Päästäkseen tarkoitustensa perille kreivitär oli päättänyt ponnistaa
kaikkensa; kuitenkaan hän ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä
tuolle miehelle, mutta varmastikin hän tahtoi hänet yhteiskunnallisesti
perinjuurin tuhota. Kolmannen päivän iltana hän tunsi, ponnistuksistaan
huolimatta, ettei voinut kätkeä sitä levottomuutta, minkä tämän
vehkeilyn tulos hänessä herätti. Päästäkseen hetkiseksi rauhaan hän
sulkeutui huoneeseensa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, riisui
rauhallisuutensa naamarin, jota oli pitänyt eversti Chabertin nähden,
kuten näyttelijätär, joka tuskallisen viidennen näytöksen jälkeen palaa
väsyneenä pukuhuoneeseensa, vaipuu maahan puolikuolleena, jättäen
katsomon kera kuvan, jota hän ei enää ollenkaan muistuta. Hän päätti
aikaisemmin alottamansa kirjeen, minkä hän kirjoitti Delbecqille, jonka
hän käski mennä, hänen nimessään, Dervillen luokse, pyytämään saada
tutustua eversti Chabertia koskeviin asiapapereihin, ottamaan niistä
jäljennökset ja tulemaan heti kohta Groslayhin tapaamaan häntä. Tuskin
oli hän lopettanut, kun hän kuuli käytävästä everstin askelten äänen;
tämä vallan levottomana tuli häntä tapaamaan.
-- Ah, kunpa olisin jo kuollut! -- huudahti kreivitär. -- Asemani on
sietämätön...
-- No, mikäs teitä nyt vaivaa? -- kysyi vanhus.
-- Ei mikään, ei mikään, -- vastasi kreivitär.
Hän nousi, jätti everstin ja laskeutui alas puhuttelemaan
kamarineitoaan ilman todistajan läsnäoloa, lähetti hänet Pariisiin,
käskien hänen viedä Delbecqille juuri kirjoittamansa kirjeen ja tuoda
sen takaisin heti kohta, kun tämä oli sen lukenut. Sitten kreivitär
istuutui eräälle penkille, missä hän oli hyvin näkyvällä paikalla,
jotta eversti saattoi tulla häntä tapaamaan heti kun vain tahtoi.
Eversti, joka jo haeskeli vaimoaan, riensi paikalle ja istuutui hänen
viereensä.
-- Rosine, -- sanoi hän, -- mikä teitä vaivaa?
Kreivitär ei vastannut. Ilta oli niitä suurenmoisia ja tyyniä iltoja,
joiden salaiset sulosoinnut levittävät niin paljon ihanuutta kesäkuisen
päivän mailleenmennessä. Ilma oli puhdas, ja syvä hiljaisuus oli
vallalla, niin että etäisestä puutarhan nurkasta voitiin kuulla
muutamain lasten äänet, jotka liittivät jonkunlaisen säveleen seudun
ihanuuteen.
-- Ette vastaa minulle? -- kysyi eversti vaimoltaan.
-- Minun mieheni... -- sanoi kreivitär ja pysähtyi, teki pienen
liikkeen ja keskeytti lauseensa kysyäkseen everstiltä punastuen: --
Miten minun pitäisi sanoa puhuessani herra kreivi Feraudista?
-- Nimitä häntä mieheksesi, lapsiraukkani, -- vastasi eversti
sydämellisellä äänellä, -- sillä eikö hän ole sinun lastesi isä?
-- No niin, -- myöntyi kreivitär, -- jos hän kysyy minulta, mitä olen
tullut tänne tekemään, jos hän saa tietää, että minä olen sulkeutunut
tänne erään tuntemattoman kanssa, niin mitä minä hänelle silloin
sanoisin? Kuulkaahan, -- hän jatkoi ottaen hyvin arvokkaan asennon, --
päättäkää te minun kohtaloni, olen valmis alistumaan kaikkeen...
-- Rakkaani, -- sanoi eversti, tarttuen vaimonsa käsiin, -- olen
päättänyt kokonaan uhrautua teidän onnellenne...
