Aika on nyt iloinen,
Iloita me mahdam',
Kesä on kaunis, ihanainen,
Riemuita siis saadaan.
Kun vilu valju on voittanut
Aurinko ylös auttaa,
Taikka talvi on tappanut,
Suvi eläväks saattaa.
Wainiot vihriäst' vihoittavat,
Metsät, niitut ja niemet,
Kukkaset kanssa kasvavat,
Puissa lehdet lienee.
Nämät talvi tappanut on,
Kaikki kaatanut kaltoon,
Wirkoomaan suvi saattanut on,
Ilon ihanan antain.
Linnut ilosta laulavat,
Suven suotuista virttä,
Ett' hengettömät heräävät,
Eloon itsens siirtäin,
Meri, maa, kaikk' kantavat
Kasvon, kauniit lahjat,
Hedelmän armaan antavat
Eläimet, linnut, laihot.
Näistä näemme Herran työt,
Meistä hän murhehtii muistaa,
Tarpeemme aina edes tuo
Maasta, merestä, puista.
Ihmiset, siis, te iloitkaa:
Ohoh aikaa iloist'!
Weikkosemme, nyt veisatkaa
Herralle kilvan kiitost'.
(Samasta kirjasta kuin edellinen).
Juhana Cajanus.
Syntyi 1655 Paltamossa, jossa isänsä Juhana Cajanus oli kirkkoherrana.
Tuli v. 1670 Upsalan Yliopistoon ja sai siellä maisterin arvon v. 1679.
Seuraavana vuonna pääsi hän ylimääräiseksi filosofian professoriksi
Turun Yliopistoon. Kuoli jo 1681. Muuta ei hänen tiedetä kirjoittaneen
Suomeksi paitsi seuraavaa virttä, joka ensi kerran on painettu
arkkiveisuna v. 1683, vaan sitten vähän muutettuna otettiin
virsikirjaamme.
Katoovaisuudesta.
Etkös ole, ihmis parka, aivan arka,
Koskas itket yli öitä,
Koska suret suuttumatta, puuttumatta
Koukon mustan murhatöitä?
Tapa on vanha tappavalla vierahalla
Luojan laitoksen perähän:
Hyvät, huonot lankoinensa, lapsinensa,
Syöksee, sulloo maan povehen.
Syöksee, haastaa, särkee, sortaa mullaks murtaa
Hirmukourilla kovilla;
Ei ole toivoo toivotuksiss', voivotuksiss',
Parkusuilla pelkurilla.
Parku poijes paneminen, katsominen
Kaiken maailman menoja.
Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat, --
Eikö löydy loppuvia?
Eikö kuulu kuolevia, katoovia,
Paitsi ihmisparkaisia?
Tuuless', tähdiss', taivahalla, meress', maalla
Kuolevill' on kumppania.
Mitä maassa mateleepi, käveleepi,
Maaksi muuttua pitäpi;
Mitä puussa piiskuttaapi, kuiskuttaapi,
Puusta pudota pitäpi.
Lennä lintu minkä lennät, et sä lennä,
Kovan kuoleman käsistä.
Se se linnun lentävänkin, rientävänkin
Tempaa tuulettelemasta.
Kell' on ruumis raittihimpi, rautaisempi
Kuin on kalalla meressä?
Surma toki surmelepi, turmelepi
Wetten karjan vedessä.
Hauta on valmis vähäisillä kalasilla
Hauvin hirmuisen kuvussa;
Hauvin hauta kuohuvassa kattilassa,
Toinen puhuvan povessa.
Ruohot raukat raukenevat, vaikka ovat
Koreana kukassansa
Puut ei pääse paksujuuret, pienet, suuret,
Kaatahan kasotessansa.
Kivet kovat kallioilla, kankahilla
Rikki mullaks muretahan;
Rauta kaikki repäisevä, raateleva,
Ruostehelta raadellahan.
Ei niin vähää, voimatointa väetöintä,
Jota surma säästäneepi;
Ei niin vahvaa, voimallista, väellistä,
Joka käsiss' kestäneepi,
Jos sa kannell' kaiken ilman heität silmän,
Hänen tiedustat tapansa:
Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy
Taivas kirkas tähtinensä.
Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä,
Kääntyy kääntymättömäksi,
Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan
Tyhjäksi, tavattomaksi.
Täm' on Tuoni tulisella taivahalla,
Tämä tähtien pesällä;
Täm' on ikä iihanalla auringolla,
Tämä vahvuus vahvuudella!
Siis ei ole olevata, pysyvätä,
Tämän maailman menoista:
Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu
Luojan luotujen seassa.
Hengelliset, hengettömät, huolettomat
Menojansa muuttelevat,
Hetki hetkelt', päivä päivält', vuosi vuodelt',
Loppuansa lähenevät.
Tätä aina ajatella, muistutella,
Sinun syntisen pitäisi,
Tästä ottaa ojennusta, huojennusta,
Surman sua säikyttäissä.
Luodut kaikki katoavat, lopun saavat
Laatuinensa, luontoinensa.
Onko ihme siis jos kaadut, jos sa maadut,
Syntisäkki syntinensä?
Mik' on ilo rikastua, rakastua
Kaupungissa katoovassa?
Mik' on ilo oleskella, asuskella
Tässä turhassa tilassa?
Etsi muuta elantoa, olentoa,
Pyydä taivahan talohon!
Etsi meno muuttumatoin, puuttumatoin,
Pyri taivahan ilohon!
Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi,
Siell' on ilo loppumatta!
Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi,
Woiton virttä väsymättä!
Kosk'ei koskaan kuolematta, katoomatta
Sinne täältä tulla taita,
Sydän sull' on, syntis parka, aivan arka,
Että suret surman töitä!
Mattias Salamnius.
Nimessä on nähtävästi painovirhe, sillä Salamnius'en nimeä ei näy
olleenkaan. Sitä vastaan tuli v. 1691 _Mattias Salonius_ Upsalasta
Turun yliopistoon, sitten 1699 pitäjän apulaiseksi ja 1702
kappalaiseksi Pulkkilaan, kuoli 1716 Turussa, johon Wenäläiset olivat
hänet vieneet. Hänen runoelmiansa on säilynyt pitkäpiimäinen sururuno
vanhemman Gezelius piispan kuolemasta v. 1690 ja tämä _Ilolaulu
Jesuksesta_ v. 1690.
Ilolaulu Jesuksesta.