(Gregori Tigerstedtille Revonlahden tappelun
videntenäkymmenentenä vuosipäivänä).
Tunsitko joskus, joukoss' ihmisten
kulkeissas täällä elon tanterella,
kuink' outo voima, pakko sisäinen
toist' ihmistä voi toiseen taivutella?
Näet muodon, äänen kuulet, riemastut,
vaan et voi virkkaa, miks niin ihastut.
Mies oli Cronstedtilla väessään,
ilolla häntä vielä muistelenki.
ma vanhus olin, nuorukainen hän
mut kummassakin meiss' ol' yksi henki.
Ma helposti ja paljon unhotan,
mut Tigerstedtin muistan ainian.
Sen kaikki näytti, silmä, käyntikin,
ett' oli miekkamieheks luotu poika;
häll' oli reipas muoto sankarin,
ja varsi kookas, vaikka vielä hoikka.
Hänt' ihastelin minä mielessän',
mä hänet tunsin, minua ei hän.
Äänensä muistan, Pohjan kasvatin,
kuin pohjoinen se raikui joukon eessä;
sanansa lens' kuin luoti maalihin
ja sattui, sillä pontt' ol' ääntehessä;
tuost' äänestäkin huomata jo voi,
ett' urhokkaasta rinnasta se soi.
Tie minne veikään, min sai koittaakaan,
kun pako meiltä turvan, toivon poisti,
tuo sama tuli hänen katseessaan
ja muodoss' aina sama rauha loisti;
kuin vaskikirjoitus se vakamoi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Kun väliin kiihtyi vauhti Pohjolaan,
ja vihan tuskast' itkein urhot kulki,
hän kiros silloin, puri hammastaan,
mut kyyneleet hän sydämeensä sulki;
huulilta vaan nuo sanat salamoi:
Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja päivä tuli, hänen juhlansa.
Taas kunnialla liehui lippu Suomen;
aseihin kaikui Revonlahdella,
ja paenneille koitti uusi huomen.
Riemahdus lensi kautta rivien,
se hetki se ol' ikimuistoinen.
Mik' ihme! Sammunutta toivoaan
virittämähän joukot tuleen rientää,--
tukittu virta; sortain sulkujaan,
esteitä vastaan aaltojansa työntää,
ja kansa, syösty epätoivohon,
maat' isäin suojaamahan noussut on.
Valoksi idän rusko sulaantui,
lähemmäks siirtyi päivän sädesoitto,
allamme hanki silloin ruskottui,
se oli kunniamme aamukoitto:
syvemmin, aurinkoisen kohoten,
ain' aamukoi tää loisti verinen.
Mut saman päivän ensivartio
taas näki sammuksissa sodan palon,
ja Siikajoen nuori soitto jo
sai tässä kaksoisveljen yhtä jalon.
Rivistä riemu kaikui rivihin,
näin tulokasta tervehdittihin.
Kentällä seison. Kaikk' on tyyntynyt.
Miss' äsken viha riehui, oli rauhaa:
jo viihtyi vaino, unta maattiin nyt,
sit' unta, miss' ei enää myrskyt pauhaa;
jos valvoi ken, ol' ystävä vaan tuo,
jok' ystävän jäi nukkunehen luo.
Mit' etsin, löysin nyt, ma tiedon sain,
jot' oli yhtä raskas kaipaella
riveistä Tigerstedtiä mä hain,
mut hän on tääll', ei ole valvehella.
Juur voittaessa, leikkiin innostuin,
hän tähän nukkui rinnoin puhkaistuin.
Tuo urhokas! Viel' äsken hänen näin,
kun nuorna, uljahana rynnäkköhön
hän, esteet sortain, riensi eteenpäin
kanuunan liekkiin, miekan mittelöhön;
nyt kylmänä hän hangell' lepäsi,
miss' äsken Ryssäin tulet sammutti.
Mut elon karvan kanss' ei kuitenkaan
kadonnut rauha hänen muodostansa,
vaaleissa vielä hänen kasvoissaan
näin uljuuden, tuon tutun vanhastansa:
tuo vakaa muoto mieleen mulle toi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Ja katso! Uusi päivä tulikin.
