V.

Herra kreivi Ferraud oli Pariisin parlamentin erään entisen neuvoksen

poika, jonka isä hirmuhallituksen aikana oli paennut maasta ja joka,

jos olikin pelastanut henkensä, oli menettänyt omaisuutensa. Hän palasi

Ranskaan konsulivallan aikana ja pysyi aina uskollisena Ludvig XVIII:n

asialle, jonka seurapiirissä hänen isänsä oli oleskellut ennen

vallankumousta. Hän kuului siis Saint-Germainin esikaupungin

puolueeseen, joka ylevästi oli kestänyt kaikki Napoleonin houkutukset.

Nuoren kreivin, jota silloin sanottiin vain yksinkertaisesti herra

Ferraudiksi, tunnettu kyky saattoi hänet keisarin lähentelemisen

esineeksi, keisarin, joka usein oli yhtä iloinen ylimystöstä kuin

taisteluissakin saamistaan voitoista. Kreiville luvattiin antaa

takaisin hänen entinen arvonimensä, hänen myymättä jääneet tiluksensa,

viitattiin ministerin, senaattorin paikkoihin tulevaisuudessa.

Keisari epäonnistui.

Herra Ferraud oli, kreivi Chabertin kuollessa, nuori,

kaksikymmentäkuusivuotias, ilman omaisuutta, miellyttävän näköinen. Hän

oli saavuttanut suosiota, Saint-Germainin esikaupunki oli ylpeä

hänestä. Mutta rouva kreivitär Chabert oli osannut saada niin suuren

osan miehensä jättämästä omaisuudesta, että kahdeksantoistakuukautisen

leskenäolonsa jälkeen hänellä oli noin neljänkymmenen tuhannen

vuotuiset korot. Hänen naimisiinmenoaan nuoren kreivin kanssa ei

Saint-Germainin esikaupungissa pidetty minään uutisena. Tyytyväisenä

tähän liittoon, mikä oli sopusoinnussa hänen sulautustuumansa kanssa,

palautti keisari rouva Chabertilie sen rahasumman, mikä hänen miehensä

jälkisäädöksen mukaan oli joutunut valtiolle.

Mutta keisarin toiveet pettivät nytkin. Rouva Ferraud ei ollut

rakastunut ainoastaan rakastajaansa, vaan häntä viehätti ajatus päästä

ylpeään seuraan, joka, vaikka olikin nöyryytetyssä asemassa, hallitsi

keisarillista hovia. Tämä avioliitto tyydytti hänen turhamaisuutensa

yhtähyvin kuin hänen intohimonsakin. Hän oli muuttumaisillaan hyvin

hienoksi naiseksi. Kun Saint-Germainin esikaupunki huomasi, että nuoren

kreivin avioliitto ei merkinnyt siirtymistä vihollisleiriin, niin hieno

seurapiiri avasi ovensa hänen vaimolleenkin.

Sitten tuli hallitusvaihdos. Kreivi Ferraudin poliittinen nousu ei

ollut nopea. Hän käsitti sen ahdinkotilan, missä Ludvig XVIII oli, hän

kuului niihin asiantuntijoihin, jotka odottivat, että vallankumouksen

kuilu olisi sulkeutunut, sillä tällä kuninkaallisella lauseella, vaikka

sitä vapaamieliset pilkkasivatkin, oli poliittinen merkityksensä. Siitä

huolimatta säädös, johon viitattiin siinä pitkässä asianajajan

lausunnossa, jolla tämä kertomus alkoi, oli palauttanut hänelle kaksi

metsikköä ja yhden maatilan, joiden arvo oli huomattavasti kohonnut

takavarikon aikana. Tällä hetkellä, vaikkakin kreivi Ferraud oli

valtion asiamies, ylitirehtööri, hän piti asemaansa ainoastaan

poliittisen uransa alkupisteenä.

