Rovasti lausui: "Varman kadotuksen
tuo Döbeln uskoton saa kuoltuaan.
Ma tulen, neuvon, sanat lohdutuksen,
tuon hälle, hänpä, hetken kuultuaan,
nouseepi vuotehella ryntäillensä:
'Prelaatti pois' hän huutaa rengillensä,
'ja laita ettei täällä liehakoi.'
Näin käykö haastaa kuolemaisillansa?
Vaan itse vastatkoon hän onnestansa,
ma tein mink' ihminen ja pappi voi."
Näin herkkupöydässänsä haasteleepi
rovasti herra, prameudessaan,
hän lausuu näin ja siihen huokaiseepi,
ja syö, ja leikkaa vielä paististaan.
Mut vuoteellaan on Döbeln tuskissansa,
ja tauti hehkuu hänen kasvoillansa,
raskaana nousee rinta levoton.
Väkensä oli Pohjaan kiirehtänyt,
ei vuorokauteen kahteen levähtänyt,
hän itse Joensuuhun tullut on.
Suonissaan polte on, mut polttavampi,
on tulen hehku hänen mielessään,
ja tuska, taudin tuskaa ankarampi,
syvältä hohtaa hänen silmistään.
Hän hetkiä on lukemahan tarkka,
hän kuultelee ja vartoo, silmä arka
useesti kääntyy porstuahan päin.
Ov' aukenee ja siitä vakavainen
kenraalin luokse astuu nuorukainen,
ja Döbeln lausuu vieraallensa näin:
"Turhuutta paljon, tohtor', uskotahan,
ma lienen vapaa-uskoja jos ken,
mut lääketaitoon sai mun luottamahan
tää otsani ja ystäväin Bjerkén.
Siis olen noudattanut tahtoanne,
kuin lapsi maannut, niellyt rohtojanne
ja niitä pöydälläni kärsinyt.
Te tiedettänne seuratten, sen tiedän,
mut päiviäkö senvuoks maaten vietän?
Ei, rikkokaa, kuin mies, sen säännöt nyt!"
"Se tahton' on, mun täytyy taudin alta
nyt päästä, nousta vaikka haudastain.
Haa, kuulkaa! Tykkein jyske Juuttahalta!
Siell' arpaa lyödään Suomen sotijain.
Nyt estetyksi tulla joka hetki
voi Adlercreutzin palauksen retki.
Kuin käy sun sitten, väki urhoinen?
Ei, tohtor', ystäväni, keino keksi
mun sinne päästä, vaikka huomiseksi
ma kivun saisin kymmenkertaisen!"
Sen kuuli lääkär' vastenmielisesti,
mut katse kirkastui jo kohdastaan
kätensä laski pöytään tyvenesti
ja pyyhkäis siitä kaikki kerrassaan.
"Nyt kenraali, ei estett' ole näissä."
Ja puna kirkkahampi poskipäissä,
jo Döbeln nousi jaloin horjuvin:
"Suur kiitos, ystävä, ja suuta sitte!
Te selvemmin kuin muut mun ymmärsitte,
olette mies, niin olen minäkin."
Jo tykit Juuttahall' on vaienneina,
sielt' ensi viljan tuonen halla vei,
ja Suomen joukko hajan, pirstaleina,
on valmis kuolohon, vaan voittoon ei.
Vast' yhden rynnön torjui puoleltansa,
Ja Kosatshkovski sotalaumojansa
taas järjestääpi, kaikki murtaakseen.
On kolkko hiljaisuus kuin ukkossäällä,
kuin vaaru, paennut jo päämme päällä,
taas salamoineen uhkaa uudelleen.
Jäännökset voitoistamme kallehista,
nuo rivit harvat, ken sain kokohon?
On voimaa, mieltä, miehuutt' uskollista,
mut järjestäjä itse poissa on.
Hän vaaroissamme kirkkain toivon tähti,
mies, jonka johdoss' urhot Porin lähti
satahan verileikkiin ihanaan,
hän miestensä ei näkis kaatumista,
urosten tyyntä kuoloon astumista,
ei hän, mut sattumus nyt ohjais vaan.
Ei unhoon jää ett' olit sinä siellä,
jok' ennenkin veit vaaraan joukkoas,
sä, josta maamme riemuitsee nyt vielä,
vaikk' itki Eek sun kovaa onneas!
