Eräänä kauniina kesäkuun aamuna, viikko senjälkeen kun Derville oli
käynyt näillä kaksilla vieraisilla, aviopuolisot, jotka melkein
yliluonnollinen sattuma oli eroittanut, läksivät kahdesta
mahdollisimman vastakkaisesta paikasta Pariisista tapaamaan toisiaan
yhteisen asianajajan toimistossa. Ne etumaksut, jotka eversti oli
runsaassa määrässä saanut Dervilleltä, sallivat hänen pukeutua säätynsä
mukaisesti. Vainaja saapui siis hyvin mukavilla ajoneuvoilla. Hänen
päässään oli hänen kasvonilmeitänsä vastaava peruukki, hän oli puettuna
siniseen verkaan, paita oli puhdas ja liinainen, ja hänellä oli
liiviensä yllä kunnialegionan suurupseerin leveä, punainen nauha.
Päästyään mukaville päiville hän oli saanut takaisin entisen
sotilaallisen siroutensa. Hän oli pystyssä päin. Hänen vakavat ja
salaperäiset kasvonsa, joista heijastui hyvyys ja kaikki hänen
toiveensa, näyttivät nuortuneilta ja paksuvärisemmiltä, jos saan
käyttää erästä taiteilijain kaikkein kuvailevinta ilmaisusanaa. Hän ei
muistuttanut vanhassa kuskinkauhtanassa kulkenutta Chabertia enempää
kuin vanha sou (viisipenninen) muistuttaa äskettäin lyötyä
neljänkymmenen frangin kultarahaa. Nähdessään hänet olisivat
ohikulkijat helposti tunteneet hänessä yhden meidän vanhan armeijamme
kauneimmista jätteistä, yhden niistä urhoollisista miehistä, joissa
meidän kansallinen kunniamme heijastuu ja jotka sitä edustavat samalla
lailla kuin jäälohkare, auringon säteen valaisemana, näyttää
heijastavan kaikkia säteitä. Nämä vanhat sotilaat ovat samalla kertaa
sekä taulu että kirja.
Kun kreivi hyppäsi alas ajoneuvoista mennäkseen Dervillen toimistoon,
niin hän teki sen kuin nuoret miehet. Tuskin olivat hänen kääsinsä
poistuneet, kun kauniit, vaakunalla varustetut vaunut saapuivat. Rouva
kreivitär Ferraud astui niistä alas yksinkertaisesti puettuna, mutta
sillä lailla, että hänen vartalonsa nuoruus tuli näkyviin. Hänellä oli
sievä, punaisella reunustettu päähine, mikä ympäröi hänen kasvonsa
täydellisesti, kätkien ääriviivat ja saaden hänet näyttämään
nuoremmalta.
Jos asiakkaat olivatkin nuortuneet, niin asioimisto oli jäänyt
entiselleen ja tarjosi näyn, minkä kuvaamisella tämä kertomus alkoi.
Simonnin söi aamiaista, nojaten olkapäällään ikkunaan, joka silloin oli
auki, ja katseli taivaan sineä sen aukon kautta, minkä muodosti neljän
mustan rakennuksen ympäröimä pihamaa.
-- Ah, -- huudahti pikku apulainen, -- kukas haluaa panna vetoon
teatteriliput siitä, että eversti on kenraali ja kantaa punaista
nauhaa?
-- Isäntämme on kuuluisa noita, -- sanoi Godeschal.
-- Hänelle ei tällä kertaa taidetakaan tehdä kepposia?
-- Siitä huolehtii hänen vaimonsa kreivitär Ferraud! -- sanoi Boucard.
-- Kas niin, -- sanoi Godeschal, -- kreivitär Ferraudin on siis pakko
kuulua kahdelle...
-- Siinähän on kreivitärkin! -- vastasi Simonnin.
Sillä hetkellä eversti astui sisään ja kysyi Dervilleä.
-- Hän on kotosalla, herra kreivi, -- sanoi Simonnin.