Kokonaan niiden huolien valtaamana, jotka aiheutuvat kalvavasta

kunnianhimosta, hän oli kiinnittänyt itseensä, ottanut sihteerikseen,

entisen rappiollejoutuneen asianajajan, Delbecqin, joka oli ylen

taitava mies ja tunsi kaikki juristien juonet ja metkut. Tälle uskoi

nyt kreivi kaikkien yksityisasiainsa hoidon. Kokeneena asianajajana oli

Delbecq niin hyvin ymmärtänyt asemansa kreivin palveluksessa, että oli,

järkisyistä, pysynyt rehellisenä. Isäntänsä avulla hän toivoi saavansa

jonkun paikan ja hoiti sentähden hänen omaisuuttaan kaikella huolella.

Hänen käytöksensä kumosi hänen entisen elämänsä, niin että häntä

pidettiin panettelun uhriksi joutuneena.

Kreivitär, joka oli ymmärtänyt hänen toimintansa vaikuttimet, piti

häntä taitavasti silmällä, käyttäen kaikkea sitä vaistoa ja viekkautta,

mikä on suuremmassa tai pienemmässä määrässä luontaista kaikille

naisille, ja josta hän oli jo niin paljon hyötynyt lisätessään

yksityisomaisuuttaan. Hän oli osannut saada herra Delbecqin

vakautuneeksi siitä, että hän, kreivitär, hallitsi herra Ferraudia, ja

oli luvannut toimittaa hänet, Delbecqin, raastuvanoikeuden

puheenjohtajaksi erääseen Ranskan tärkeimmistä kaupungeista, jos hän

vain pyhitti itsensä kokonaan palvelemaan hänen etujaan.

Lupaus sellaisen paikan saannista, joka oli riippumaton ministeristöjen

vaihdoksista ja joka tekisi mahdolliseksi naida edullisesti sekä

saavuttaa myöhemmin korkean aseman poliittisella uralla, tulemalla

valituksi kansanedustajaksi, teki Delbecqistä kreivittären halvan

orjan. Hän ei ollut antanut kreivittären koskaan menettää

yhtäkään niistä edullisista tilaisuuksista, joita pörssihintain

vaihtelut ja maan arvon kohoamiset tarjosivat Pariisin taitaville

henkilöille restauratsionin kolmena ensi vuotena. Hän oli kohottanut

suojelijattarensa omaisuuden kolminkertaiseksi, sitäkin helpommin, kun

kaikki keinot olivat näyttäneet kreivittärestä hyviltä, jos ne vain

nopeasti paisuttivat hänen omaisuuttaan. Hän käytti kreivin eri

viroista saamat palkat talousmenoihin, voidakseen liittää tulonsa

pääomaan, ja Delbecq antautui tekemään näitä saidanlaskelmia

koettamattakaan arvostella kreivittären toiminnan vaikuttimia.

Hänenlaisiaan ihmisiä ei liikuta muu kuin ne salaisuudet, joiden

paljastaminen on heidän etujensa vuoksi välttämätöntä. Muuten hän keksi

niin luonnollisesti syyn tähän kullanhimoon, mikä on vallannut

suurimman osan pariisilaisia, ja niin suuri omaisuus tarvittiinkin

tukemaan kreivi Ferraudin pyyteitä, että tilanhoitaja luuli välistä

näkevänsä kreivittären ahneudessa todistuksen hänen kiintymyksestään

mieheen, jota hän yhä rakasti. Kreivitär oli kätkenyt käyttäytymisenä

salaisuudet sydämensä sisimpään sopukkaan. Siellä olivat salaisuudet,

jotka hänelle merkitsivät elämää ja kuolemaa, siellä oli tämän

kertomuksen käännekohta.

Alkupuolella vuotta 1818 restauratsioni lepäsi todennäköisesti

vahvalla pohjalla; sen hallitusperiaatteiden piti viisaitten arvostelun

mukaan tuottaa uusi kukoistuskausi. Parisilainen seurapiiri muutti

muotoaan. Rouva kreivitär Ferraud huomasi solmineensa sattumalta

rakkausavioliiton, mikä samalla tarjosi rikkautta ja tyydytti

kunnianhimon vaatimukset. Ollen vielä nuori ja kaunis rouva Ferraud

näytteli muotejaseuraavan naisen osaa ja eli hovin ilmapiirissä.

