Kun päivä oli päättynyt,
luon' iltavalkean
Stool-ukon kanssa istuin nyt
totuttuun tapahan.
Iloiltiin, pilaa laskettiin,
niin Viapori mainittiin.
Ma mainitsin sen nimen vaan
mut ilo loppuikin:
"Oletko nähnyt milloinkaan
linnoitust' Ehrnsvärdin,
Gibraltaria Pohjolan?"
Hän synkän alkoi kertoman:
"Se silmää ulapalle päin
graniittikatseillaan,
ja Kustaanmiekkaans' ylentäin
se uhkaa: tules vaan!
Ei lyömään laskeu miekka tää,
se surmaa, kun se välkähtää.
Äl' uhall' astu saaren luo,
kun maassa vaino käy,
kun merten kuningatar tuo
ei leppyisältä näy:
tuhansin kanuunoita soi
ja surman tulta salamoi.
Pakohon Pohjan rajoillen
väkemme syöstihin,
mut vielä väikkyi toivo sen,
Ja hehkui intokin.
Ei hätääkään, niin arvellaan,
kun meidän Viapor' on vaan.
Jokaisen silmä leimahtaa,
kun kuulee nimen tään,
ei silloin tuskaa, nurinaa,
ei kylmää, nälkääkään.
Taas Suomen karhu elämöi,
pudisti kämmentään ja löi.
Useinkin urhon harmajan
etäällä kodistaan
tuon nimen kuulin lausuvan,
yöt hangell' istuissaan;
viluhun lämmintä se loi,
se kodin, kaikki hälle toi.
Mut etelästä kuiskaillen
nyt huhu luikertaa,
se aseitamme häväisten
maanpetost' ilmoittaa;
se kaikkialla herättää
vaan ylenkatsett' ylpeää.
Ijäti päivä muistetaan,
milloinka varmuuden
tuo huhu sai, ja kertomaan
käv' äänell' ukkosen:
maan viime pylväs kukistui,
jo Viapori antautui.
Sen kuiluunsako nielaissut
on syvyys pohjaton?
Ukonko nuoli murskannut
sen vahvat muurit on?
Ken valleilta sen miehet vei?
Kysyttiin,--vastausta ei.
Mut huokaus se puhkes nyt
sydämest' urhonkin,
ja silmä, harvoin vettynyt,
nyt valui kyynelin;
olihan kuollut synnyinmaa,
sen hautaa kyynel kostuttaa.
Voi miestä, joka juoksemaan
tuon saattoi kyynelen!
Hän kerran voitti kunnollaan
jaloimman seppelen:
hän Ruotsinsalmen voittohon
johdatti Ruotsin laivaston.
Mut vaikk' ois miekoin maailman
hän loistoon nostanut
ja auringonkin kirkkahan
kiillollaan huikaissut,
niin häpeän hän kuitenkin
saa työstään haudall' Ehrnsvärdin.
Runoja, muinais-aikaakin
rakastat, nuori mies,
sen, minkä tässä kertoilin,
sa laulatkin kenties;
tuo silloin julki musta työ,
mut nimen peittäköhön yö.
Suvusta vait! Ei vierittää
rikosta sille saa;
ei muut, hän yksin häpeää
saa työstään kannattaa.
Ken kavaltanut maansa on,
on suvuton ja lapseton.
Kavala käsi, pantuna
tueksi Suomenmaan,
häväistys, kammo, kuolema,
kirous, patto vaan
ne hänen nimens' olkahan,
näin säästät korvaa kuulijan.
Kaikk' ota haudan synkeys
ja tuskat elämän,
tee niistä hälle nimitys:
surua vähemmän
se nimi tuopi kuitenkin
kuin Viaporin petturin."