MAAHERRA.

Kasvaako maine tanterella vaan,

jot' uljaan urhon veri kostuttaa,

ja eikö aseetonkin toisinaan

voi miehuutt' osoittaa?

Syvällä Suomess' oli kätkynyt

mies, rauhan mies jo nuorest' ijästään;

rauhassa vanhenneena hoiti nyt

maaherranlääniään.

Wibelius nimensä,--se korkean

ei suvun ollut, arvokas tok' on:

se hänen nimenään sai kunnian

ja nousi arvohon.

Kultaiset päivät vankan miehuuden

hän rauhan toimiss' oli viettänyt.

Nyt sota riehui maassa isien,

hän vanhus oli nyt.

Saaliina raastettuna ystävän

ja vihollisen kesken vuorottain,

sai levon, rauhan antaa alttiiks hän

hyväksi voittajan.

Lakia suojella, ja huojentaa

maan kuormaa, pyhä tehtävänsä on,

siks ei hän päivin koskaan rauhaa saa

siks yökin uneton.

Näin kerran yksin virkahuoneessaan

hän istuu kera kahden sihteerin;

hän murtuneelta näyttää, vait on vaan;

ja vaiti toisetkin.

Lepoa ois hän suonut, hetkeks vaan;

se liikaa on. Taas ovi avaantuu,

ja, aseellinen joukko seurassaan

soturi ilmaantuu.

Soturi tuo se Ryssäin voimien

pääkenraal' on, ei mikään halvempi;

perällen astuu hän ja uhaten

tuiskaisee jyrkästi:

Maaherra, taistelu on päättynyt,

tän maan jo meille asevoima soi;

kuin taistella sen miehet vielä nyt

riveissä Ruotsin voi?"

"Kas, tuoss' on kynä, tuohon istukaa

ja kirjoittakaa käsky ankarin:

se tavaran ja hengen pitää saa,

ken palaa kotihin;

mut hurjana ken vielä niskurois

herraansa, keisaria vastahan,

sen suku armott' ajetahan pois

talostaan, maaltahan."

"Te ymmärrätte, kirjoittakaa niin."

Hän päätti, uhkan hymy huulillaan.

Wibelius katsoo tuomar'pöytään, siin'

on laki Ruotsin maan.

Kätensä lujaan laskee kannellen,

ja silmä, kirjaan luotu, välkähtää:

"Kenraali, niillä, joita uhkaatten,

on suoja vahva tää."

"Meill' aarre kallis, turva aseeton

se on, kuink' ikään onni vaihettuu;

sen valtiaanne vahvistanut on,

se häneen turvaantuu."

"Siin' ikivanhuudesta säädetään:

jos rikkoo ken, niin syy on hänen vaan;

ei vaimo vastuuss' ole miehestään,

ei miesi vaimostaan."

"Jos rikosta on maataan puolustaa,

jot' ei voi kelpo sydän myönnyttää,

miest' aseellista silloin rangaiskaa,

laps, vaimo säästäkää!"

"Te voiton saitte. Teill' on valta nyt,

siis minun tehkää, miten miellyttää!

Mut laki, ennen mua syntynyt,

myös jälkeheni jää."

Näin lausui. Säikähtäen vavahtaa

nyt sydän nuorten miesten molempain;

mut kirkkaat silmäns' ukko kohottaa,

kenraaliin katsahtain.

Tuon kasvoist' uhka oli hävinnyt,

ja katsanto jo muuttui lempeäks,

hän lujast' ukon kättä puisti nyt

ja kumarsi ja läks.

Mut kädet ristissä kuin rukoillen

nyt vanhus vaipui tuomar'istuimeen;

hän voittajana ylimaallisen

sai rauhan palkakseen.

Ja läsnä olleet todistivat niin--

he kertoivat sen usein innoissaan--

kirkastus ihmeellinen huomattiin

nyt hänen kasvoillaan.

Ett' oli valo taivaan ihanin,

siit' oli heillä yksi ajatus;

mut mistä kaunis kohde syntyisin,

siit' eri arvelus.

Sen toinen sanoi loisteeks auringon,

mi kirkkaan paistehensa heihin loi;

vaan toinen sanoi: "sisäistä se on,

sen omatunto toi."

Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Cajander) · 第 40 / 43 题