Rantsilassa riemu raikui,
leiriss' oli juhlan vietto;
voitost' oli Siikajoen
tullut Cronstedtille tieto;
eri seurueissa juotiin
isänmaalle rakkahalle,
onnen ensi koittehelle,
palanneelle kunnialla.
Yhdessäpä siinä nähtiin
kaksi everstluutnanttia,
ukot Christjernin ja Lode,
kokeneita sankaria.
Vertaisena näiden rinnall'
Aminoffkin istui siellä,
piirin ympärille kertyi
parvi nuorempia vielä.
Vapahasti niitä, näitä
juteltihin juotaessa,
suistaa tarvinnut ei kieltään
seurueessa semmoisessa;
päällikköiden heikkoutta
ilman vaaraa moitittihin,
nimist' ylpeist' ennen muita
marskin nimi mainittihin.
Aflecht, joka Revonlahdell'
urhoretkeilynsä päätti,
ilkkui: "Malja Klingsporille!
tavat vanhat pois hän jätti;
hauska nähdä kuinka nyt hän
keikuttaapi niskojansa;
vihdoinkin hän seistä tohti,
pitkin maata juostuansa."
Cronstedtinpa ajutantti,
Reiher luutnantt' tuohon tiesi:
"Lemmon valhe että Klingspor
seisahtanut on kuin miesi;
Adlercreutz ja Hertzen poisti
häpeämme kunnollansa;
marski, hitto vieköön, matkall'
oli vanhaan tapahansa."
Majuur' Furumark hän lausui:
"Kuninkahan syy on tässä.
Miksi hänen armostansa
leikkiin pääs' tuo pata-ässä?"
Ladau virkkoi: "Sin' et kelpaa
arvostamaan marskin työtä;
sull' on sydän, hällä vatsa,
sä voit kuolla, hän vain syödä."
Ehrnroth sanoi: "Muistelkaamme
missä loisti aikoinahan;
makasiinissa ei syty
halu harras kunniahan;
Klingsporinhan sankar'ura
oli komissariati,
ihmekö, jos rakas hälle
tappelu nyt ei, vaan vati."
Tigerstedt, tuo Suomen poika
joka niinkuin Aflecht raukes,
kiristeli hampaitansa,
kiukust' irti kieli laukes:
"Totta, hän on muukalainen,
kasvanut ei laaksoissamme,
hän ei taida meidän kieltä,
eikä tunne tapojamme."
"Mut on meidän maan hän nähnyt,
nähnyt on sen saaret, luodot,
niinkuin mekin vuoriltamme
tuhanten sen järvein muodot.
Sydämettä, Jumalatta
se on, jok' ei hartahasti
innostuisi puoltamahan
tätä maata kuoloon asti!"
Christjernin nyt katsoi Lodeen:
"Nuoriapa kuule, veikka,
hampaiss' on taas Klingspor heillä,
sepä onkin vanha seikka.
Onneamme kiittää saamme,
vaikka veriin kaatunemme;
toista se kuin mit' on suotu
meidän marski raukallemme."
Vanha Lode, jäykkä herra,
oli vaiti istununna;
nyt nousi ukko seisaallensa,
kasvoiltansa punastunna,
lasin täyden joi hän pohjaan,
voimalla sen pöytään laukas,
hatun pisti kainaloonsa,
suuttuneena suunsa aukas:
"Pois ma joukostanne lähden,
pitäkäätte riemujanne;
Klingsporista moitett' aina
saapi kuulla seurassanne.
Sotamarski, sotamarski,
muut' ei ole haastamista;
häpeä ett' urhomiehet
kehtaa haastaa tuommoisista."