Hän synnyinmaalle suojaks säästyi vielä.
Ma hänt' en nähnyt enää sittemmin,
vaan sä, jos hänet kohtaat elon tiellä,
niin terveisiä sano Stoolilta,
ja urhotöiltä, Revonlahdelta."
Näin kertoi Stool sinusta, urhokas,
sä kunniamme kulta-aikain jäänne.
Terveiset kätki ylioppilas,--
ja harmaapäänä vihdoin esittää ne,
vuossataa puoli kun jo siitä on,
kun eestä maas näin astuit taistohon.
Se lempees sulje, tervehdyksen tään
tuo sulle synnyinmaaskin; rivit luki
se niiden miesten, jotka verellään
sen muistot, toivot ja sen uskon tuki.
Ne harvenneet on hartaammin siis vaan
se muistaa eloon jääneit urhojaan.
Kiitokset saa tuo alttius rajaton;
min hehku Pohjan jäälläkään ei laannut,
kiitokset kallis verikin, jok' on
turvaks vastaisuuden vuotaa saanut,
ett' aina sille toivon sanat soi:
viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi.
Von Törne.
Von Törne ukon maininnutko lienen,
tuon miehen Mikkelistä, tuskin tiennen.
Uroja hänkin oli harmaita,
ja Savon varajoukon johtaja.
Von Törne, näät, ol' aimo Suomalainen,
kuin vanha tervaskanto rustokkainen,
ei hevin saanut hänest' urakkaa,
kysyttiin iskua ja navakkaa.
Hän tiesi sen, uskoi myös, kun lausui kansa,
ett' oli rautainen hän luonnoltansa,
ett' Törne vanhus piti puoliaan,
ol' everstluutnantti tai majuur' vaan.
Ma ukon tunsin rauhan ajoist' asti,
hän pyylevänä liikkui vakavasti,
ois outo luullut pölkyn puetun
kannuksihin ja sotanuttuhun.
Mut pölkyss' oli sydän saastumaton,
ja vakaa sydän, sydän murtumaton,
joss' aaltoeli veri tulinen,
niin, miehen sydän raitis, urhoinen.
Ja synnyinmaata helliä se tiesi;
ken tälle arvon soi, se kunnon miesi.
Miks' niin? Hän syynkin tiesi ilmoittaa:
se hänen, hänen joukkons' oli maa.
Mä muistan, kuinka kesken tuttujensa
hän tuskin tiesi määrää puheillensa
maast' tästä, "parhaimmasta päällä maan",
ja kansasta sen, "hänen kansastaan."
Hän seisoi silloin hajasäärin, tätä
hän mielin käytti tapaa ylpeätä,
kosk' kieltää tohtinut ei yksikään,
ett suomalainen majuuri on hän.
Ei vertaa tiennyt tälle kunnialle,
hän siitä päätään nosti korkealle;
maailmaa vastaan miekoin, miehineen
hän käynyt ois ja valtakirjoineen.
Mut joskus, juttu kun tul' oikein vilkas,
hän Suomalaisen typeryyttä pilkkas,
kuink' ollaan rehdit, mutta tuhmatkin;
hän silloin päästi naurun raittihin.
Mut annas, toinen moittia jos tahtoi,--
vait! Moistahan vaan ukko yksin mahtoi.
Puhuja viel' ei ollut päättänyt,
kun vastuun sai: "Suu kiinni, herra, nyt!"
"Pöyhkääjä, kysyn teiltä, kansaa kussa
maailmass' olette tai painetussa
kirjassa huomanneet niin ylevää,
niin viisast', uljasta, kuin kansa tää?"
"Sen kanssa viran puolest' olkaa kerta,
miss' soivat luodit, missä sataa verta,
ja sanokaatte, onko, kuka ties,
älyä, tulta vailla Suomen mies!"
Kuin rauhan, niin hän sodankin ol' aikaan
Mä pääsin luokseen majoittajan paikkaan;
monia tunnen hänen tekojaan,
Lapuan päivästä nyt kerron vaan.
Me metsää puhtaaks oltiin perkaamassa,
kaikk' oli valmiit vaan ja vartomassa,
mut vanha herra käski seisomaan,
kosk' ampui Suomen mies niin ravakkaan.