Mut sä ja ystävän, te urhosasti
tapella voitte kyllä kuoloon asti,
vaan sairas yksin taisi johdattaa.
Sä seisot vaiti, valmihina muuten,
Grönhagen miettii, kylmä on von Kothen,
Schantz ärjyy vaan, ja Konow kiroaa.
Vait, kuule! Kummulla nyt hurratahan.
Mies ratsastavan nähdään. Ken se on?
Se vasta ääntä! Mistä riemuitahan,
kun miesten hurraa raikuu ponneton?
Se täyttää vuoret, vainiot ja loukot,
se kasvaa, paisuu, nielee sotajoukot
ja vyörykkeenä vierii laaksohon.
Haa, hän se tänne rientää ratsullansa,
mies pienokainen, vanne otsallansa,
se jalo, uljas, armas kenraal' on.
Vaan hiljaa! Kuule kuinka joukollensa
hän äsken hajonneelle huutaa nyt!
Hän ratsastaa sen luo, ja paikallensa
riviinsä joka mies on rientänyt.
Tiheessä miestä välkkyy asehissa,
ja joukko musta ryysyvaattehissa
taas järjestyksessä on hirmuinen.
Ei taistella nyt vain aio se koittaa,
ei enää kuolla vain, mut myöskin voittaa,
uus henki innostuttanut on sen.
Vahvistuneita rivejänsä pitkin
nyt rauhallisna Döbeln ratsastaa,
jokaisen parven kaikki soturitkin
terävin silmäyksin katsastaa.
Sen Suomen mies ja Ruotsin saattoi nähdä,
ett' aikoi jotakin hän suurta tehdä,
hän miettivämp' ei ollut milloinkaan;
mut lauheamp' oli myöskin entistänsä,
myhäillen usein jonkun nähdessänsä
jylseitä, arpipäitä tuttujaan.
Sull' onpi, Kothen, joukossas sen moinen,
korpraali Standaar, numro seitsemäs,
jalassa saapas-ruoju on, mut toinen
on aivan kengättä ja verikäs.
Luo tultuansa Döbeln seisahtaapi,
hän avoin silmin ukkoon katsahtaapi,
käs' otsallaan, ja ensin hän on vait.
"Olithan", lausui viimein suuttumalla,
"sä Kauhajoella ja Lapualla;
tämänkö palkan voitoistamme sait?"
"Kenraali", näinpä lausui vastaan ukko,
"täss' antamanne pyssy vielä on.
Sen piippu viel' on eheä, ja lukko
lyö tulta, siinä kylliks' olkohon.
Ei pukuani soimattane vainkaan;
ei muilla verho paremp' ole lainkaan,
ja miest' ei arvattane vaatteihin.
Kengässä taikka ei, ken huoli tuosta;
vaan laittakaatte, ett'ei täydy juosta,
niin jalka seisoo saappahattakin."
Ja äänetönnä Döbeln hattuansa
vanhuksen kunniaksi kohottaa.
Luo Brakelin nyt rientää ratsullansa;
Larm rumpalin hän siellä nähdä saa.
Hän tämän tunsi Kustaan sodast' asti;
nyt ukon käsi liikkui kankeasti,
se pärrytykseen tuskin taipuikaan;
hän paraateissa harvoin nähtiin myötä,
vaan aina, missä tehtiin verityötä.
Näin kenraal' loihe hälle lausumaan:
"Jo etkö, veikko, ole kyllästynnä,
tääll' eikö löydy miestä nuorempaa?
Täss' olet kaiken päivää köykistynnä,
et liikkumaan nyt palikoitas saa."
Puhetta kuuli urho mieliharmin:
"Kenraali, kyll' ei pärrätä käy Larmin,
kuin poikain ei se vanhan solju työ;
mut kaks on mulla kättä vahvaa, jäykkää.
Jos huudatte kuin Armfelt? 'Päälle käykää!'
Larm harvakseen, mut hartahasti lyö."
Lapuan sankar' hymys, antain kättä
Armfeltin aikalaisen sankarin.
Joelle riensi sitte viipymättä
luo vapaajoukon Gyllenbögelin.
