Ken joen rannall' on tuo miesi ylhäinen,
jok' yli vetten, maiden katsahtaapi?
Jo ryhti, huulten uhka, säihke silmien,
kädessä miehekkäässä miekka tulinen
urosta, sotilasta muistuttaapi.
Hän yksinään on, ilman seuraajaa,
mies nuori tullen mennen herrallensa
vaan aika ajoin sanaa kuljettaa;
mut takana ja eessä kaksi armeijaa
veristä surmaa uhkaa toisillensa.
Hän tuossa näkee Siikajoen maiseman
niin kolkkona kuin ruumiin laudoillansa,
hän Suomen sodan muistaa vielä kolkomman,
häpeän, paon, hylyks jääneen kunnian,
ja Ryssäin pilkkanaurun takanansa.
Se syynä, miks niin synkkä otsa on,
miks varjo musta huolihunnun vetää
peitteheksi urhon jaloon muotohon
hän näkee kuinka Suomi, äiti turvaton,
nyt alttiiks jää, kun poikain miehuus pettää.
Ja hänen, tämän hävityksen näkijän,
ei tapa tehtävistään horjahdella.
Uskollisempaa miestä löytäisitköhän?
Hän vaarat koitti, soti, voitti, vertaan hän
jo nuorna valoi maineen tanterella.
Näät miehen, jot' ei riemut, murheen säät,
ei mielet suurimman, ei alhaisimman
voi murtaa, taivuttaa, sä hengen näät,
min lentohon vaan nosti myrskyn tuulispäät:--
näät Adlercreutzin, urhoist' urhoisimman.
Ja hänen, hänen käskystänsä jällehen
on alkava tuo ilme kurjavainen,
tuo kulku levoton, tuo retki tuskainen,
isänmaan, maineen, kaiken kadottaminen,
jot' itkemätt' on epätoivo vainen.
Hän, täyttäin mit' on toinen määrännyt,
taas pakoon käskee, säästää miesten verta,
jo taisteluun ne oli säädetyt,
mut taistella ei saa ne, niiden täytyy nyt
taas paeta kuin ennen joka kerta.
Hän näkee sotarinnan taajan, tasapään
taas pirstoiksi ja hajallensa menneen.
Hän tuntee joka ruodun, rivin väessään,
sen toivot toivoi hän, sen liittyi elämään
ei yksin tänään, vaan jo kauvan ennen.
Hän tietää, ettei mielin tyvenin
se häpäisevää askelt' astu tätä,
sen rintaa painaa murhe katkerin,
sydäntä kalvaa haava tuskastuttavin
tuimemmin tuonen miekan iskemätä.
Ja väki tuo! On uljuutta ja voimaa sen
hän entis-aikaan saanut koetella,
hän muistaa kuin sen kanssa Kustaa kolmannen
tulehen riemull' astui, tiensä piirtäen
riveihin murtuneihin hurmehella.
Väkeä samaa nyt hän johdattaa,
polveltaan uutta, vanhaa mieleltänsä,
se mitä sois ja vois, hän arvajaa,
siis, kun se peräytyy, hän synkän näön saa,
ja otsa jalo painuu häpeissänsä.
Jo Döbeln lähtenyt on vihaa hehkuen,
jo marssiin Palmfelt joukkons' alkaa viedä,
jo vaipuu Gripenbergin miekka voittoinen.
On hetket kalliit. Sotalaumat Ryssien
jään yli ryntää sulkemahan tietä.
Mut Adlercreutz viel' alallensa jää,
yks toimi häll' on valvottava vielä:
joella viel' yks joukko viivähtää,
ei liiku askelta, ei peräydy tää,
lippunsa luona vaan se seisoo siellä.
Sen johtaja jo väsyi pakoon, häpeään,
kun vaihtoi sotatannert' yhtä päätä,
paluunsa päätti hän, nyt vaiti, mietteissään
hän joukkons' eessä seisoo, käydä ryntäämään
hän tahtoo, muuten siihen paikkaan jäädä.
Hän jähmettyiskö Pohjan hankihin?