-- Se on mahdotonta -- huudahti kreivitär, liikahtaen
suonenvedontapaisesti. -- Ajatelkaa toki, että jättäisitte silloin
tunnustamatta oman itsenne ja aivan lakivoimaisesti...
-- Miten, -- sanoi eversti, -- eikö sanani riitä teille?
_Lakivoimainen_ sattui vanhuksen sydämeen ja herätti hänessä
vaistomaisia epäilyjä. Hän loi vaimoonsa katseen, joka sai tämän
punastumaan. Kreivitär loi silmänsä maahan, ja eversti pelkäsi, että
hänen täytyisi halveksia vaimoaan. Kreivitär pelkäsi karkoittaneensa
everstin aran häveliäisyyden ja ankaran vilpittömyyden, everstin, jonka
jalomielisen luonteen ja alkuperäiset hyveet hän tunsi. Vaikka nämä
ajatukset olivatkin levittäneet joitakin pilviä heidän otsalleen, niin
hyvä sopusointu palasi heti heidän välilleen. Kas tällä lailla. Lapsen
ääni kajahti kaukaa.
-- Jules, jätä sisaresi rauhaan! -- huudahti kreivitär,
-- Mitä? Ovatko teidän lapsenne täällä? -- kysyi eversti.
-- Kyllä, mutta olen kieltänyt heitä häiritsemästä teitä.
Vanha soturi käsitti sen hienotunteisuuden ja naisellisen vaiston, mikä
ilmeni tässä näin kohteliaassa menettelyssä, ja tarttui kreivittären
käteen suudellakseen sitä.
-- Sallikaa niiden tulla, -- sanoi hän.
Pieni tyttö juoksi esiin valittaakseen veljensä käyttäytymistä.
-- Äiti!
-- Äiti!
-- Hän se...
-- Hänpä se...
Molempain kädet olivat ojennetut äitiä kohden, ja lasten äänet
sekaantuivat toisiinsa. Se oli äkillinen ja suloinen kuva!
-- Lapsiraukat! -- huudahti kreivitär pidättämättä enää kyyneleitään,
-- minun täytyy luopua heistä. Kummalleko oikeus tuomitsee heidät?
Mutta äidin sydäntä ei voi jakaa, minä vaadin heidät, minä!
-- Tekö tässä saatte äidin itkemään! -- huudahti Jules, luoden vihaisen
katseen everstiin.
-- Vaikene, Jules! -- huudahti äiti käskevällä eleellä. Molemmat lapset
jäivät seisomaan äänettöminä tutkien äitiään ja vierasta herraa
uteliaisuudella, jota on mahdoton sanoin selittää.
-- Oh, niin, -- jatkoi kreivitär, -- jos minut erotetaan kreivi
Ferraudista, niin jätettäköön minulle lapset, Silloin alistun
kaikkeen...
Tämä sana oli ratkaiseva ja sai aikaan kaiken sen, mitä kreivitär oli
tavoittanutkin.
-- Niin, -- huudahti eversti aivankuin olisi lopettanut ajatuksissaan
alottamansa lauseen, -- minun täytyy palata hautaan. Sitä olen jo
ajatellutkin!
-- Voisinko minä hyväksyä sellaisen uhrauksen? -- kysyi kreivitär. --
Jos onkin miehiä, jotka ovat kuolleet pelastaakseen rakastajattarensa
kunnian, niin he eivät ole antaneet henkeään kuin kerran. Mutta tässä
tapauksessa te uhraisitte elämänne jokikinen päivä! Pii, ei, se on
mahdotonta. Jos ei olisi kysymys muusta kuin teidän olemassaolostanne,
niin se ei olisi mitään; mutta todistaa oikeaksi, että te ette ole
eversti Chabert, tunnustaa, että te olette veijari, luopua
kunniastanne, valhetella pitkin päivää, niin pitkälle inhimillinen
uhrautuvaisuus ei saa mennä. Ajatelkaahan toki!... Ei. Jollei minulla
olisi noita lapsiraukkojani, niin olisin jo paennut teidän kanssanne
kaiken maailman ääriin...