-- Sinä et siis olekaan kuuro, sinä pikkunen vekkuli? -- sanoi Chabert
tarttuen katuojanharppojan korvalehteen, väännellen sitä apulaisten
suureksi tyydytykseksi, jotka räjähtivät nauramaan ja katselivat
everstiä hartaan tarkkaavasti hänen erikoisen olemuksensa vuoksi.
Eversti Chabert oli Dervillen yksityishuoneessa sillä hetkellä kun
hänen vaimonsa astui asianajotoimiston ovesta sisälle.
-- Minä takaan, Boucard, että isäntämme huoneessa tulee tapahtumaan
aivan erikoinen näytös! Siinäpäs on nainen, joka voi mennä parittomina
päivinä kreivi Ferraudin ja parillisina kreivi Chabertin luokse.
-- Ja karkausvuosina, -- sanoi Godeschal, -- menee lasku tasan.
-- Hiljaa, herrat! He saattavat kuulla... -- sanoi Boucard vakavasti.
-- Minä en ole koskaan nähnyt asioimistoa, missä pilkattaisiin
asiakkaita, kuten te teette.
Derville oli sulkenut everstin makuuhuoneeseensa, kun kreivitär
ilmaantui.
-- Hyvä rouva -- sanoi Derville, -- kun en tiennyt, oliko teistä
mieluisaa nähdä kreivi Chabertia, niin olen eroittanut teidät. Jos te
kuitenkin haluaisitte...
-- Hyvä herra, siitä huomaavaisuudesta kiitän teitä.
-- Olen valmistanut luonnoksen asiapaperiksi, jonka ehdoista sekä te
että herra Chabert saatte keskustella, täällä, tällä hetkellä. Käyn
vuoron perään toisen ja toisen luona, jotta voin esittää molemmille
kummankin mielipiteet.
-- Kuinka se siis kuuluukaan? -- sanoi kreivitär, tehden vaistomaisesti
kärsimättömän liikkeen.
'Allekirjoittaneiden kesken:
Herra Hyacinthe Chabert, kreivi, kenraalimajuri ja kunnialegionan
suurupseeri, asuva Pariisissa, Petit-Banquierin kadulla, toiselta
puolen, ja rouva Rose Chapotel, edellämainitun kreivi Chabertin
vaimo, omaa sukua...'
-- Jatkakaa, -- sanoi kreivitär, -- jättäkäämme kaikki valmistelut ja
tulkaamme itse ehtoihin.
-- Hyvä rouva, -- sanoi asianajaja, -- valmisteluissa ilmaistaan
lyhyesti se suhde, missä te olette toinen toiseenne. Sitten,
ensimäisessä pykälässä, te tunnustatte, kolmen todistajan läsnäollessa,
-- ne ovat kaksi notaaria ja meijeristi, jonka luona teidän
aviomiehenne on asunut; heille olen vaitiolon ehdolla ilmoittanut
teidän asianne ja he pitävät sen ehdottomasti salassa, -- sanon, te
tunnustatte, että henkilö, joka on mainittu tähän keskinäiseen
asiakirjaan liittyvissä papereissa, mutta jonka sääty ja asema on
muutoin todistettuna julkisilla asiakirjoilla, jotka ovat laaditut
Alexandre Crottatin, teidän notaarinne luona, on kreivi Chabert, teidän
ensimäinen miehenne. Toisessa pykälässä kreivi Chabert, teidän onnenne
vuoksi, sitoutuu olemaan käyttämättä oikeuksiaan muissa kuin itse tässä
asiakirjassa mainituissa tapauksissa. -- Ja ne tapaukset, -- sanoi
Derville aivan kuin sulkumerkkien välissä, -- eivät ole muuta
kuin tässä salaisessa sopimuksessa mainittujen määräysten
täytäntöönpanematta jättäminen. -- Omasta puolestaan, -- jatkoi
Derville, -- suostuu herra Chabert sovinnossa teidän kanssanne
hankkimaan oikeuden päätöksen, joka tekee mitättömäksi hänen
kuolintodistuksensa ja julistaa hänen avioliittonsa puretuksi.
-- Se ei sovi minulle ollenkaan, -- sanoi kreivitär hämmästyneenä, --
en tahdo oikeusjuttua. Te tiedätte syyn siihen.
