Hautajaisihin näin kerran--
sekin muisto maksaa vaivan--
Adlercreutzin, jalon herran
käyvän hiljaa, vaiti aivan;
haudalle hän päästyänsä
katsoi, hattu kädessänsä,
kuinka sijaa soturille
tehtiin, Hannu Munterille.
Mont' ei tullut saattajaksi
tälle viime matkallansa:
hautaa kaivoi miestä kaksi,
neljä kulki arkun kanssa;
kunniaksi oli vielä
kenraali ja pappi siellä,
kolme korpraal'otusta ja
neljäs minä, majoittaja.
Koruton ol' laitos haudan;
vaatteissansa ryysyisissä
välissä nyt neljän laudan
Munter makas pintehissä:
vakaa oli näöltänsä
niinkuin ennen eläissänsä,
sama urho vielä, mutta
yhtä puuttui--nopeutta.
Majaan näin kun oli mennyt
Munter sodan pauhinasta,
Buss korpraali haudallen nyt
astui, puhui vainajasta:
mikä hällä suku, tunto,
puhe, sydän, voima, kunto,
kuink' ol' urhoks luotu heti--
kuuluviin Buss kaikki veti.
Sanat kävi sydämille,
vaiti seistiin, hymyeltiin
vainaan ponsilausehille,
viiksiäkin väänneskeltiin.
Suurta ei se maksa juttu,
jokapäiväinen ja tuttu;
suonet sitä sentään kuulla,
kerrottuna Bussin suulla.
"Miehet, uljain veikko tää nyt,
Munter kuuluisa on poissa,
takalaitahan on jäänyt,
makaa kuolon kammitsoissa;
päätti marssit, sodat kaikki,
käskyn seista vihdoin saiki,
tähän retkeilystään lakkas,
ketaransa pystyyn nakkas.
Meillä, jotka siellä kanssa
liekiss' oltiin, meill' on selko,
kestikö hän paikallansa,
vaiko pakoon ajoi pelko,
kalpeniko taistellessa,
vaiko kuolon uhatessa
seisoi tummanruskeana,
varsin vaskipatsahana.
Jörömäisenä hän meille
saapui tuolta saloltahan,
läksi isäin ikiteille
hän, kuin hekin, sotimahan;
puhe oli harvanlainen,
silmä vilkkui poikamainen,
sanaa kolme erällensä
lausui, vaan ne täsmällensä.
Koko suku semmoisina
eli, kaikki yhtä luuta,
soti, kaatui alhaisina,
miekoin haastoi, säästi suuta;
kahdestoista Kaarle kerran
yhdestä jo teki herran,
korpraaliks se Munter tehtiin;
alaspäin taas siitä lähtiin.
Moni virkaan outo vielä
kotiin kauan haluaapi,
alla päin käy, murhemiellä,
kunnes mieheks karkeaapi.
Näin ei Munter aikanansa;
kun läks sotaan Kustaan kanssa,
kohta, vaikka vasta tuotu,
oli soturiks kuin luotu.
Joi, ja särki iltasella
kiväärinsä iloissansa;
vääpelinsä aamusella
antoi hälle pampustansa,
virkkoi: 'Ällös olko arka,
näin on virka, poika parka!
Norjenitko?'--Vastus Hanne:
'Kyllä, kiitos rasvastanne!'
Viinaan tuosta Munter suuttui,
ain' ol' uuras, nopsa kanssa.
Ensi kahakassa puuttui
luoti hänen olkahansa.
Döbeln kuulan vinkuvaisen
kuuli: 'Pojat, kuka sai sen?'--
Munter olkapäätään kaappas,
virkkoi: 'tuostahan se raappas.'
Tuskin lientyi haavan vaivat,
taas käv' onni ankaraksi
kasakat kun vangiks saivat,
juosta sai hän virstaa kaksi
kilpaa arovarsan kanssa
leve'illä jaloillansa,
kunnes uljaat veikot tästä
taas tok' auttoi pälkähästä.
Rinta huokui, hiki juoksi,
kun hän melkein viimeisillään
taas pääs omiensa luoksi;
vaan ei tuosta ollut millään.
Kumppalit huus ilkkuin vielä:
'Lämpisitkö? Taisi tiellä
juoksu käydä keveästi?'--
Munter vastus: 'Välttävästi!'
Kenraal' Armfelt lyötiin kerta;
silloin lippuamme likin
oli Munter, vuosi verta;
hän se lipun pelastikin.
