Aina, taisteluun kun mennen
ryntökäskyn ilmoittaa,
Ukko Lode sitä ennen
harmaan päänsä paljastaa.
Hartahana, totisena
seisoo näin hän hetkisen,
niinkuin muinoin pienoisena,
vanhana nyt rukoillen.
Pois nyt kaikkein päästä hattu!
Tyyni hartaus nyt on.
Luodit lentää, välin sattuu
viereen, välin joukkohon;
miestä kaatuu täällä, siellä,
seis! Ei liikahdustakaan!
Isämeitä ynnä vielä
siunauskin luetaan.
Vasta kun ol' äänehensä
rukouksen päättänyt,
tuli ukko säntillensä,
hatun painoi päähän nyt:
"Syösköön vaikka lemmon kansa
vastahamme joukkojaan,
eipä hätää Herran kanssa,
hurraa pojat, eespäin vaan!"
Sitten koitti ryntäystä
uskoineen ja miehineen;
pelkoa ja epäilystä
nyt ei päässyt sydämeen.
Ydin nuori, vanha pinta,
pilaa, totta vuorojaan,
lumitukka, tulirinta,
näin käv' ukko kulkuaan.
Väki virkkoi: "Tulimmainen!
Nuor' on äijä jällehen;
sydämessä veitikkainen
vielä asuu entinen.
loistaa hänen katseestansa
voittoon meitä näyttämään:
äidin rukous huulillansa,
hän ei pelkää hiittäkään."
Verityöt ol' lopetettu,
välin voittamallakin,
rukoukset suoritettu,
väki palas leirihin.
Ilolla se lepäs siellä
väsyneenä vaivoistaan.
Lode? Kentäll' yhä vielä
ukko kummitteli vaan.
Useimmin hän kulkuansa
kulki hiljaa yksinään;
pari miestä vaan pääs kanssa,
parhaat hänen väestään.
Miss' ol' ollut pahin pinne,
päivä kuumin, raskahin,
sinne mieli paloi, sinne
hänet nyt vei jalkakin.
Kylliksikö hän viel' ei saanut?
Niinkö oli kiihtypyt,
että, vaikk' on kaikki laannut,
viel' ei veriin kyltynyt!
Ihaellako hän mahtoi
tuonen työtä kauheaa?
Lode? Ei, hän auttaa tahtoi,
lähimmäistään pelastaa.
Missä suoni sykki vielä,
hengen rahtu havaittiin,
siellä viivyttihin, siellä
hoidettiin ja autettiin.
Kaikki saivat huojennusta,
vihamies ja omainen,
täss' ei tehty erotusta,
veli oli jokainen.
Moni valmis henkeänsä
hetken lainaks arvaamaan
katsoi hänen käyntiänsä
äänetönnä kaukaa vaan,
nousi kesken huviansa,
että saisi hetkisen
vilpitöntä nauruansa
nauraa tälle kummallen.
Väki virkkoi: "Hakkaa päällen!
ukko huutaa ryntäissään,
mutta sitte paikkaa jällen,
minkä sattui särkemään.
Vaan--se onkin Lode toinen,
joka hakkaa, maahan lyö,
ei tää äijä hyvänmoinen:
hurjan pojan se on työ."
Kunnon poika-veitikkapa,
sydämessä piilee tuo;
vanha usko, vanha tapa
siihen kotiin lämmön luo.
Tyyni, vakava on pinta,
mut jos silmiin katsahdat,
ne kuin peilit kirkkahinta
lapsenmieltä kuvaavat.
Nuttu halpa, käytös rehti,
niin käv' ukko sotiaan.
Tuli rauha. Täytyi tähti
rintaan panna toisinaan.
Mutta kohta syksykylmiin
vaihtui kevät vanhuksen,
poika parka, itkusilmin,
rinnass' istui väristen.
Kun hän juhlapuvussansa
ynseänä seisoi näin,
väki kaikki seisoi kanssa
unisilmin töllistäin,
jotain tempuiss' aina puuttui,
käänteet nurin tehtihin,
kunne viimein ukko suuttui,
kaikki hiiteen heittikin.
Mutta näin vain paraateissa
toisinansa tapahtui;
muulloin väen harjoitteissa
vanhaan tapaan pukeutui.
Hei, se oli toinen juttu!
Nyt ei unta ollut kai;
vanha herra, vanha nuttu,
niistä toki selvän sai.
Temput tehtiin rivakasti,
riemulla ja innolla,
aina paljo paremmasta,
kuin hän taisi toivoa.
Muut' ei hällä tehtävätä,
katsastaissaan miehiään:
parrasta vain nyki tätä,
tuota huiskas leikillään.
Väki virkkoi! "Tulimmainen!
Vielä ukko nuori on.
Sydämessä veitikainen
vielä asuu vallaton.
Aika satoi lunta päähän,
ruumis raukes vaivoistaan,
mutta katso, pilkistäähän
poika silmist' aina vaan."