Stooli toinen oli, toinen
Luodiks nimitettihin;
miehuus, voima yhdenmoinen
kumpaisellakin.
Yhdess' Saimaan rantamalla
ovat kasvaneet,
saman kurkihirren alla
veikkoin' otelleet.
Rakuunoiksi sitten tehtiin
yhtenä he päivänä;
kestävän he aina nähtiin
vaarat veljinä;
eipä jättänehet vielä
vanhaa riitaa pois,
kilpailivat sotatiellä,
kumpi uljaamp' ois.
Miehuudesta joukossansa
olivat he mainitut,
siinä heit' ei voittavansa
kenkään kerskannut.
Kumpikin he korpraaliksi
kohta tehtihin,
mutta yhtä riitaisiksi
jäivät sittenkin.
Keskenänsä heillä vielä
kilpa kesti muinainen,
toinen oli sotatiellä
toisen vertainen.
Kummallenkin sama rata
kulki kunniaan,
Luoti kun saa kunniata,
Stoolkin mainitaan.
Jopa vihdoin vastaiseksi
Stoolin onni kiekahtaa;
Luoti hän jää terveheksi,
Stool se haavan saa.
Maata sairashuonehessa
saa nyt tuskissaan,
Luoti veikon otellessa
olla jouten vaan.
Monta kuuta kurjaa siellä
näin kun oli viettänyt,
sotahan ol' urhomiellä
taas hän rientänyt;
mut ei ollut joukossansa
enää etevin:
Luotipa jo rinnassansa
kantoi mitalin.
Stool hän näkee ystävänsä
onnen uuden, mainion;
mitä tuntee mielessänsä,
siitä vaiti on,
sit' ei sana, silmäykset
silloin ilmaisseet.--
Nyt ol' yhdess' ystävykset
päivän retkeilleet.
Kylliksi on partioita
käyty, aik' on kääntyä.
Tomu tuiskuu, kasakoita
alkaa näkyä.
Luoti lausuu: "Käänny tiestä,
muu ei autakaan;
veikko, heit' on viisi miestä,
meitä kaksi vaan."
Stool hän nauroi katkerasti:
"Oikein, jos sa viivyt nyt,
vuotais veres, tähän asti
vielä säästynyt.
Mene, kell' on rinnassansa
merkki kunnian,
liian hyv' on käymään kanssa
heitä vastahan."
Heti miekka kädessä hän
riensi kasakoita päin,
katsonut ei ystävähän,
lausuttuaan näin.
Ett' on toinen kiukuissansa,
siit' on huoleton;
jäikö tuo vai tuli kanssa,
hälle yhtä on.
Seisahtua hän ei aio,
eteenpäin on matka vaan;
maistaa hänen miekkaans' sai jo
poika aromaan.
Parku, pauke kuuluu siellä,
kostoon rynnistää
Ryssät nuo; mut Stoolin vielä
pystyssä on pää.
Mut on onnellakin raja,
voitto väistää voittajaa,
ratsuinensa ratsastaja
maahan kellahtaa.
Taistelee, vaikk' on se turhaa,
maassa vielä mies,
neljän peitsen vaikka murhaa
uhkaavan hän ties.
Surman suu jo aukeaapi,
jäljell' on vain tuokio.
Mistä apua nyt saapi?
Siin' on Luoti jo!
Murhaajat tuo kohta suistaa
irti veikostaan;
ken nyt kaatunutta muistaa,
taas kun taistellaan?
Sortui neljäst' yks, mut Luoti
silloin hänkin haavoittui;
veri virtanaan jo vuoti,
käsi hervahtui;
voiton toivoa nyt hällen
mistäkään ei näy;--
pystyssäpä Stool on jällen,
taisteluhun käy.
Loppuun leikki leikiteltiin:
taru kertoo vieläkin
illall' Luodin tulleen telttiin
Sandels kenraalin.
rintamerkki kourassansa:
"Ellei rahaa saa
myöskin Stool nyt rintahansa,
tääkin ottakaa."