Nuotioll' ei Hurtti vanhukselle
jutun puutett' ollut milloinkaan;
usein yöhön istui valvehella,
kertoellen muistojaan,
nysääns' yhä sytytellen vain
ja sen kohta taasen unhottain.
Kolmas Kustaa hänest' oli miesi:
"Venään rouvaa vastaan ylpeää
urheasti taistella hän tiesi;
aika toinen se kuin tää;
kuningas ol' altis vaaroihin,
kallis nyt on henki marskinkin."
"Kunnian ja velvoituksen teiltä
jos ei herrat olin väistynyt,
käsist` ei ois voitto mennyt meiltä;
petos Kustaan surmas nyt
Karvaan palkan maailmalta saa,
sääli kuningasta uhkeaa."
"Anjalassa puhui leppyisesti
kapinoitsevalle joukollen;
korpraal' Luoti häntä salaisesti
nykäis: 'joko laukaisen?'
'Älä', vastas' suopeasti hän,
Malttakaamme, vasta nähdähän.'"
Näinpä laski iloisella miellä
tulen ääress' ukko juttujaan,
punaisena poski hohti vielä,
harmaa oli tukka vaan;
nuoremp' oli Kustaan aikoihin.
Tullut nyt ol' Oravaisihin.
Yötä hongikossa synkeässä
ennen tappelua vietettiin.
Harva vaan nyt unta sai, mut tässä
Hurtti vaipui nukuksiin;
muulloin aina valppain valvomaan
ennen muita meni nukkumaan.
Hetken iltaa oli istuskellut
hongan juuressa hän levähtäin,
nysääns' sytytellen valitellut
sodan käyvän nurinpäin;
sanoi ruvenneensa miettimään,
kuinka paon saisi päättymään.
Näinpä sanat sattui: "Opetettu
kylläks on jo meitä taantumaan.
pohjaan päin jo ennen juoksutettu:
sinne taaskin samotaan.
Kurjaks toivoksemme pako jää,
lempo tiesi, mihin päättyy tää."
"Huomenna, kun mennään taistelohon,
alkakohon silloin tapa uus.
Kellä halu, ajoon suostukohon,
Hurtin loppuu mahtavuus;
hävettää jo häntä alkaa nyt
ettei aikaa sitten väsynyt."
"Vanhoillansa ukko neuvon keksi:
ajona ei mieli ollakkaan;
paras temppu paon vasteheksi
pysyminen paikallaan;
ken sen tempun oikein oivaltaa,
kaikki juoksemiset jättää saa."
Kädet laski ristiin rinnoillensa
ukko, näin kun oli lausunut,
hongan juureen nukkui hiljallensa,
missä oli istunut,
luottain oivaan temppuhunsa vaan,
ettei pakenisi milloinkaan.
Suomen joukko, taas kun joutui ilta,
viime taisteluns' on taistellut,
voima mennyt Suomen sankarilta,
toivokin jo rauennut;
niinkuin laine luotoon särkynyt,
taantumaan käy sotajoukko nyt.
Missä kulki, kuului haike'inta
tuskaa, huolta, huokausta vaan;
rauhatonna riehui joka rinta,
Hurtti vaan on levollaan;
missä rivit lyötiin hajallen,
siihen vanhus vaipui unehen.
Nukkui, niinkuin muisto Kustavista
ois jo mennyt hänen mielestään,
nukkui unta nyt niin rauhallista,
mit' ei viime yönäkään,
luottain oivaan temppuhunsa vaan
ettei pakenisi milloinkaan.