Ei, sodan liekkiin kuolla paremp' oisi.
Kaarnaksi jäiskö meren hyrskyihin?
Ei, taistella kuin mies ja miesnä kuollakin
hän sois, ja joukkonsakin samaa soisi.
Väk' on se Hertzenin. Sen tuntee kenraali,
sit ei hän tänne hukkaan henno jättää:
nuo miehet hänen kotiseutuns' synnytti,
hän kutsuu, käskee, rukoilee,--ne viipyvi,
kuin kuolema myös häntä pelkäämättä.
Mik' ihme! Eikö niskoittelu tää
sytytä vimmaa? Ei, vaan ihastusta!
Kas, silmä loistaa, otsa selkiää,
valloillaan tuli povess' on ja liekehtää,
ja kasvoiss' ilmestyy sen kajastusta.
Eik' aikaakaan, niin liekki jo on levinnyt
niin kauas leimahtain kuin silmä kantaa;
sanoja lentää, uusia taas lähtee nyt,
takaisin kääntyy joukot, pois jo käsketyt,
ja Hertzenkin jo ryntää vasten rantaa.
Kaikk' esteet sortaa voittokulku tuo,
jo katkaistu on sotavoima suuri,
ja avuks Turun urhot rientää luo,
ja Gripenberg hän Hämeen poikiansa tuo
hurraten, rivit vankkana kuin muuri.
Kas noita! Essen uljas, miekka kourassaan,
ja Heideman ja Ramsay kilvoin koittaa.
Kas, kuin ne ryntää yli hurmeilevan maan!
Ja Lange, Kihlström, Bremer, Bröijer, Nordensvan
ja sadat muut, noill' eikö voimaa voittaa?
Jo vihdoin heltyy pakko toivoton,
vihdoinkin voiton seppel' loistaa kerta
häpeä pitkä oli, ponneton,
nyt päivä kunnian heille noussut on,
työ tehdään, joll' ei ikäkausiin vertaa.
Ja turhaan ponnistaen Ryssät vastustaa,
ens kertaa ahdingossa näillä mailla.
Rajevskin tulet ei voi enää kauhistaa,
pelätty, kuulu nimens' sammua nyt saa,
se tenhoaan ja voimaansa on vailla.
Mut vielä koitos. Laumat Ryssien
ne pakenee, mut uudet sijaan saapi;
jo hiiltyy vauhti Suomen urhojen;
mut kaukaa, hetki hetkelt' yhä paisuen,
nyt Porin uljas marssi raikahtaapi.
Avuksi Döbeln joutuu. Sanan saatuaan
hän väkimarssin tänne riensi kohta.
Tutulle nuotille jo, kuules, hurrataan.
Hän näkyy.--Adlercreutzpa innostuksissaan
nyt hänen kanssaan joukot tuleen johtaa.
Viel' leimuu sodan soihtu tuokion,
mut kohta sammuu se ja maahan kaatuu;
taas Siikajoen tanner meidän on,
taas kunniamme verin pesty, tahraton,
ja ensimmäinen, suuri voitto saatu.
Hän, joka jäiselläkin hangell' astuen
rakasti maataan mieltä palavalla,
jok' iloin sille verens' antoi lämpöisen
ja, kaikkein horjuessa, Suomen mainehen
pelasti vielä voimall' urhoisalla,
hän lepää. Rauhaan pääsi sankari,
maa Svean hänet kätki turvahansa;
jalosti sielläkin hän taisteli,
ja tuskinpa se päivä koskaan koittavi,
kun hänt' ei muista Svean jalo kansa.
Mut sankar'maassa vaikka unhotuksiin jäis
tää muisto suurempien muistoin kautta,
nimensä jos ei sydänt' enää sytyttäis,
ja kuluneine kirjaimineen hyljättäis
tuon uskollisen suomalaisen hauta;
ei miehen maine kuolis kuitenkaan,
ei, henki rientäis ylpeällä miellä
laineiden poikki syliin synnyinmaan:
tääll' ei hän unhotukseen joudu milloinkaan,
tääll' elää hän, vaikk' onkin hauta siellä.