Siell' äsken maalta tuodun nuorukaisen
hän näki muodoltansa kalvakkaisen,
ja ratsultaan hän huusi ärjähtäin:
"Ken olet, moukka? Onko sulla selko,
kuin miehen kuolla käy, vai liekö pelko
sun kasvos, kurja, kalvistanut näin?"
Mies nuori astui kenraalinsa luoksi,
avasi nutun vanhan, harmajan,
povesta paistoi haava, josta juoksi
nyt veri virtaellen hiekkahan.
"Kenraali, tuon sain tappelussa hiljan.
Kenties se verta vuotanut on viljan
ja kasvon' ehkä kalvistanut näin;
mut urhoin kanssa vielä käydä voisin,
tosinpa kaaduin, vaan nyt koittaa soisin,
ma toinnuin taasen, teidät nähtyäin."
Nyt Döbelnillä kyynel kirkas loisti:
"Siis taisteluhun väki verraton!
Se, minkä näin, kaikk' arvelukset poisti,
tää Döbelnin, tää voiton päivä on!
On vilja kypsää; ajutantti lentäin,
mä'iltä, mailta, metsiköstä entäin,
kaikk' käskekäätte niittoon rientämään.
Tääll' ei, vaan tuolla miekkaa saamme koittaa
uroilla näillä maailmankin voittaa,
ei varrota, nyt itse rynnätään."
Ja pitkin linjaa kohta riemu raikuu:
"Nyt, pojat, voittoon taikka kuolemaan!"
Standaarin ääni ukkosena kaikuu,
Larm miehen lailla lyöpi rumpuaan,
Ja nuorukainen haavoitetuin rinnoin,
veristä kenttää astuu sankar'innoin,
heit' etupäässä Döbeln voittoon vie.
Ja ennenkuin luo maahan varjons' ilta,
on karkoitettu Ryssä kankahilta,
ja au'aistuna Adlercreutzin tie.
Ja seuduilt' olivat jo joukot poissa,
miss' ensin kohtasivat toisiaan;
kentällä, jok' ol' äsken salamoissa,
mies illan tyvenessä viipyi vaan.
Sidottuansa ratsun vierehensä,
hän tappotanterella itseksensä
kuolleiden kesken seisoo aatteissaan.
Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi,
vakaisen katseen taivaasen hän luopi,
tää lause kuuluu hänen huuliltaan:
"Työ tehty on, ma pääsin voittajaksi.
Yks viel' on toimi. Vapaaks sanotaan
mun uskoni; se mulle kunniaksi:
vapaana synnyinkin ma maailmaan.
Mut kunne kulloin aatokseni lähti,
Sä olit matkan pää, sen johtotähti,
Sä, tahdollas jok' ohjaat elämää.
Sun puolehes luon silmäni nyt tässä
miss' silmä kuolon vaan on näkemässä,
Sua kiittää saan täss' ilman näkijää."
"Sä synnyinmaani jälleen annoit mulle,
kun yöhön vaipui toivo uupuen.
Sä kaikki tiedät, tutki, voinko Sulle
mä arvon antaa lahjastas vai en!
Työt' orjan olkoon Herraans' imarrella,
min' en voi kerjätä, en kumarrella,
en palkan toivoss' enkä suosion.
Iloisna tahdon etehesi tulla,
vapaalla miellä, päällä nostetulla,
se miehen suoraa rukousta on."
"Sä voittoon soit mun sotajoukot viedä,
mun, joka vaivoistani vapisen;
ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä,
mit' oisin yksin saanut toimehen?
Nyt miehill' äsken saarretuill' on voitto,
ja Suomellemme vapauden koitto
on viritetty toimestani mun;
mut voiton, voiman annoit Sinä yksin,
Jumala, veli, millä nimityksin
Sua maininnenkin, kunnia on Sun."
Näin lausui mies, ja lähti ratsullansa,
kun tehty oli toinenkin jo työ;
ja kuolon pellon peitti varjollansa
ja kasti kyyneleillään kolkko yö.
Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu,
iloko lie vai murhe sulle suotu,
salattu tuleviin on aikoihin.
Mut kuinka riemuinnet tai surret silloin,
niin kauniimpaa et päivää muista milloin
kuin päivää tätä, päivää Döbelnin.