Rikkaana omasta puolestaan ja miehensä puolesta, miehensä, joka oli

kuninkaan ystävä ja kuningasmielisen puolueen kaikkein pystyvimpinä

pidettyjä miehiä ja joka näytti kuin ministerinpaikalle määrätyltä,

kreivitär kuului aristokratiaan, jonka loistosta hän tuli osalliseksi.

Keskellä tätä riemukulkua hän sairastui moraaliseen syöpään.

On olemassa tunteita, jotka naiset huomaavat, huolimatta siitä

huolellisuudesta, millä miehet koettavat niitä kätkeä. Heti kuninkaan

palattua kreivi Ferraud oli tuntenut jonkinlaista katumusta

avioliittonsa johdosta. Eversti Chabertin leski ei ollut tuottanut

hänelle yhtään liittolaista, hän, kreivi Ferraud, oli yksin, ilman

tukea, minkä avulla olisi vaeltanut uralla, joka oli täynnä kareja ja

vihollisia. Kenties hän oli vielä sitten, voituaan tyynemmin arvostella

vaimoaan, huomannut hänen kasvatuksessaan vikoja, jotka tekivät hänet

sopimattomaksi avustamaan miehensä suunnitelmia.

Eräät sanat, jotka kreivi lausui Talleyrandin avioliiton johdosta,

ilmaisivat asian kreivittärelle, joka huomasi, että jos hänen miehensä

olisi vielä naimaton, niin hänestä ei koskaan tulisi kreivitär

Ferraudia. Antaisiko kukaan nainen anteeksi tällaista katumusta? Eikö

siihen sisälly kaiken herjauksen, kaiken rikoksen ja kaikenhylkäyksen

siemen? Mutta millainen haava sen olikaan täytynyt jättää kreivittären

sydämeen, jos oletetaan hänen peljänneen ensimäisen miehensä

takaisintuloa! Hän tiesi hänen elävän, hän oli työntänyt hänet luotaan.

Kun hän sitten ei ollut kuullut toisesta enää puhuttavan, oli hänen

mielensä tehnyt uskoa hänen kaatuneen Waterloon taistelussa,

keisarillisten kotkien kera, Boutinin seurassa. Hän ymmärsi kiinnittää

kreivin itseensä kaikkein vahvimmilla siteillä, kullan kahleilla, ja

tahtoi tulla niin rikkaaksi, että hänen omaisuutensa olisi tehnyt hänen

toisen avioliittonsa purkamattomaksi, jos kreivi Chabert sattumalta

ilmaantuisi uudelleen. Ja hän oli ilmaantunut, eikä hän voinut selittää

sitä itselleen, miksi hänen pelkäämänsä taistelu ei ollut jo alkanut.

Kärsimykset ja tauti olivat kenties vapauttaneet hänet tuosta miehestä.

Kenties oli hän puoleksi hullu, Charenton saattoi vielä järjestää

asian. Kreivitär ei ollut tahtonut ilmaista salaisuuttaan ei

Delbecqille eikä poliisille, pelosta, että joutuisi heidän valtaansa

tai että jouduttaisi ratkaisevan hetken saapumista. Pariisissa on

paljon naisia, jotka kreivitär Ferraudin tavoin elävät jonkun

tuntemattoman moraalisen hirviön kanssa, tai kulkevat kuilun partaalla.

He paaduttavat itsensä siinä suhteessa ja voivat vielä nauraa ja

huvitella.

"Kreivitär Ferraudin asemassa on jotakin hyvin erikoista", ajatteli

Derville itsekseen havahtuessaan pitkästä mietiskelystä hänen

ajoneuvojensa pysähtyessä Ferraudin talon portin eteen, Varennesin

kadulla. "Miksei hän, niin rikas ja kuninkaan rakastama, ole vielä

Ranskan pääri? On totta, että kuninkaan poliitikan mukaista on kenties

pitää pääriyttä korkeassa arvossa, jakelematta päärin arvoa oikealle ja

vasemmalle, kuten minulle on sanonut rouva Grandlieu. Sitäpaitsi

parlamentin asiamiehen poika ei ole mikään Crillon eikä Rohan. Kreivi

Ferraud ei voi päästä ylähuoneeseen muulla lailla kuin salaa. Mutta jos

hänen avioliittonsa tehtäisiin tyhjäksi, niin eiköhän hän voisi saada,

kuninkaan suureksi tyydytykseksi, siirretyksi itselleen päärin arvoa

joltakin vanhalta senaattorilta, jolla on ainoastaan tyttäriä. Siinä on

ainakin yksi veruke, jonka voi etukäteen esittää kreivittären

peloittamiseksi", sanoi hän itselleen nousten portaita.

