Kuningas Kustaa Aadolf
salissaan noussut on,
vait'olon lakkauttaa
ja alkaa lausunnon.
Hänellä kuulijoita
on kolme kaikkiaan:
Toll marski, Piper kreivi,
Karl Lagerbring, ne vaan.
Kuningas silloin virkkoi,
vakaana lausui näin:
"Suomessa armeijamme
käy yhä taaksepäin;
toiveemme Klingsporista
on tyhjiin rauennut,
ja Viapori mennyt,
se pylväs kaatunut."
"Olemme ilmestykseen
turvanneet yhtenään,
pää-enkeli vaan viipyy,
sit' ei näy vieläkään.
Kuitenkin sodan ryske
lähemmäks yhä saa;
se meistä, kuninkaasta,
on arveluttavaa."
"Siis kuninkaallisesti
olemme päättäneet,
ja vakaan päätöksemme
myös täyttää tahtoneet;
me, näätte, tuottanehet
olemme puvun sen,
min Leijonamme vihki
Narvalla taistellen."
"Kahdennentoista Kaarlen
nyt kintaat otamme,
sen miesnä, kuninkaana
me tehdä tahdomme,
tuon suuren urhon miekan
vyöllemme sidottaa,
kuin hänkin hämmästyttää
velttoa maailmaa."
"Te Piper, toinen kinnas
käteemme vetäkää,
ja, Lagerbring, te toista
samaten käytelkää.
Toll, vanhuus ynnä maine
suo teille kunnian
sitoa vyötäisiimme
tuon miekan voittoisan."
Kuningas juhlallisna,
kuin mikä jumala,
kahdennentoista Kaarlen
nyt nähtiin puvussa.
Täll' erää liian ylväs
hän oli puhumaan,
salissa pitkin astui
hän askeleilla vaan.
Kun astuntansa loppui,
uus näky nähtihin:
hän kintahat ja miekan
taas antoi takaisin,
loi toisiin katseen, josta
ol' leikki kaukana,
ja vaiti-olon taaskin
lopetti armossa:
"Nyt Lagerbring saa laittaa
sanoman Suomehen,
puvussa Leijonamme
jo meidän ollehen.
Toll marski, Piper kreivi,
ma teidän kumpaisen
todistajaksi kutsun
tekoni ylhäisen!"
Ei tiedä aikakirjat,
hän saiko muuttumaan
teollaan uljahalla
asiat Suomenmaan;
vaan hämmästyipä kyllä
läheinen maailmans',
Karl Lagerbring, Toll marski
ja Piper kreivi kanss'.