-- Kolmannessa pykälässä, -- sanoi asianajaja, jatkaen esitystään
häiritsemättömällä levollisuudella, -- te sitoudutte järjestämään
Hyacinthen, eversti Chabertin nimelle, kahdenkymmenen neljän tuhannen
frangin elinkoron, valtiopapereissa, mutta itse pääoma siirtyy teille
hänen kuolemansa jälkeen...
-- Mutta se on aivan liian paljon! -- sanoi kreivitär.
-- Voitteko siis hankkia itsellenne paremmat ehdot?
-- Kenties.
-- Mitä te siis tahdotte, hyvä rouva?
-- Minä tahdon... minä en tahdo oikeusjuttua, minä tahdon...
-- Että hän jäisi kuolleeksi, -- sanoi Derville kiihkeästi, keskeyttäen
hänet.
-- Hyvä herra, jos hän vaatii kaksikymmentä neljä tuhatta frangia
korkoja, niin menkäämme silloin oikeuteen...
-- Niin, menkäämme vain! -- huudahti kumealla äänellä eversti, joka
avasi oven ja ilmestyi yhtäkkiä vaimonsa eteen, toinen käsi liivin
päällä ja toinen ojennettuna lattiaa kohden -- asento, jonka muisto
hänen seikkailuistaan teki hirveän pontevaksi.
-- Se on hän! -- sanoi kreivitär itsekseen.
-- Vai liian paljon! -- toisti vanha sotilas. -- Olen teille antanut
melkein miljoonan ja teette kauppaa minun onnettomuudellani. No niin,
nyt tahdon teidät ja teidän omaisuutenne. Meidän omaisuutemme on
yhteistä, meidän avioliittoamme ei ole purettu...
-- Mutta te ette ole eversti Chabert! -- huudahti kreivitär, koettaen
näyttää hämmästyneeltä.
-- Ah! -- sanoi vanhus hyvin ivallisella äänellä, -- tahdotteko
todistuksia? Minä löysin teidät Palais-Royaiilta...
Kreivitär kalpeni. Nähdessään hänen kalpenevan, punastaan huolimatta,
vanha sotilas pysähtyi, liikutettuna siitä elävästä tuskasta, minkä
tuotti naiselle, jota hän kerran oli hellästi rakastanut. Mutta hän sai
osakseen niin myrkyllisen katseen, että jatkoi yhtäkkiä: -- Te olitte
silloin...
-- Sallikaa minun, herra Derville, -- sanoi kreivitär asianajajalle, --
sallikaa minun lähteä. En tullut tänne kuuntelemaan sellaisia
kauheuksia.
Kreivitär nousi ja läksi. Derville ryntäsi asioimistoonsa. Kreivitär
oli saanut siivet ja näytti lentäneen pois. Palatessaan työhuoneeseensa
Derville tapasi everstin raivokohtauksen vallassa, mittailemassa
lattiata pitkin askelin.
-- Siihen aikaan jokainen otti vaimonsa mistä halusi, -- hän sanoi, --
mutta minä olin valinnut huonosti luottaessani ulkomuotoon. Hänellä ei
ole sydäntä!
-- No niin, eversti, enkös minä sittenkin ollut oikeassa pyytäessäni
teitä olemaan tulematta. Olen nyt varma siitä, että olette Chabert. Kun
astuitte sisään, niin kreivitär teki liikkeen, jonka merkitystä ei
voida selittää muulla kuin yhdellä tavalla. Mutta te olette menettänyt
juttunne, teidän vaimonne tietää, että teitä ei voi tuntea!
-- Minä tapan hänet!
-- Hullutusta! Teidät otetaan kiinni ja mestataan kurjalla tavalla.
Muuten kenties te voitte tehdä harhaiskunkin! Ja se olisi
anteeksiantamatonta. Miehen ei pidä ampua harhaan, jos hän tahtoo
tappaa vaimonsa. Antakaa minun korjata teidän tyhmyytenne, suuri
lapsi! Lähtekää. Pitäkää varanne, hän saattaa virittää teille jonkun
ansan ja toimittaa teidät Charentoniin. Vien asiapaperimme hänen
allekirjoitettavikseen, jotta teiltä varmasti säästyy kaikki
yllätykset.