Nytpä sai hän vihdoin kanssa
rahan rehtiin rintahansa;
Munterill' on vanha viisi,
virkkoi tuohon vain: 'No hiisi!'
Näin hän vakaast', uljahasti,
niinkuin kahakoissa noissa,
liikkui viimeisiinsä asti,
kasvaen vaan kunnioissa;
harmaa ol' jo parraltansa,
niukemp' ehkä lauseissansa,
vaan kun sauhuun, liekkiin lähtiin,
samaks kuoloon asti nähtiin.
Oli muuan kevät-ilta,
vanha äiti leiriin tuli,
silmä vettyi Munterilta,
jäykkyys hältä kaikki suli;
ääneti hän aamuun asti
katsoi ämmään hartahasti.
Täältä kun on poika mennyt,
äiti kuollee murheesen nyt.
Munter siinä kaiken yötä
hymyillen vaan istuskeli,
kuuntel', antoi kaikki myötä,
kunnes eukko varoitteli:
'Poika kulta, liiku huolla,
väistää paremp' on kuin kuolla!'
Näin kun lauloi vanha rastas,
'Eihän toki!' Munter vastas.
Mut ol' luoti hällen tehty,
loppu joutui, tuli turma;
vaiheissamme Munter nähty
myötä ain' on, nyt vei surma.
Karskina viel' eilen eli,
mälliänsä pureskeli
vartiona kenraalille,
missä oltiin neuvosilla.
Päiväkäsky kertoi juuri,
kuinka herrain pöytään kieppas
viuhahtaen pommi suuri,
puhevallan ottaa sieppas.
Tulen tuttu vanhastansa,
Munter sylkee kourahansa,
kiinni koppaa, alkaa tuosta
mokoman kanss' ulos juosta.
Oven sai hän auki sille,
sen jo porstuaankin saatti,
vaan kun pääsi portahille,
lensi pirstoiksi kranaatti.
Siin' ol' äijän töitten loppu,
vaan ei vielä tullut hoppu;
maaten siinä mullin, mallin,
Munter virkkoi: 'Hiis vei pallin!'
Vielä hän, kun aamu koitti,
oli henkitoreissansa;
jo nyt surma voiman voitti.
'Kas kun pommi äijän karsi:
poiss' on toinen käsivarsi,
rintahankin sattui siru!'
Munter vaan: 'Se halkes, piru.'
Näin hän kuoli, näin hän eli,
miesnä loppuun alust' asti,
sanoissaan hän vitkasteli,
vaaroiss' suori nopsahasti.
Teki työnsä kerskaamatta,
puutteet kesti nurkumatta,
kärsi vaivaa, rasitusta,
yhtä vaan ei,--valitusta.
Maailma jos maksaa voisi
kovat päivämme ja yömme,
verikenttämme jos toisi
julkitiettäviksi työmme,
lippumme jos kuulla antaa
vois, mink' arvon Munter kantaa,
moni, jonka kaulus loistaa,
saisi kumarrella moista.
Vielä häntä muistellessa
vanha sydämeni paisuu.
Surman sarkaa vakoillessa
hän vast' oli varsa raisu;
painanut ei pelko mieltä,
aina 'Hei!' vaan ja 'Pois tieltä!'
rummun jälkeen vaikka mihin,
kun vaan eespäin käskettihin.
Tok' ei ystävää niin varmaa,
lujaa, vakaat', uskollista.
Niinkuin lapsi, vaikka harmaa,
vihas tuskin vihollista.
Kourin Munter Ryssiänsä,
niinkuin hampain mällejänsä,
survoi, vatkas kaikin hetkin,
rakkaat toki kumpasetkin.
Kunniata sankarille!
Kunnioittuna hän maatkoon!
Miehuus, miehen kunto sille
pysyväisen muiston taatkoon!
Orjan jalka ei saa painaa
hautaa, miss' on Munter vainaa.
Vanha kantasuku tulkoon
suojaks sille! Amen olkoon!"
Laannut korpraali kun on nyt,
haudalt' alas käynyt taasen,
kenraalipa lapion nyt
käteen ottaa voitokkaasen,
hiekkaa hiljaa viimeks heittää,
Suomen mullall' urhon peittää;
sanaa hän ei virka monta,
mutta meille verratonta.
Puhe silloin lausueltu,
syvään liikutti se mieltä,
vaikk' ei pitkä, koristeltu,
Munterin vaan omaa kieltä:
kunniamme todisteeksi,
soturinkin ylisteeksi
riitti tuo, kun lausui vainen
näin: "Hän oli Suomalainen!"