"Seis", huus hän, "pojat, saakaa tue puista
ja niittäkää, kuin niitetähän ruista;
nyt tulee hiiden hauska. Sihdatkaa!
Karskisti vaan! Nyt ruokaa korppi saa."
Hälle tuttu oli kaikki väki,
ei nimelt' yksin, mutta näöltäki,
jokaista tarkkas, jonka nähdä voi,
kuin isä kullekin hän sanan soi:
"Karl Hurtti, noin, tuo sattui kelpo lailla,
ei luodin saaja liene muuta vailla!
Kuin ennen ammut, korpraal' Flink! No kas,
jo Pekka Peitsi kaatui, peijakas!"
"Voi, sääli kunnon poikaa tosiansa,
nyt isä saakoon torpan Pekastansa."
Näin lausui hän, näin johti joukkoaan,
hän, suomalainen koko sielultaan.
Tul' Adlercreutzin sana: "Joutuisasti!
Väkenne eespäin, käykää kiiruummasti!"
Vastuunpa kumman ajutantti sai;
ja tyynesti ukko vastas vaan: "Niin vai!"
Voi hauskaa! Lipun luona pyylevänä
hän seisoi hajasäärin, ylpeänä,
kuin iankaiken aikois seisoa,
ja lausuis luodille: "Seis, huutia!"
Mitäpä sanantuoja mokomalle?
Tuo poika parka joutui ahtahalle:
hän päätäpahkaa oli samonnut,
vaan käskyä ei vanhus totellut.
"Majuuri, eespäin!"--"No, no, veikko, malta!
Mi täällä näyttääkään niin kamalalta!"
"Kenraali käski."--"Hurraan saakohon
Karl Adlercreutz, hän kunnon miesi on!"
Ne sanat päässeet juur' ol' äijän suusta,
niin naamaan lensi kaarnan pirsta puusta.
"Hoh, hoh, sit' odotinkin", lausui hän,
"kas, sepä mies on hyvä tähtäämään!"
"Se melkein sattui, eipä paljon vailla;
sanoa voin nyt Hannu Klingan lailla,
kun kuula pyyhkäis hänen kulmiaan:
'Tuo hiis ei karta miehen naamaakaan!'"
Nää sanat häntä aina huvitteli,
taas täyttä kurkkuaan hän hohotteli
ja vakaana taas kävi seisomaan,
käs' puuskassa ja sääret hajallaan.
Ties hiis, kuin kauan kuhnaillut ois vielä,
mut juuri kun hän siin' on tulen tiellä,
pau, tuli taaskin luoti lentäen
välitse aivan äijän polvien.
Takissaan vanhus huomaa heilahduksen,
hän katsoo, näkee läpi ammutuks sen,
lievettä nostaa, toista myös--no voi,
on reikä molemmissa, lempo soi!
Hän närkästyi ja korvan juurta raapi:
"Kas, tästä Räätäli-Matti työtä saapi!
Vaan joudu, Juho-kulta, katsos sie,
mitenkä takapuolen laita lie!"
Käy vanha Juho renki silmäämässä:
"No, hiisi, kahta hullummin on tässä;
edessä toki lieve jäljell' on,
repale tässä vaan on palteeton."
Nyt Törne suuttui: "Sekös mokomakin,
niin ihan piloille kun ampuu takin,
jot' olen tuskin päivän pitänyt!
Siis, eespäin! Piru vie sen pirun nyt!"
Heinäkuun viides päivä.
"Nyt kesäpäivä loistavi,
niin oudoks muuttaa mieleni
tää aamu armahainen;
jos haluat, niin lehtohon,
suvisen ilman sulohon
nyt käymme, nuorukainen;
tää päivä juhlapäivä on."
Soturi vanha lausui tään,
pois verkon laski kädestään
ja ääneti muu johti;
ja poikki kukkaniittyjen
sinisen järven rannallen,
mi kastehelmin hohti,
nyt kävi kulku hiljainen.
Oi suloutta taivaan maan!
Ei vanhus hiisku sanaakaan,
vaan katsoo ihaellen.