Eversti-raukka totteli nuorta hyväntekijäänsä ja läksi, soperrellen
anteeksipyyntöjä. Hän laskeutui alas mustia portaita, synkkien
ajatusten vallassa, kenties äsken saamansa iskun lannistamana, iskun,
joka oli hänelle mitä ankarin, ja joka koski syvälle hänen sydämeensä,
ja kuuli, saavuttuaan viimeiselle askeleelle, hameenhelmojen kahinaa.
Hänen vaimonsa ilmestyi.
-- Tulkaa, eversti, -- sanoi kreivitär, ottaen miestään käsipuolesta
tavalla, joka oli niin tuttu entisiltä ajoilta.
Kreivittären teko, hänen suloiseksi muuttuneen äänensä sävy riitti
asettamaan everstin vihan, ja hän antoi viedä itsensä aina vaunujen
luokse asti.
-- No niin, nouskaahan siis! -- sanoi hänelle kreivitär, kun kuski oli
laskenut alas astinlaudan.
Ja niin löysi eversti itsensä, kuin taikavoiman tuomana, istumasta
vaimonsa vieressä, vaunuissa.
-- Minne minä saan ajaa? -- kysyi kuski.
-- Groslayhin, -- vastasi kreivitär.
Hevoset läksivät liikkeelle ja kulkivat koko Pariisin halki.
-- Eversti! -- sanoi kreivitär Chabertille äänellä, mikä ilmaisi niitä
harvoja elämässämme sattuvia mielenliikutuksia, jotka saavat kaiken
meissä kuohumaan.
Sellaisina hetkinä sydän, solut, hermot, kasvonilmeet, sielu ja ruumis,
kaikki, vieläpä jok'ikinen huokonenkin vapisee. Elämä näyttää jättäneen
meidät. Se haihtuu pois ja palaa jälleen, se leviää kuin tartunnassa,
se siirtyy katseen, äänensävyn, liikkeen välityksellä pakoittaen meidän
tahtomme toisiin. Kuullessaan tuon sanan, tuon ensimäisen, tuon
hirveän: "Eversti!" vanha soturi säpsähti. Mutta siihen sisältyi
samalla kertaa syytös, rukous, anteeksianto, toive, toivottomuus,
kysymys ja vastaus. Tuo sana käsitti kaikki. Kukaan muu kuin näyttelijä
ei olisi voinut saada sisältymään yhteen ainoaan sanaan niin paljon
tunnetta ja kaunopuheisuutta. Totuus ei ole niin täydellinen
sanontatavoiltaan, se ei ilmaise ulkonaisesti kaikkea, se sallii meidän
katsoa kaikkea sitä, mitä on sisäpuolella. Everstillä oli tuhansia
tunnonvaivoja epäilyksiensä, vaatimuksiensa, vihansa vuoksi, ja hän loi
katseensa maahan, jotta hänen mielenliikutuksensa ei olisi tullut ilmi.
-- Eversti, -- toisti kreivitär huomaamattoman vaitiolon jälkeen, --
tunsin teidät heti!
-- Rosine, -- sanoi vanha soturi, -- nuo sanat sisältävät sen ainoan
balsamin, joka voi saada minut unhoittamaan onnettomuuteni.
Kaksi suurta kyyneltä vierähti aivan kuumina hänen vaimonsa käsille,
joita hän puristi, ilmaistakseen siten isällistä hellyyttä.
-- Eversti, -- jatkoi kreivitär, -- ettekö voinut aavistaa, kuinka
hirveästi minuun koski se, että minun piti olla vieraaseen ihmiseen
nähden niin väärässä asemassa kuin tosiaan olin! Jos minun täytyy
punastua sen johdosta, niin tapahtukoon se yksistään perheen piirissä.