Derville oli tietämättään pistänyt sormensa salaiseen haavaan,

työntänyt kätensä syöpään, mikä kalvoi rouva Ferraudia. Kreivitär

otti hänet vastaan sievässä salissa, missä syötiin talvisin ja

missä hän parastaikaa oli aamiaisella, leikkien apinan kanssa,

joka oli kiinnitetty vitjoilla eräänlaiseen sauvoilla varustettuun

pylvääseen. Rouva Ferraud oli kääriytynyt hienoon aamunuttuun. Hänen

huolimattomasti sidotut hiussuortuvansa tulivat esiin myssyn alta, mikä

sai hänet näyttämään vallattomalta. Hän oli virkeä ja nauravalla

tuulella. Hopeakalusto, kullatut astiat, helmiäiset välkkyivät

pöydällä, ja hänen ympärillään oli harvinaisia kasveja, istutettuina

suuriin porsliiniastioihin. Nähdessään eversti Chabertin vaimon

kaikkine tavaroineen, ylellisyyden keskellä, korkeimpiin seurapiireihin

kuuluvana, sillä aikaa kun tuo onneton eli köyhän karjanhoitajan

nautojen keskellä, asianajaja ajatteli itsekseen: "Tästä saa sen

moraaliopetuksen, että kaunis nainen ei koskaan tunnusta miehekseen,

eipä edes rakastajakseen sellaista, joka on puettuna kuskinkauhtanaan,

tappuraperuukkiin ja risaisiin saappaisiin."

Pahanilkinen ja pureva hymyily ilmaisi puolittain filosofiset,

puolittain pilkalliset ajatukset sellaisen miehen päässä, joka asemansa

puolesta niin hyvin saattoi tuntea asiain oikean laidan huolimatta

niistä valeista, joihin suurin osa parisilaisperheistä verhoavat

elämänsä.

-- Hyvää huomenta, herra Derville, -- sanoi kreivitär, juottaen kahvia

apinalle.

-- Hyvä rouva, -- sanoi Derville hieman äreästi, sillä häntä lonkkasi

se kevyt äänensävy, millä kreivitär oli sanonut nuo sanansa: "Hyvää

huomenta, herra Derville", -- niin, rouva, olen tullut puhumaan

kanssanne hyvin vakavasta asiasta.

-- Olen kovin toivoton, herra kreivi on poissa kotoa...

-- Sitä parempi minusta, rouva. Olisi kovin toivotonta, jos hän olisi

läsnä meidän neuvottelussamme. Delbecqiltä olen muuten saanut kuulla,

että hoidatte kernaasti itse asianne, vaivaamatta niillä kreiviä.

-- No niin, sitten kutsutan tänne Delbecqin.

-- Taitavuudestaan huolimatta hän ei teitä hyödyttäisi, -- vastasi

Derville. -- Kuulkaahan, hyvä rouva, yksi ainoa sana saa teidät

vakavaksi. Kreivi Chabert elää.

-- Tahdotteko saattaa minut vakavaksi kertomalla sellaisia hullutuksia?

-- sanoi hän purskahtaen helähtävään nauruun.