-- Mutta, -- keskeytti Chabert, -- enkö minä voisi elää täällä, teidän
pienessä huvimajassanne, teidän sukulaisenanne? Olen kulunut kuin vanha
kanuuna enkä kaipaa muuta kuin hiukan tupakkaa ja _Constitutionelin_.
Kreivitär kylpi kyynelissä. Kreivitär Ferraudin ja eversti Chabertin
kesken oli kilpailu jalomielisyydestä, ja sotaurho pääsi siinä
voitolle. Nähdessään eräänä iltana tuon äidin lastensa keskellä soturi
ei voinut vastustaa perhekuvan liikuttavaa suloa, maalla, varjossa ja
hiljaisuudessa. Hän teki päätöksensä pysyä kuolleena, ja pelkäämättä
enää asiakirjan lakivoimaisuutta hän kysyi, miten hänen pitäisi
menetellä voidakseen peruuttamattomasti turvata perheen onnen.
-- Tehkää kuten tahdotte! -- vastasi hänelle kreivitär. -- Julistan
olevani millään lailla sekaantumatta tähän asiaan. Minulla ei ole
siihen oikeutta.
Delbecq saapui muutamia päiviä myöhemmin, ja seuraamalla kreivittären
suusanallisia ohjeita tilanhoitaja osasi voittaa vanhan soturin
luottamuksen. Seuraavana aamuna eversti läksi entisen asianajajan
kanssa Saint-Leu-Tavernyhin, missä Delbecq oli teettänyt eräällä
notaarilla asiakirjan, joka sanontatavaltaan oli niin loukkaava, että
eversti ryntäsi ulos toimistosta, kun oli kuullut sen luettavan.
-- Tuhat tulimmaista! Jo minä olisin aika otus! Kävisin väärentäjästä!
-- hän huudahti.
-- Hyvä herra, -- sanoi Delbecq. -- En kehoittaisi teitä
allekirjoittamaan tätä liian nopeasti. Teidän sijassanne minä vaatisin
kolmekymmentä tuhatta livreä korkoa tästä jutusta, kyllä kreivitär ne
maksaisi.
Ruhjottuaan tuota vanhaa veijaria suuttuneen, rehellisen ihmisen
katseella eversti pakeni tuhansien ristiriitaisten tunteiden
valtaamana. Hän muuttui uudestaan epäileväksi, suuttui ja rauhoittui
vuoron perään. Lopulta hän astui Groslayn puistoon muurissa olevan
aukon kautta ja meni hitain askelin lepäämään ja miettimään rauhassa
erääseen sivuhuoneeseen, mikä oli rakennettu pikku huvimajan
alapuolelle. Sieltä saattoi nähdä Saint-Leun tien. Kun lehtokuja oli
hiekoitettu eräänlaisella kellertävällä mullalla, jota käytetään
jokihiekan asemasta, niin kreivitär, joka istui huvimajan pienessä
salongissa, ei kuullut everstin tuloa, sillä hänen asiansa menestys oli
siinä määrin hänen mielessään, ettei hän voinut omistaa pienintäkään
huomiota sille vähäiselle kolinalle, jonka hänen miehensä aiheutti;
vanha soturi ei liioin huomannut vaimoaan, joka oli hänen
yläpuolellaan, pienessä huvimajassa.
-- No niin, herra Delbecq, onko hän allekirjoittanut? -- kysyi
kreivitär tilanhoitajaltaan, jonka hän näki yksinään tiellä,
viemäriojaa reunustavain pensaiden takana.
-- Ei, rouva. En edes tiedä, mihin koko mies on joutunut. Vanha hevonen
on noussut takajaloilleen.
-- Täytyy siis lopultakin toimittaa hänet Charentoniin, -- arveli
kreivitär, -- koska hän kerta on käsissämme.
Eversti, joka oli saanut nuoruutensa notkeuden harpatakseen ojan
poikki, oli silmänräpäyksessä tilanhoitajan edessä ja antoi hänelle
pari niin kovaa korvapuustia, että minkään asianajajan posket eivät lie
koskaan ennen moisia saaneetkaan.
-- Lisätkää, että vanhat hevoset osaavat potkiakin, -- sanoi eversti
hänelle.