Eikö tämän pitäisi jäädä kätköön meidän sydämiimme? Te annatte minulle
toivoakseni anteeksi näennäisen välinpitämättömyyteni Chabertin
onnettomuuksia kohtaan, henkilön, jonka olemassaoloon en saattanut
uskoa. Olen saanut teidän kirjeenne, -- sanoi hän kiihkeästi, pannen
merkille miehensä kasvonpiirteissä ilmenneen vastaväitteen, -- mutta se
saapui minulle kolmetoista kuukautta Eylaun taistelun jälkeen,
avattuna, likaisena. Sitäpaitsi sen käsiala oli tuntematon, niin että
minulla oli syytä luulla, saatuani Napoleonin allekirjoituksen uuteen
aviosopimukseen, että joku rohkea veijari aikoi pettää minua. Jotten
millään lailla olisi häirinnyt kreivi Ferraudin rauhaa ja rikkonut
perhesiteitä, minun täytyi toki ryhtyä varokeinoihin väärää Chabertia
vastaan. Enkö ollut oikeassa, sanokaapa?
-- Kyllä, sinä olet ollut oikeassa. Minä tässä olen ollut hölmö, elukka
ja nauta, kun en ole paremmin laskenut sellaisen aseman seurauksia.
Mutta minne me nyt ajamme? -- kysyi Chabert nähdessään La Chapellen
tulliportin.
-- Minun maakartanooni, lähelle Groslayta, Montmorencyn laaksossa.
Siellä me mietimme yhdessä, mitä meidän pitää tehdä. Minä tunnen
velvollisuuteni. Jos oikeudellisesti kuulunkin teille, niin en
kuitenkaan tosiasiallisesti. Toivoisitteko te, että meistä tulisi koko
Pariisin puheenaihe? Älkäämme tehkö yleisölle tunnetuksi tilannetta,
jolla minuun nähden on naurettavakin puolensa, vaan koettakaamme
säilyttää arvomme. Te rakastatte minua vielä, -- lisäsi hän, luoden
everstiin surullisen ja lempeän katseen, -- mutta eikö minulla ole
ollut oikeutta solmia uusia siteitä? Tässä erikoisessa asemassa
salainen ääni kehottaa minua luottamaan teidän hyvyyteenne, minkä niin
hyvin tunnen.
Olinko siis väärässä ottaessani teidät kohtaloni ainoaksi ja
ainokaiseksi ratkaisijaksi? Olkaa samalla kertaa tuomarina ja
asianosaisena jutussa. Jätän itseni teidän luonteenne jalouden haltuun.
Teillä on hyvyyttä antaaksenne minulle anteeksi viattomuudessa
tekemieni virheiden seuraukset. Tunnustan siis teille rakastavani herra
Ferraudia. Olen luullut olevani oikeutettu rakastamaan häntä. En
punastu teidän edessänne tuon tunnustuksen vuoksi. Jos se teitä
loukkaa, niin se ei ollenkaan häpäise meitä. En voi salata teiltä
tosiasioita. Kun sattuma jätti minut leskeksi, niin en ollut äiti.
Saadakseen vaimonsa vaikenemaan eversti antoi hänelle kädellään merkin,
ja he eivät virkkaneet sanaakaan puolen ranskalaisen penikulman
matkalla. Chabert luuli näkevänsä nuo kaksi pientä lasta edessään.
-- Rosine!
-- Mitä, eversti?
-- Kuolleet tekevät siis kovin väärin noustessaan ylös?
-- Oh, eversti, eipä suinkaan! Älkää luulko minua kiittämättömäksi.
Tapaatte ainoastaan rakastajattaren ja äidin sieltä minne te olitte
jättänyt puolison. Jos minun vallassani ei ole enää rakastaa teitä,
niin tiedän kyllä, mistä olen teille kiitollisuuden velassa, ja voin
osoittaa teille tyttären kaikkea hellyyttä.
-- Rosine, -- jatkoi vanhus lempeällä äänellä, -- minulla ei ole enää
mitään kaunaa sinua kohtaan. Unhoitamme kaiken, -- lisäsi hän
sellaisella hymyllä, jonka sulous on aina kauniin sielun heijastusta.
-- En ole toki niin epähieno, että vaatisin naista, joka ei minua enää
rakasta, olemaan rakastavinaan minua.