Mutta kreivittären masensi äkkiä läpitunkeva katse, jolla Derville

tarkasti häntä ja näytti lukevan hänen salaisimmatkin ajatuksensa.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Derville kylmän ja pistävän vakavasti, -- te

ette tunne niiden vaarojen suuruutta, jotka teitä uhkaavat. Minun ei

tarvitse puhua teille mitään asiakirjain laillisesta pätevyydestä eikä

niiden todistusten luotettavaisuudesta, jotka näyttävät toteen sen,

että eversti Chabert elää. En ole niitä miehiä, jotka ryhtyvät huonoon

asiaan, kuten tiedätte. Jos te vastustatte meitä, kun näytämme

oikeudessa, että tuo kuolintodistus oli väärä, niin te menetätte

ensiksi sen jutun ja sitten häviätte kaikissa muissa kysymyksissä.

-- Mistä te oikeastaan aiotte puhua minulle?

-- En everstistä enkä teistä itsestänne. Minun ei liioin tarvitse

viitata kirjelmiin, joita taitavat asianajajat voisivat tehdä, kun

heillä on käsissään kaikki tämän eriskummaisen tapahtuman tosiasiat, --

eikä liioin siihen hyötyyn, mikä heillä voi olla niistä kirjeistä,

jotka te saitte ensimäiseltä mieheltänne ennenkuin menitte naimisiin

toisen kanssa.

-- Se on valetta! -- huusi kreivitär kaikella muotinuken kiihkolla. --

En ole koskaan saanut kirjettä Chabertilta. Ja jos joku sanoo olevansa

eversti, niin hän ei voi olla mikään muu kuin juonittelija, joku

vapautettu vanki, kenties joku Cogniard. Jo pelkkä ajatuskin siitä saa

minut värisemään. Voisiko eversti nousta ylös kuolleista? Bonaparte on

ajutanttinsa välityksellä ilmoittanut minulle hänen kuolemansa, ja

vielä tänä päivänä nostan kolmen tuhannen frangin eläkkeen, jonka

parlamentti on myöntänyt hänen leskelleen. Olen ollut tuhat kertaa

oikeassa työntäessäni luotani kaikki Chabertit, jotka ovat

ilmaantuneet, ja karkoitan vastaisuudessakin heidät kaikki.

-- Onneksi me olemme kahdenkesken, rouva. Me voimme valehdella miten

paljon tahansa, -- sanoi Derville kylmästi, kiihdyttäen mielellään

vihaa, joka kuohutti kreivitärtä, voidakseen houkutella häneltä jonkun

varomattoman sanan, tavalla, mikä on ominaista asianajajille, jotka

ovat tottuneet pysymään tyyninä silloin kun heidän vastustajansa tai

asiakkaansa kiihtyvät.

"No niin, siis, täytyy keksiä jokin keino, jolla voin osoittaa

kreivittärelle hänen heikkoutensa", mietti Derville itsekseen. -- Hyvä

rouva, se että te olette saanut hänen ensimäisen kirjeensä, käy ilmi

siitä, että siinä oli arvopapereita...

-- Oh! Mitä arvopapereihin tulee, niin niitä ei siinä ollut.

-- Olette siis saanut hänen ensimäisen kirjeensä, -- huomautti Derville

hymyillen. -- Olette jo joutunut ensimäiseen asianajajan virittämään

ansaan, ja te luulette voivanne taistella oikeutta vastaan...

Kreivitär punastui, kalpeni ja kätki kasvonsa käsiinsä. Sitten hän

voitti häpeäntunteensa ja puhui kylmäverisesti, kuten hänenlaisensa

naiset ainakin; -- Koska te olette niinsanotun Chabertin asianajaja,

niin olkaa niin hyvä ja...

-- Hyvä rouva, -- sanoi Derville keskeyttäen hänet, -- tällä hetkellä

minä olen vielä teidän yhtä hyvin kuin everstinkin asianajaja.

Luuletteko, että minä haluaisin menettää niin kallisarvoisen asiakkaan

kuin te olette! Mutta tehän ette kuuntele edes...

-- Puhukaa, herra, -- sanoi kreivitär suloisesti.

-- Te olette saanut omaisuutenne kreivi Chabertilta ja työnnätte hänet

luotanne. Teidän omaisuutenne on suunnaton ja te annatte hänen kerjätä.

Hyvä rouva, asianajajat ovat hyvin kaunopuheisia, kun asiat itsessään

ovat kaunopuheisia: tässä jutussa ilmenee asianhaaroja, jotka voivat

nostaa yleisen mielipiteen teitä vastaan.

