät,
Heinikkohon heittelevät;
Silloin kukat kukoistavat,
Wesat puusta putkahtavat,
Koko maailma matala
Wihoittaapi viljan alla;
Mitä kuollunna mataapi,
Tainnoksissa talvikauden,
Wiimeisetkin virkoavat
Madotkin matelevaiset;
Silloin linnut livertävät,
Äänellänsä ääntelevät,
Aivan isolla ilolla
Laulelevat laitumilla,
Yksin mielin yhdistyvät
Kukin kanssa kumppaninsa,
Luojan laitoksen perähän
Sikiöitä siittelevät.
Kevät keikkuen tuleepi,
Ilon kanssa ilmestyypi
Meidän ylkämiehellenkin
Tänä päivänä pyhänä,
Jon' on löynnyt löytykäisen,
Metsävuohen mieluhisen,
Somaisimman soidinlinnun,
Meren kuutin kultaisimman.
Silkki sill' on silmälaudat,
Korvat aivan konstilliset;
Sill' on huulet hunajasta,
Leuka lemmestä leveä;
Sill' on vihko viherjäinen
Kainalossa kannettava;
Se on sormista sorea,
Warsin nopsa varpahista.
Yht siis pidä pivossasi
Tämä saatu saalihisi,
Pesä pehkuhun rakenna,
Kaunis linna linnullesi,
Kuutillesi kultaiselle.
Siihen julkinen Jumala
Meidän ilmoinen Isämme
Siunauksen siirtäköhön,
Aina teidän antakohon
Onnen ohjissa kävellä,
Onnen riemurenkahissa
Asti aikahan, ikähän
Annostansa aiottuhun.
(Turun Wiikkosan. 1821, otettu yllämainitusta nyt kadonneesta
runovihkosesta)
Simo Achrenius.
Syntynyt 1729, Sievin kappalaisen poika, oli kirkkoherran
apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli vakinaiseen
virkaan pääsemättä. On paitsi seuraavaa hautarunoa kirjoittanut
onnentoivotuksen väitökseen ja '_Uudet Hengelliset Runot
läsnäolevaisista ja tulevaisista tiloista_' v. 1766.
Pietarsaaren kappalaisen T. Wildman'in jälkimuisto.
Nouse kätköstä, kynäni,
Kesken kädessä katala,
Kirjoittele kiiruhusti,
Joudu varsinkin välehin,
Koska lähden laulamahan,
Murehella muistamahan
Mit' on mielessä minulla,
Mik'on vaivana valitus.
-- -- --
Ohoh Tuoni tuimuuttasi,
Kuink' on haahmosi kuvattu,
Se on muotos muinoinenkin:
Sinull' on siivet siniset,
Lentokeinot kauhistavat.
Wirhiviikatet olalla,
Julma raudasta rakettu,
Kumma kynttilä kädessä
Pimeästi palavainen,
Tiimaklasi tiukkuvainen,
Jossa vähä juoksematta
Lienee pohjassa poroa.
Sinä varmasti vaellat
Walkeissa vaattehissa
Lumen karvan kaltaisissa
Pimeässä piiiloittelet,
Astut äkisti etehen,
Kanssa varjosi vetäyt,
Aina kuljet, kurkistelet,
Kaikki tuimasti karistat
Poijes maailman menosta,
Ulos näistä nähtävistä.
Sydämiä sylkyttelet
Tahi halkaiset tahallas,
Koska kouristat kovasti,
Wiileskelet viime kerran.
Kasvosi on kalpeaksi,
Kauheaksi kaljahtanut,
Silmät päähän painunehet,
Kallon kaamean sisähän;
Kalman haisu haikeasti
Nousee nokkamme sisähän,
Koska kuljet kuuluisasti,
Majoissamme matkustelet.
-- -- --
Tämän, vainaja vakainen,
Tunsit, herra hengellinen,
Jok' olet laskettu levolle,
Kirkon alle kellistetty;
Tiesit kyllä taitavasti,
Mik' on muoto mukomalla,
Kuinka Tuoni teurastaapi,
Kuink' on tuima tullessansa;
Waan et pelännyt pahoja,
Mustan miehen murhetöitä,
Tulit Tuonelle tutuksi
Sanassa suuren Jumalan,
Ristin kautta karvahimman.
Siitä kelvoksen käsitit,
Lujan löysit lohdutuksen
Wastoin kuoleman kuria,
Wastoin valtaa valjun miehen.
Annoit itses alttihiksi
Tuolle Tuonen Tuomahalle,
Astuit paki paattihinsa,
Lähdit täältä tahtoisesti,
Menit mielellä hyvällä
Ulos alhaisest' ahosta;
Tuonne tahdoit taivahasen
Siellä suloisen sataman
Löysit kyllä lempeimmän
Uudess' uskon elämässä,
Rauhan mansikkamajassa,
Kauniin Jesuksen kodissa.
(Painettu 1758).