Kreivitär loi häneen niin kiitollisen katseen, että Chabert-rukka olisi
tahtonut palata hautaansa Eylaussa. Muutamat ihmiset ovat niin
uhrautuvaisia, että heidän hyvityksekseen riittää varma tieto siitä,
että ovat tehneet rakastamansa ihmisen onnelliseksi.
-- Ystäväni, me puhumme kaikesta sitten myöhemmin ja tyyntynein
sydämin, -- sanoi kreivitär.
Keskustelu kääntyi toiselle tolalle, sillä oli mahdotonta jatkaa
puhetta yhdestä ja samasta asiasta. Vaikkakin molemmat aviopuolisot
usein palasivat eriskummaiseen asemaansa, joko viittaillen tai sitten
vakavasti, niin heidän matkansa oli hauska, sen kestäessä he
muistelivat menneen yhdyselämänsä ja keisarikunnan aikuisia tapahtumia.
Kreivitär osasi antaa näille pikku muistoille suloisen viehätyksen ja
keskustelulle sellaisen surumielisen sävyn, mikä on välttämätöntä sen
pitämiseksi vakavana. Hän osasi elvyttää rakkauden, herättämättä
haluja, ja sai ensimäisen puolisonsa näkemään kaiken sen siveellisen
suuruuden, jonka hän, kreivitär, oli saavuttanut, koettaen totuttaa
kreiviä ajatukseen rajoittaa onnensa ainoastaan niihin riemuihin, joita
isälle tuottaa hellästi rakastetun tyttären läsnäolo.
Eversti oli tuntenut keisarikunnan aikuisen kreivittären, nyt hän
tapasi hänet restauratsionin kreivittärenä.
Viimein molemmat puolisot saapuivat erästä poikkitietä suuren puiston
portille, mikä sijaitsi pienessä laaksossa, joka erottaa Margencyn
kukkulat Groslayn sievästä kylästä. Kreivittärellä oli täällä ihana
talo, missä eversti näki, saapuessaan, kaikki valmiina sekä hänen että
vaimonsa oleskelua varten. Onnettomuus on eräänlainen taikakalu, jonka
voima on siinä, että se tukee meidän alkuperäistä olemustamme. Se lisää
tiettyjen ihmisten epäluuloisuutta ja ilkeämielisyyttä, samaten kuin se
suurentaa niiden hyvyyttä, joilla on oivallinen sydän. Onnettomuus oli
tehnyt everstin vielä avuliaammaksi ja paremmaksi kuin hän oli
ollut ennen, hän saattoi siis ymmärtää naisellisen kärsimyksen
salaisuuksia, joita suurin osa miehiä ei tunne. Kuitenkaan, huolimatta
luottavaisuudestaan, hän ei voinut olla sanomatta vaimolleen:
-- Teitä ei niin ollen epäilyttänyt tuoda minua tänne?
-- Ei, -- vastasi kreivitär, -- kun kerran tapasin eversti Chabertin
Dervillen asiakkaassa.
Hän osasi sanoa tämän niin totuutta ilmaisevilla eleillä, että
everstiltä hävisi kaikkein pienimmätkin epäilyt, joita hän oli
häpeäkseen tuntenut. Kolme päivää kreivitär oli ihastuttava ensimäisen
aviomiehensä seurassa. Hellällä huolenpidolla ja jatkuvalla lempeydellä
hän näytti tahtovan hävittää muiston niistä kärsimyksistä, jotka
eversti oli saanut kokea, annattaa anteeksi ne onnettomuudet, jotka hän
tunnustuksensa mukaan oli viattomasti aiheuttanut; hän huvittelihe
näyttelemällä Chabertille, antaen tämän havaita hänessä eräänlaista
surumielisyyttä, niitä suloja, joiden suhteen hän tiesi hänet heikoksi,
sillä miehiin vaikuttaa erityisemmin määrätty esiintymislaji ja sydämen
tai hengen sulous, joita me emme voi vastustaa; hän tahtoi saada
asemansa entisen miehensä mielestä mielenkiintoiseksi ja hellyttää
hänet tarpeeksi voidakseen sitten vallata hänen sielunsa ja kohdella
häntä ehdottomasti oman mielensä mukaisesti.