-- Mutta, herra, -- sanoi kreivitär, kärsimättömänä sen tavan johdosta,

jolla Derville käänteli ja väänteli häntä halstarilla, -- jos

oletammekin, että teidän Chabertinne elää, niin oikeus tulee pitämään

voimassa minun toisen avioliittoni lasten tähden, ja pääsen eroon koko

asiasta toimittamalla herra Chabertille takaisin hänen kaksisataa

kaksikymmentäviisi tuhatta frangiaan.

-- Emme tiedä, hyvä rouva, mille kannalle oikeus tulee tässä

asettumaan. Jos meillä toisella puolella onkin äiti lapsineen, niin

toisella puolella on onnettomuuksien murjoma mies, joka teidän

tähtenne, teidän kieltävän vastauksenne vuoksi on vanhentunut Mistä hän

saa vaimon? Sitten, voivatko tuomarit loukata lakia? Teidän

avioliitollanne everstin kanssa on laki puolellaan, aikaisempi oikeus.

Mutta jos te joudutte huonoon valoon, niin te saattaisitte saada

itsellenne vastustajan, jota te ette osaa aavistaakaan. Siinä, hyvä

rouva, onkin vaara, josta haluaisin vapauttaa teidät.

-- Uusi vastustaja! -- sanoi kreivitär, -- kuka?

-- Kreivi Ferraud, hyvä rouva.

-- Kreivi Ferraud on minuun liiaksi kiintynyt, ja lastensa äitiä hän

kunnioittaa liian paljon...

-- Älkää lasketelko sellaisia joutavuuksia, -- sanoi Derville,

keskeyttäen hänet, -- asianajajille, jotka ovat tottuneet kurkistamaan

ihmisten sydämiin. Tällä hetkellä herra Ferraudilla ei ole pienintäkään

halua purkaa teidän avioliittoanne, ja olen varma siitä, että hän

jumaloi teitä. Mutta jos nyt joku tulisi hänelle sanomaan, että hänen

avioliittonsa voidaan kenties julistaa mitättömäksi, että hänen

vaimonsa muuttuu yleisen mielipiteen edessä rikolliseksi...

-- Hän puolustaisi minua, herra!

-- Ei, rouva.

-- Mitä syytä hänellä sitten olisi hyljätä minut?

-- Esimerkiksi se syy, että voisi naida jonkun päärin ainoan tyttären,

päärin, jonka arvo siirrettäisiin hänelle kuninkaan erikoisella

säädöksellä.

Kreivitär kalpeni.

"Siinä me nyt olemme!" mietti Derville. "Hyvä, olen saanut hänet

kynsiini, eversti-raukan asia on voitettu."

-- Muuten, rouva, -- sanoi Derville kuuluvalla äänellä, -- Ferraudilla

olisi sitäkin vähemmän tunnonvaivoja, kun sellainen mies kuin Chabert

-- kunnioitettu, kenraali, kreivi, kunnialegionan suurupseeri, ei ole

mikään huono vaihtoehto. Ja jos tuo mies vaatii häneltä takaisin

vaimoaan...

-- Riittää, riittää jo, herra! -- sanoi kreivitär. -- En ota koskaan

ketään muuta kuin teidät asianajajakseni. Mitä tehdä?

-- Ryhtyä sovitteluhan! -- sanoi Derville.

-- Rakastaako hän vielä minua? -- sanoi kreivitär.

-- En luule, että asianlaita toisinkaan voisi olla.

Kuullessaan nämä sanat kreivitär kohotti päätään. Toivon kipinä loisti

hänen silmissään. Hän arveli kenties voivansa käyttää hyväkseen

ensimäisen miehensä hellyyttä voittaakseen asiansa jonkun naisellisen

kepposen avulla.

-- Odotan määräyksiänne, rouva, saadakseni tietää, pitääkö minun

lähettää asiakirjat teille, vai tahdotteko tulla minun luokseni

sopimaan välipuheen perusteluista, -- sanoi Derville kumartaen

kreivittärelle hyvästiksi.