Kun iltaa viel' on hetkinen
ja huvitusta muisto suo,
mä Kulnevista juttelen,
lie sulle tuttu tuo.
Sep' oli vasta kansan mies,
hän elää ja hän kuolla ties,
mies parhain, missä taisteltiin
tai maljaa maisteltiin.
Yöt, päivät kun sai taistella
sit' ilonansa piti hän,
ja kaatumista kukkana
vaan sankar'elämän.
Jos mikä aseeks sattuikaan,
ol' yhtä, kunhan kaasi vaan,
jos miekka taikka pikari,
jos joi tai tappeli.
Hän harras myös ol' lempimään,
nopeesti kullan valitsi;
tulesta tuskin pääsikään,
niin tanssit toimitti.
Yön sitten armasteltuaan,
hän kengän riisui kullaltaan,
ja viiniä sen täynnä toi
ja lähtömaljan joi.
Ja miehen muodon, näitkö sen?
Monella vielä tuvassaan
on kuva kummanlaatuinen,
paljasta partaa vaan;
mut astu liki, näetpä kuin
se parran alta hymysuin
ja silmin loistaa lempe'in,
se kuva Kulnevin.
Mut kylläp, outo vaalistui,
kun Kulnev päälle karkasi;
ken hiukan hiittä kammoksui,
se pelkän häntäki.
Viel' enemmän kuin keihäällään
peloitti hän jo näöllään,
mieluumpi hänen iskunsa
kuin musta tukkansa.
Semmoinen hän, kun ratsuaan
kädessä kalpa kannusti,
ja samanmoinen, sanotaan,
kun joskus levähti,
kun, lyhyt turkki yllähän,
talosta toiseen kulki hän,
ja, missä piti parhaana,
viivähti vieraana.
Mon' äiti kertoo kauhuaan,
kun kursaamatta Kulnev tuo
kehdolle astui suorastaan
pienoisen armaan luo;
mut lisää: "Lasta suuteli
hän vain ja nauroi lempeesti,
kuin kuvansaki seinällä,
jos astut lähemmä."
Se varma, että luonteeltaan
ol' ukko Kulnev herttainen;
lisäksi juoneen moititaan,
syy oli sydämen;
ja sodassa ja rauhassa
se sydän oli mukana:
hän suuteli ja surmasi
ain' yhtä hartaasti.
Mont' oli Venään urhoa,
joist' aikakirjat kertovat,
jotk' ennen sotaa maineessa
jo meillä olivat.
Barclay, Kamensky, Bagration,
tääll' oli tulleet huutohon;
ei pelkkä lasten leikki tuo,
sen ties, kun ryntää nuo.
Vaan Kulnevist' ei tiettykään,
ennenkuin sota lähestyi;
kuin myrsky merell' äkkiään
hän silloin ilmestyi,
niin ankarana, outona
kuin pilvest ukkossalama,
ja nähtiin koht', ens' lyönnistään,
mit' oli miehiään.
Ol' leikist' illall' uupunut
niin Suomen mies kuin Ryssäkin.
Jo luullen; "kaikk' on loppunut",
levossa maattihin;
mut unessa kun parhaillaan
hopeita, kultaa näemme vaan,
"aseihin!" huutaa vartio,
ja siin' on Kulnev jo.
Tai Ryssäin teiltä kaukana
kun kuormain kanssa kuljettiin
ja syötiin, juotiin parhainta
ja oikein ahmattiin,
paraasen riemuhun yks, kaks
saa Kulnev kuokkavierahaks,
ja tomupilvi pölähtää,
ja keihäät välähtää.
Jos silloin seistiin vankkana
ja tehtävämme tehtihin,
niin parta kestiss' ukolta
se kärvennettihin;
mut tuimana jos oltu ei,
niin hän se viinat meiltä vei
ja lupas lainan kuitata
Don-virran rannoilla.
Jos tuiskut oli, satehet,
öin, päivin, suvin, talvisin,
ne kaikkialla kujehet
havaittiin Kulnevin;
ja sotarintaan vastakkain
kun saatiin rivit armeijaan,
niin tunnettiin koht' iskuistaan
tuo poika aromaan.
Mut Suomen sotajoukossa
ei ollut ainoatakaan,
jok' ei ois Kulnev-ukkoa
pitänyt vertanaan.
Kun huomas tutut kasvot nuo,
niin ilost' irvisteli tuo,
tuo karhu Saimaan seutujen
kasakka-veljellen.
Ja kokemiinsa kämmeniin
ilolla katsoi myöskin tää,
ja kun hän ryntäs, oli niin
kuin maksais yrittää.
Sitäpä nähdä kelpasi
kun Suomen mies ja Kulnevi,
ne kilvan kamppaelivat,
nuo vahvat molemmat.
Kätensä raukes ainiaks,
hän kaatui miekan kalskeeseen,
mut nimens' yhä kunniaks
on hänen kansalleen;
ja missä häntä mainitaan,
hän "sankariksi" sanotaan;
oi kallis sana: "sankari,"
kun saat sen maaltasi.
Syviä meihin haavoja
vaikka usein pisti peitsellään,
on rakas meille maineensa,
kuin meidän oisi hän;
ei lippu niin eik' isänmaa
voi veljeyttä vahvistaa
välillä sotamiehien,
kuin miehuus yhteinen.
Siis Kulneville hurraamme,
ei usein mointa löytää voi;
jos vuodattikin vertamme,
sen sota hälle soi.
Vihollinen jos olikin,
sitähän mekin oltihin;
hän löi, kuin mekin, riemuissaan,
ken tuost' ois pahoillaan?
Vihattu olkoon pelkuri,
häpeän, pilkan saakoon hän,
mut eläköön, ken uljaasti
käy sankar'tietähän!
Iloinen hurraa, ponneton
osaksi kelpo urohon,
olipa sitten veljemme
tai vihollisemme!