Kenenkä linna se, jonk' äskettäin
tien varrell' illan hämärässä näin?
Niin komeaa ei tienoill' ollut toista.
Mut kolkoksi kuin haudan muistan sen,
ja synkäks', autioksi; akkunoista
vain valo loisti yhden huonehen.
Ma seisahduin ja katsoin: kartanon
salista valo virtas varjoton.
Niin tarkkahan, kuin suinkin näkö jaksoi,
sielt' ihmisiä etsin silmilläin,
mut vaivaa tuskin tarkastus se maksoi,
ma haamua vain kaksi siellä näin.
Ol' vaimo toinen, suruvaatteissaan
ylevä, vaikka kumarruksissaan;
hopeina valui pitkät suortuvansa.
Mies toinen oli mustissa myös tää,
pää pystyssä, vaikk' ikä lumillansa
sen peitti myös; hän kantoi kynttilää.
Mä katsoin vielä. Salin seinähän
ol' asetettu kuva; taulun tän
likellä näin mä vielä taulun toisen.
Kun nainen ehti niiden etehen,
kohotti katsantonsa hän ja loi sen
kuin rukoellen niiden puolehen.
Ken oli hän? On hetki kulunut:
hän mennyt on ja valo sammunut,
kuin kartanossa kaikki oisi maannut.
Kenties hän oli haamu rauhaton
tai kuvain kumartaja? Liekö saanut
vieraalla maalla vieraan uskonnon?
Ei, haamu hän ei ollut rauhaton--
min näit, se rauhaisaa ja totta on.
Mut samaa matkaa jos sä kuljet toiste
sivutse linnan samaan aikahan,
salista kohtaa sua sama loiste,
ja vanhuksen näät siellä kulkevan.
Jo monta ajastaikaa peräkkäin,
tään saman palvelijan kanssa näin
hän ennen yötä astuu kaikin illoin.
Sen hetken päästä hänt' et nähdä saa;
kun hetki toinen kulkee, hän jo silloin
on ottamassa unta rauhaisaa.
Ne kuvat, joita siinä katsoivat,
ne kaksi Ramsay veljest' olivat,
he kasvoivat tään linnan katon alla.
Lemulla toinen sortui kuolemaan,
ja toinen heti jälkeen Lapualla,
ja kumpanenkin eestä synnyinmaan.
Heist' urhotöitä taru kertoilee,
ja Suomen runo vielä laulelee,
kuink' kuoloon nuorna veljespari moinen
maan eestä voittain oli lähtenyt,
ykskolmatta kun vuotta oli toinen,
yhdeksäntoista toinen täyttänyt.
Vaan vaimo, jonka veljeksien luo
näit hiljalleen kuin haamun käyvän, tuo
ol' äiti urho-veljein. Yöt' ei voinut
hän käymätt' olla muisto-aarteilleen:
hän kuvia ei siellä jumaloinut,
hän hyvää yötä lausui lapsilleen.