Kun tämä vihan puuska oli lauhtunut, niin eversti ei tuntenut itsellään
olevan voimia hypätä ojan yli. Totuus oli näyttäytynyt kaikessa
alastomuudessaan. Kreivittären sanat ja Delbecqin vastaus olivat
paljastaneet koko salaliiton, jonka uhriksi hän oli ollut vähällä
joutua.
Se huolenpito, jota hänelle oli niin tuhlaavaisesti osoitettu, oli
ollut syötti, jolla hänet oli tahdottu houkutella ansaan. Nuo sanat
olivat kuin pisara jotakin hienoa myrkkyä, mikä toi takaisin vanhalle
soturille hänen kärsimyksensä, niin hyvin ruumiilliset kuin
henkisetkin. Hän palasi huvimajaan puiston portin kautta, kävellen
hitaasti kuin herpaistu ihminen.
Häntä varten ei ollut siis olemassa rauhaa eikä lepoa. Siitä hetkestä
lähtien hänen piti aloittaa tuon naisen kanssa inhoittava sota, josta
Derville oli hänelle puhunut, hänen piti ruokkia itseään sapella ja
tyhjentää joka aamu murheen malja. Sitten tuo hirveä ajatus: mistä
saada tarvittavat rahat ensimäisten oikeudenkäyntikulujen maksamiseen?
Hänet valtasi sellainen vastenmielisyys elämää kohtaan, että jos
hänellä olisi ollut pistooli, niin hän olisi lävistänyt kallonsa.
Sitten hän vaipui uudelleen sellaiseen sielullisen päättämättömyyden
tilaan, mikä hänen keskustelunsa jälkeen Dervillen kanssa,
karjanhoitajan luona, oli muuttanut hänen ajatuskantansa.
Saavuttuaan vihdoin huvimajan luo hän nousi huoneeseensa, jonka pienet
ruusu-ikkunat tarjosivat näköalan laakson kaikkien ihanien maisemien
ylitse, ja löysi sieltä vaimonsa istumassa tuolilla. Kreivitär
tarkasteli maisemaa, säilyttäen mielen malttinsa ja näyttäen niin
selittämätöntä naamaa kuin ainoastaan sellaiset naiset, jotka ovat
valmistuneet kaiken varalta. Hän pyyhki silmiään aivankuin olisi
vuodattanut kyyneliä ja leikitteli hajamielisesti vyönsä punaisilla
nauhoilla. Huolimatta näennäisestä levollisuudestaan hän ei kuitenkaan
voinut olla värisemättä nähdessään edessään kunnioitettavan
hyväntekijänsä, seisaallaan, käsivarret ristissä, kasvot kalpeina, otsa
vakavana.
-- Hyvä rouva, -- sanoi hän katsottuaan kiinteästi häneen hetken ja
pakoitettuaan hänet punastumaan, -- minä en kiroa teitä, vaan
halveksin. Nyt kiitän sitä sattumaa, joka on meidät eroittanut. En
tunne edes kostonhalua, en rakasta teitä enää. En tahdo teiltä mitään.
Saatte elää rauhassa, annan siitä sanani, mikä painaa enemmän kuin
Pariisin kaikkien notaarien töherrykset. En enää koskaan vaadi
itselleni nimeä, jonka kenties olen tehnyt kuuluisaksi. En ole enää
muuta kuin Hyasinthe-niminen köyhä raukka, joka ei pyydä muuta kuin
paikkansa auringon alla. Hyvästi...
Kreivitär heittäytyi everstin jalkojen juureen ja tahtoi pidättää
hänet, tarttuen hänen käsiinsä, mutta toinen työnsi hänet luotaan
sanoen: -- Älä koske minuun!
Kreivitär teki sanoin selittämättömän liikkeen kuullessaan miehensä
askelten äänen. Sitten arvostellen asiaa syvällä tarkkanäköisyydellä,
jonka synnyttää suuri rikollisuus tai seurapiirien häikäilemätön
itsekkäisyys, hän luuli voivansa elää rauhassa tuon vilpittömän soturin
lupauksen ja halveksumisen turvissa.