Sai kyynel hälle silmähän,
kun käteheni tarttui hän
ja kuiskas hymyellen:
"Maan eestä kuolisitko tään?"
Vait olin. Sydämellisen
vaan silmäilyn loin hänehen.
ei vaatinut hän muuta.
Ja hetken äänet' oltuaan
ja kummult' ihaeltuaan
taas seudun ihanuutta,
hän ääneen puhkes lausumaan:
"Rannalta tältä palasen
maat' ihanaista isien
sa näet, nuorukainen:
kuin Virtain järvet ihanat
on Saimaan sadat lahdelmat,
Imatra pauhaavainen
ja Vuoksen aallot vaahtoisat."
"Ja jos käyt Pohjan äärihin,
laelle tuiman tunturin,
yht' ihanaa siell' oisi;
ja jos sa rannan aukean
näet Pohjanlahden huuhtoman,
niin rakkautta loisi
sinulle Suomi rintahan."
"Mut käsitätkö mieleni
ja kyynelen, mi vierevi
nyt hiljaa silmästäni,
ja muistoa miks herättää
niin suloista, niin synkeää
tää päivä mielessäni?
On viides Heinäkuuta tää."
"Koittaapi päivä, loppuun käy;
monesta jälkeä ei näy,
kuin kulunut on suotta.
Vaan tää jäi mulle muistohon,
tää viides Heinäkuun, siit' on
nyt seitsentoista vuotta;
se Dunckerin vei kuolohon."
"Tääll' oli kansa Suomessa,
viel' on se; surun tuttuna
se kaikk' on saanut koittaa:
sen alttius on rajaton,
se tyyni, vakaa, jäykkä on,
sen miehuus kuolon voittaa;
se kansa meidän kansa on."
"Levossaan sinä nyt sen näät,
sit' ei nyt häiri synkät säät,
mut sitä hellit vainen;
ma näin sen koetuksissa,
tulessa, hallan kourissa,
se ain' ol' yhdenlainen;
arvaahan, mitä tunsin ma."
"Ma näin sen verta vuotavan,
näin voittavan, näin sortuvan,
mut pettäjää en lainkaan;
maill', joita päivä pakeni,
viel' urho hyinen taisteli,
ja väistynyt ei vainkaan,
vaikk' ihan toivo raukesi."
"Mik' urhoisuus, mi kestävyys,
mik' into, mikä ylevyys
ja vakuus vaiheissansa
sill' olikaan, jot' ihanoi
ja jolle sankar'nimen soi,
nää miehet, tämä kansa,
ja kuoltuakin jumaloi!"
"Mut kysy, jos sa milloinkaan
urhoisan vanhan sotilaan
ajalta tapaat tältä:
oliko miestä kuitenkin,
jok' oli kaikist' urhoisin?
Saat vakaan vastuun häitä:
niin, herra, tunsin Dunckerin."
"Kodista köyhäst' oli hän,
laps saloseudun synkeän,
ei suvultansa suuri,
vaan tuli kunniaksi maan,
nous' arvoon arvaamattomaan,
ol' lujin Suomen muuri,
ja muistons' elää ainiaan."
"Ja tämän maineen kirkkahan,
sen omaks hälle hehkuvan
sydämen lämpö antoi;
ja synnyinmaallen armaallen
kuin morsiolle, äidillen
hän kaikki uhriks kantoi;--
näin saavutti hän suuruuden."
"Hän kaatui; mutta kuolemaa
oi suloista, kun kuolla saa
noin loistehessa maineen!
Ei huku unhojärveen hän,
vaan lailla luodon vihreän
kohoopi alta laineen;
kuoleepi, eikä kuole hän."
"Maa, kukkaisissas loistaos!
Suv'aalloissasi nostaos
vihanta lehtiranta,
rusoittaa vaarojesi suo.
ja välkkyelköön virtais vuo,
ja kohti taivaan kantta
sininen Saimaa-silmäs luo."
"Niin että muisto vastakin,
kun mainitseepi Dunckerin,
ylpeillen virkkaa saisi:
maa kaunis tuo, se hymyllään
sai urhon lemmen syttymään;
ken sit' ei armastaisi?
Hän kuoli eestä kullan tään."