VIAPORI.

Kun päivä oli päättynyt,

luon' iltavalkean

Stool-ukon kanssa istuin nyt

totuttuun tapahan.

Iloiltiin, pilaa laskettiin,

niin Viapori mainittiin.

Ma mainitsin sen nimen vaan

mut ilo loppuikin:

"Oletko nähnyt milloinkaan

linnoitust' Ehrnsvärdin,

Gibraltaria Pohjolan?"

Hän synkän alkoi kertoman:

"Se silmää ulapalle päin

graniittikatseillaan,

ja Kustaanmiekkaans' ylentäin

se uhkaa: tules vaan!

Ei lyömään laskeu miekka tää,

se surmaa, kun se välkähtää.

Äl' uhall' astu saaren luo,

kun maassa vaino käy,

kun merten kuningatar tuo

ei leppyisältä näy:

tuhansin kanuunoita soi

ja surman tulta salamoi.

Pakohon Pohjan rajoillen

väkemme syöstihin,

mut vielä väikkyi toivo sen,

Ja hehkui intokin.

Ei hätääkään, niin arvellaan,

kun meidän Viapor' on vaan.

Jokaisen silmä leimahtaa,

kun kuulee nimen tään,

ei silloin tuskaa, nurinaa,

ei kylmää, nälkääkään.

Taas Suomen karhu elämöi,

pudisti kämmentään ja löi.

Useinkin urhon harmajan

etäällä kodistaan

tuon nimen kuulin lausuvan,

yöt hangell' istuissaan;

viluhun lämmintä se loi,

se kodin, kaikki hälle toi.

Mut etelästä kuiskaillen

nyt huhu luikertaa,

se aseitamme häväisten

maanpetost' ilmoittaa;

se kaikkialla herättää

vaan ylenkatsett' ylpeää.

Ijäti päivä muistetaan,

milloinka varmuuden

tuo huhu sai, ja kertomaan

käv' äänell' ukkosen:

maan viime pylväs kukistui,

jo Viapori antautui.

Sen kuiluunsako nielaissut

on syvyys pohjaton?

Ukonko nuoli murskannut

sen vahvat muurit on?

Ken valleilta sen miehet vei?

Kysyttiin,--vastausta ei.

Mut huokaus se puhkes nyt

sydämest' urhonkin,

ja silmä, harvoin vettynyt,

nyt valui kyynelin;

olihan kuollut synnyinmaa,

sen hautaa kyynel kostuttaa.

Voi miestä, joka juoksemaan

tuon saattoi kyynelen!

Hän kerran voitti kunnollaan

jaloimman seppelen:

hän Ruotsinsalmen voittohon

johdatti Ruotsin laivaston.

Mut vaikk' ois miekoin maailman

hän loistoon nostanut

ja auringonkin kirkkahan

kiillollaan huikaissut,

niin häpeän hän kuitenkin

saa työstään haudall' Ehrnsvärdin.

Runoja, muinais-aikaakin

rakastat, nuori mies,

sen, minkä tässä kertoilin,

sa laulatkin kenties;

tuo silloin julki musta työ,

mut nimen peittäköhön yö.

Suvusta vait! Ei vierittää

rikosta sille saa;

ei muut, hän yksin häpeää

saa työstään kannattaa.

Ken kavaltanut maansa on,

on suvuton ja lapseton.

Kavala käsi, pantuna

tueksi Suomenmaan,

häväistys, kammo, kuolema,

kirous, patto vaan

ne hänen nimens' olkahan,

näin säästät korvaa kuulijan.

Kaikk' ota haudan synkeys

ja tuskat elämän,

tee niistä hälle nimitys:

surua vähemmän

se nimi tuopi kuitenkin

kuin Viaporin petturin."

Vänrikki Stoolin tarinat (suom. Cajander) · 第 39 / 43 题